Blogi - Muistan, siis olen

Filosofiset keskustelut Rene Descartesin kuuluisasta väitteestä: Ajattelen, siis olen menee usein väärille urille. Hänen ajatustaan pidetään yleisesti lähimpänä osoituksena varmuuden käsitteestä: jos ei muusta voi olla varma, niin ainakin omasta olemassaolosta, sanotaan. Eli kun nyt ylipäänsä ajattelen, varmasti myös olen.

Emme voi tietää näkeekö kaikki sinisen värin samalla tavalla, emmekä siis voi olla täysin varmoja havaintojemme yleispätevyydestä. Mutta omista mielenliikkeistämme olemme joskus kiusallisen varmoja. Luultavasti myös siksi keskustelu Descartesin väitteestä harhautuu usein minuuden ja identiteetin rakentamiseen.

Ajattelen, siis olen, on johtopäätös, jossa subjekti muodostaa minuuden perustan. Sen päälle voimme rakentaa minuuden, mutta se vaatii muistia. Oleminen ei siis vielä ole minuus. Ei riitä, että vain ajattelee (subjekti), vaan täytyy olla myös kohde, mihin jää jälki (minuus). Kun jälkiä on tarpeeksi, kutsumme sitä muistiksi, muistamiseksi ja muistoiksi. Jalanjäljet hiekkarannalla ovat muisto. Kävely hiekkarannalla muovasi minua ihmisenä. Minuus siis rakentuu muistoista, tehdyistä asioista ja tekemättömistä haaveista. Olen osa historiaani, osa tulevaisuuttani, eikä kumpikaan niistä tapahdu nyt.

Tiedostan olevani minä, koska teen minunlaisiani juttuja. Toimimalla ja haaveilemalla jätän itseeni jälkiä. Jos en ymmärtäisi ideaa minusta, minussa ei olisi myöskään sisäistä jatkuvuutta, joka arvioisi olenko minä todella minä. Olisin vain tekijä ilman sen kummempaa arviointia. Ajattelen, siis olen on minuuden ja identiteetin kannalta mahdollista siksi, että muistan ja arvioin omaa toimintaani suhteessa maailmaan ja muiden palautteeseen. Minulla on muistoni, ja minä itse olen se, joka niitä ja niiden voimaa lopulta arvioi.

Kuvitellaan että olet keskellä kotikaupunkisi toria. Ihmisiä vilisee ympärilläsi. Muistat mihin jätit autosi parkkiin ja muistat reitin kotiin. Muistat mitä olet torilla tekemässä ja muistat tuttujen ihmisten kasvot ja nimet. Muistat oman historiasi ja mitä olet viime päivinä puuhaillut. Vaihdat kuulumisia jonkun tutun kanssa ja olet oikein hyvin kartalla siitä, miten maailma nyt makaa. Kävelet muutaman askeleen eteenpäin ja yhtäkkiä kaikki mitä äsken vielä muistit, katoaa. Et enää hahmota ympäröivää maailmaa. Et tunnista itseäsi etkä toria. Sinulla ei ole historiaa ja sinusta on pyyhkiytynyt pois ihan kaikki. Sinulla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta missä asiat tai ideat olisi. Et ole vain eksynyt vaan jotakin pahempaa; olet kadonnut. Olet tekijä ilman minuutta. Et enää ymmärrä etkä jäsennä maailmaa itsellesi älyllisessä muodossa. Voisi sanoa, että olet tyhmentynyt äärimmilleen. Et ole enää mitään. Minuus on taantunut takaisin subjektiksi.

Äärimmäisessä tapauksessa emme voi enää tunnistaa ajatusta. Silmä saattaa reagoida valoon, sydän pumpata verta ja elintoiminnon pitävät meidät hengissä. Kaikki henkinen on kuitenkin menetetty. Aivot toimivat ja jakavat tehtäviä, mutta emme enää tiedosta ajatuksiamme. Ajattelua siis on, mutta minuutta ei ole. Ei olisi mitään, mikä voisi tunnistaa tai tulkita meitä itseämme, aikaa tai paikkaa – ajatusta yleensä - ja asettaa sitä kartalle. Tässä mielessä on perusteltua sanoa, että muisti todella tekee meidät olevaksi, ainakin henkisessä mielessä, muisti rakentaa ihmisen, ei ajatus sinänsä. Mutta Descartesin logiikka ei täysin tarkoittanut tätä. Hänelle oleminen tarkoitti kokemusta sinänsä, ei minuutta tai identiteettiä, joka tulkitsee kokemuksen.

Ajatus ja ajatuksen jättämä jälki on riippuvainen kyvystämme huomioida ja tehdä havaintoja. Eikä kukaan osaa pohjimmiltaan sanoa, miksi kukaan huomioi ja havainnoi juuri niitä asioita mitä huomioi. Yksi näkee kauniin naisen ja ajattelee sitä. Toinen tutkii mielenkiintoista kiveä. Sekä muistin että primitiivisten toimintojen kautta harjaannumme kiinnittämään huomiota erilaisiin asioihin. Siksi on perusteltua sanoa, että muisti ja jatkuvuus saa meidät työstämään huomiokykyämme, ei niinkään ajatus sinänsä. Ajatus vain on. Minuus näyttää rakentuvan ensisijaisesti muistista, ei ajattelusta sinänsä. Muistan, siis olen. Mutta kuten Descartes sen hienosti oivaltaa: kuka meissä lopulta muistaa? Minuus ei koskaan vapauta meitä subjektin arvoituksesta.