Blogi - Kunnioitus vai ihailu: matkalla totuuteen

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, joita ei kannata ottaa liian lähelle. Heitä, joita meidän jutut ei kiinnosta pätkääkään. Heistä ei ole mitään iloa. Miksi muutenkaan olla tahdottomien ihmisten kanssa. Eikä heitä, joiden vuoksi et jaksa nähdä mitään vaivaa; meistä kun tuppaa tulla seuramme kaltaisia.

Saa olla melkoinen idiootti, jos ottaa lähelleen heidät, jotka eivät meitä kunnioita. Ja todella tarkoitan mitä kirjoitan, ihan kirjaimellisesti. Nimittäin "saa olla." Typerät ihmiset eivät suinkaan kiellä meiltä omaa idiotismiamme, päinvastoin, typerille idioottimaisuus on vain hyödyksi. Siksi "haista vittu, en halua olla mikään idiootti" tarkoittaa hyvää. Lähteä pois tyhmästä seurasta ja tajuata se itse. Tätä on itsekunnioitus tekojen ja älyllisyyden tasolla.

Ongelmaksi jää: kuka enää viitsisi sivistää ketään, jos kaikki lähtevät vain pois kun hommat menevät vaikeaksi? Ihan oikea ongelma maailmassa, jossa suututaan muutenkin niin herkästi.

***

Minua kiehtoo – kuten kaikkia oman elämänsä diktaattoreja kiehtoo – miten kesyttää totuus? Miten saada asiat näyttämään juuri minun kannaltani edukkailta?
Jokainen aloitteleva filosofi tietää, että todellisuus ei ole sama asia kuin totuus. Todellisuuden sisäinen logiikka ei piittaa totuudesta. Voin tajuta olevani tyhmä, mutta samassa tajuan olevani taas hieman entistä fiksumpi - ihan vain koska tajusin oman tyhmyyteni. Viisaaksi tämä ei vielä tee, mutta vähemmän tyhmäksi kuitenkin.

Eli käytännössä totuus ja todellisuus eivät koskaan kohtaa meissä täysin. Ja juuri se tekee totuudesta niin inhimillisen näköisen. Mutta miten kesyttäisin sen? Että en olisi koskaan kenenkään mielestä tyhmä tai idiootti, vaan aina ja kaikkien mielestä viisas ja älykäs?

Miten saada asiat näyttämään todelta, että nimenomaa minä olisin vaikkapa se suuri sankari ja pelastaja, joka oman neroutensa ja kekseliäisyytensä siivittämänä ratkaisisi kaikkien ongelmat koskaan erityisemmin paneutumatta niihin?
Tai vaihtoehtoisesti, miten säilyttäisin suuruuteni olemalla aina se päähän potkittu uhri? Että kaikki vastoinkäymiseni olisivatkin vain puhdasta kohtaloa, enkä etukäteen olisi mahtanut niille mitään?
Miten saisin vallan muista ihmisistä, ettei kukaan enää koskaan harhautuisi ajattelemaan minun asioistani itsenäisesti?

Yksi keino olisi pitää etäisyyttä kaikkeen käytännölliseen. Toinen keino on kieltää se mikä paistaa läpi. 

Itselleen rehellinen ihminen tajuaisi kyllä ettei käytännöllisiä totuuksia voi sivuuttaa. Siinä menee raja mihin valta riittää. Jos rakastaa vaikkapa kirjoittamista niin minkäs teet, luultavasti sitä kirjoittaa, vapautuu itselleen, koska se pn totta. Kukaan ei yksin omista tahi hallitse totuutta. Viisas tietää mitä voi hallita ja uskaltaa myös käyttää valtaansa, mutta kaikki vallankäyttäjät eivät ole viisaita. Moni käyttää valtaansa saadakseen sitä vain lisää. Kun söpö päivitys saa somessa huomiota, niin pian sitä tuutataan ulos yhä kovemmalla volyymilla - että ihmiset olisivat jotenkin enemmän otteessa. Mutta ei se rumia totuuksia maailmasta poista. Ihminen on vallanhuumassa taipuvainen tuhoamaan juuri sen mitä rakastaa. Jos ensin rakastaa kirjoittamista, pian onkin valmis uhraamaan sen reaktioiden toivossa. Se olisi kova hinta.

