Blogi - Itsekritiikki

Oikeaoppisen itsekritiikin tekeminen on loppupeleissä paradoksaalista; mikä minä olen itseäni arvostelemaan?

Moraalia pitäisi peilata vähän muidenkin silmin, mutta mitä muut elämästä tietää, jos eivät koskaan kysy tai ei heille kerrota. Aina voi tietysti arvostella muita rahan kautta, mikä näyttäisikin olevan trendi. Kähmiä itselle niin paljon valuuttaa kuin irti lähtee ja paisuttaa omaa turvatiliä. Helvettiä ammattitaidosta ja paremmasta huomisesta.

Jäin miettimään asiaa, kun lähdin kaupungille asioille. Nuorempana ajattelin tulevaisuutta ahdistavan itsetietoisesti. Tiesin aboutia tasan mitä olen milloinkin tekemässä, mikä on seuraava siirtoni, mitä asioilta odotan ja mihin tähtään. Vision ajoreitit, suunnittelin tulevaa ja lopuksi suoritin toimet. Ennakoin työpäiviäni ja vapaa-ajat. Ei kai ihme, että elämä tuntui enemmän suorittamiselta kuin leppoisalta olemiselta. Ajatuksella ei ollut älyllistä tilaa vaeltaa ja se ahdisti.

Tänään ajoin vahingossa risteyksen ohi ja mietin, miksi perkeleessä tein niin? Tiesin että kauppaan kyllä piti mennä, risteys olisi vienyt kauppaan. Mutta aavistin että muutakin puuhaa oli kuin kauppa. En vain muistanut mitä. Tuli täydellinen tenkkapoo.

Siinä ajellessa olin hajamielinen ja ajatukseni vaelsi. En ollut irti ajasta ja paikasta kuten dementikko, vaan ajatuksissani. Ohiajon jälkeen yritin päätellä, miksi näin pääsi käymään? Oliko kyseessä puhdas unohdus? Etäisesti muistin että siihen oli kyllä pätevä syy, mutta eipä se ollut kirkkaana mielessä. Nopea vilkaisu hanttarin puolelle paljasti asian – minun piti palauttaa kirjaston kirjat.

Olin siis toiminut oikein, ajanut ohi risteyksen kohti kirjastoa, mutta en vain tajunnut sitä. Ehdin kuitenkin haukkua itseni.

Suoriuduin lopulta tehtävästäni tehokkaasti kuten halusin. Sain palautettua kirjat, hoidettua ostokset, vietyä kamoja varikolle ja tankattua auton. Kaikki oikeassa logistisessa järjestyksessä. Halusin tehdä päivästä ja tulevasta viikosta mahdollisimman sujuvan, siten jää enemmän aikaa oleelliseen, eli työhön, harrastuksiin, elämyksiin, lepoon, haahuiluun.

Itsekritiikkini osuu siis oikeastaan tähän: hetken kirosin itseäni koska ajoin ohi risteyksen. Silti toimin täysin suunnitelmien mukaan ja tehokkaasti. Käytännössä jokin minussa kritisoi toista osaa, eivätkä nämä olleet tietoisia toisistaan. Tietoinen päättelyni ja alitajuntani ohjasivat eri suuntiin. Tällä kertaa päättely hävisi mitä tuli tehokkuuteen. Se teki virhearvioinnin minkä alitajunta korjasi.

Tästä voi oppia, että liian nopea johtopäätös voi yrittää korjata ongelmia, mitä ei edes ole. Itsekritiikkini ei oikeastaan tarjonnut mitään tiedollista uutta. Se vain kommentoi tai tarkemmin "haukkui" minut. Täysin syyttä. 

Toinen asia mitä kritisoin itsessäni, on some. Luin ja katselin rakkaan vaimoni valokuva-albumia ja tajusin kuinka tarkasti ja elävällä tavalla hän on historiaa taltioinut. Historia ei koskaan vastaa kysymykseen miksi, vaan sen tekevät ihmiset, ja varsinkin eläväiset ihmiset. Mietin että sosiaalinen media on kyllä yksi helvetin turhake. Sen sijaan että laittaa helppoja päivityksiä omista kuulumisistaan, pitäisi nähdä enemmän vaivaa taltioida kuvat kotialbumiin ja antaa niille juuri se merkitys, mikä niille kuuluu: kertoa tarina omalla äänellä ja tavalla; siten mikä ajankohtaista on. Miltä asiat näyttivät ja tuntuivat. Ihailen vaimoni kotialbumeita. Siinä on sellaista historiaa, mikä on totta. Somessa ei ole mitään. 

En siis tiedä saako itsekritiikini minua tai asioitani lopulta mitenkään paremmaksi. Asioita saa aikaan tekemällä.

Lue edellinen blogi Ideoinen rajoilla