Blogi - Teeskentelyä vai näytelmää

Jokainen kypsempi ihminen ymmärtää ihmissuhteiden olevan enemmän tai vähemmän näytelmää. Autenttisuus, on se sitten välittömyyttä tai läsnäolevuutta, on sekin tulosta aiemmasta järkeilystä, eikä siis mitään järjenvastaista. Järki ei ole autenttisuuden jarru, vaikka hätäisimmät näin uskovatkin.

Meillä on elämässä erilaisia rooleja, kuten isänä toimiminen, puolisona toimiminen, ystävänä toimiminen, joista kaikki vaativat järkiperäistä erottelukykyä ja joskus myös teatraalisia ponnistuksia. Älyllistä erottelukykyä tarvitaan, koska vain idiootti toimisi ystävälleen vihollisena, eikä vanhempi saa antaa lapselleen kasvattajan roolia. Tässä näytelmässä oma aitous ei katoa, se vain kanavoituu, kun taas teeskentelyssä ihminen on aidosti yhtä, mutta teeskentelee toista.

Ihminen voi siis olla aito ja näytellä. Harva haluaa näyttää heikolta muiden edessä, joten joskus pitää skarpata ja hieman esiintyä. Piilottaa pahin väsymys tai jokin pahe. Oman aitouden nimissä emme halua paisutella ylipirteyttäkään - menisi teeskentelyksi - joten näytteleminen tapahtuu jossakin siinä välimaastossa. Emme jatkuvasti sano mitä mieleemme juolahtaa, vaan käsittelemme asiaa, ja tuomme sen esiin tietyllä järkipohjaisella tyylillä ja tunnevoimalla. Toisin sanoen näyttelemme, koska näyttelevän persoonan takana oleva aitous on totta. Sana "persoona" juontaakin latinan kielestä ja tarkoittaa roolimaskia tai naamiota.

Teeskentely taas on oman aitouden ja pyrkimysten piilottamista. Olen yhtä, teeskentelen toista. Teeskentelen että haluan sinulle hyvää, vaikka alitajuisesti (tai tietoisesti) tahdon sinulta vain jotakin itselleni. Teeskentelen, että talosi tarvitsee juuri nyt remonttia, vaikka älyllisesti ymmärrän, että mitään remonttipakkoa ei ole. Teeskentelen olevasi ystäväsi, vaikka selkäsi käännyttyä haukun sinut pystyyn ja toivon sinulle kadotusta. Jatkuvan teeskentelyn riskinä on, että ihminen itsekin eksyy omilta tarkoitusperiltään, tai pahimmillaan katoaa niiltä täysin. Saatan vilpittömästi uskoa että haluan kumppanilleni vain hyvää, vaikka en koskaan vaivaudu edes kysymään mitä tämä hyvänä pitää. Kaksi teeskentelevää ihmistä saattavat hyvinkin hukata toisensa parisuhteessa.

Narsistisimmat eivät pääse omasta teeskentelystään irti, koska aitoutta ei tunnisteta. Siinä missä aito pariskunta ymmärtää levollisen leikkimielisen teatraalisuuden ja esiintymisen kuuluvan elämään, he ymmärtävät olevansa toisilleen aitoja eri rooleistaan huolimatta, huono suhde on teeskentelyä suuresta (joskus jopa suurimmasta) rakkaudesta, vaikka kulissien takaa elämä on etäistä ja kurjaa. Ei puhuta enää yhteisestä hyvästä, vaan puhtaasti toisen hyvästä tai ei kenenkään hyvästä.

Teeskentelylläkin on tietysti paikkansa tässä maailmassa, mutta näytteleminen on autenttisempaa. Näyttelijä voi ammentaa siitä aitoudesta mitä hänessä on. Samalla vilpitön tunnevoima kohtaa järkiperäisen kanavoinnin. . Teeskentelijä vain matkii tunteita, yrittäen johdatella toisen uskomaan.