Rehellisyys tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden tulkita tilanteita itse. Juuri se tekee rehellisyydestä vapauden mahdollistajan; rehellisyys jakaa totuuden yhä useamman ihmisen hyödyksi. Mutta kuten sanottu, kaikkea valtaa ei ole viisasta antaa pois. Muiden hyvyydestä ei ole aina takeita.
Myös väärä rehellisyys voi rikkoa ihmistä hyvin intiimillä tavalla. Jos sanot suoraan kuinka huono seksikumppanisi on - tai huutelet siitä kylillä hänen seläntakana - ei se tee sinusta muuta kuin surkean rikoskumppanin. Se paljastaa yhteyden puutteesi, kyvyttömyyden olla rakentava, ja sen, että itsensä munaamiseen ei muita tarvita.
Hyvän löytämiseksi pitäisi osata puhua asioista rehellisesti, mutta ei liian rikkovasti. Eli totuus pitäisi rakentaa tavalla, joka sopii hetkeen. Totuus ei siten ole mitään objektiivista tai neutraalia, jossakin mystisessä pääkonttorissa keksittyä pienen piirin juoruilua, vaan siinä on paljon ihmisten itsensä yhdessä jakamaa ja tuottamaa, voisi jopa sanoa viisautta. Totuudessa ihminen likaa kätensä ja on osasyyllinen elämän sattumiin.

Itsekunnioituksella ja kesyn elämän välillä on räikeä ristiriita. Kesyllä elämällä tarkoitan lapsellista riippuvuutta muiden tahdosta ja kroonista muiden tahtoon alistumista. Kesyä elämää elävä on helposti ohjailtavissa, kuin söpö pieni koiranpentu, ehkä se kuseksii nurkkiin, näykkii välillä ja joskus räksyttää, mutta siihen sen vaarat jäävät. Jos sen päästäisi luontoon, pedot tappaisivat. Kesyyntynyt täytyy pitää jatkuvasti turvallisessa tilassa, viattomuudessa ja lohdutuksessa, kaukana tosimaailman melskeistä. Kesy täytyy myös vakuuttaa siitä, että söpöily on tärkeintä, eli on tukahdutettava kaikkinainen totuudenkaipuu omaa alkuperäistä luontoa kohtaan. Sekun voi paljastaa vahingossa itsekunnioituksen luonteen.

Itsekunnioituksella tarkoitan jotakin sellaista, että uskaltaa olla runoilija maskuliinissakin seurassa. Ei sorru ryhmäpaineessa ihastelemaan vain yhtä elämäntapaa, mutta miksi ei niinkin päin, että uskaltaa olla maskuliininen runoilijoiden keskellä. Molemmissa tapauksissa petomaisuuskin näyttää samalta; runoilijat rynnivät maskuliinisen kimppuun tai maskuliiniset rynnivät runoilijan kimppuun - runoilevat suohon tai puhuvat rumia, ääntä piisaa ja tanner tömisee. Häiriintynyt ihminen rynnii kaikkien kimppuun eikä välitä mistään mitään. Tarkoitan, että itsekunnioitus rakentuu pohjimmiltaan puolueellisuudesta. Se ei synny sitä kautta, että muut ihailevat yhtä, että runoilijat kehuvat toisiaan tai maskuliinit kehuvat toisiaan, ja että kaikki ovat pienissä piireissään oman ihailuntunteensa pauloissa, vaan enemmänkin kyvystä puolustaa, olla puolella. Olla hyvän elämän puolella. Olla hyvän seksin puolella. Olla hyvän ihmisyyden puolella. Ja olla myös käytännöllisesti perillä siitä, mitä näillä asioilla lopulta tarkoitetaan.

Pelkkä ihailu ei riitä kunnioitukseen, koska ihailu on tunnetta, ja tunteita meillä tulee ja menee. Jos asioita tehdään vain ihailun tunteen herättämiseksi, kyseessä on hetkellinen ponnistus. Kunnioitus on pysyvämpää kuin ihailu. Kunnioitus kestää totuuden painon.