Usko ja ystävyys

Ero uskon ja tiedon välillä piilee siinä, että usko voi pohjautua havaintoon, kun taas tieto pohjaa sekä tosiasiaan että teoriaan. Usko ei vaadi mitään erityisiä perusteluja, kun taas tieto vaatii. Usko omiin havaintoihin nojaa arkielämään, kun taas usko mystisyyteen tai ihmeisiin on mielikuvitusrikaste ja ajanviete. Tieto taas on todettavissa ja pilkottavissa myös teoreettisesti.
Uskoa voi ajatella niin, että jos laitan esimerkiksi pistorasian seinään, uskon että laturi saa sähköä ja puhelimeni latautuu. Näin tapahtuu suurin piirtein aina, joten mikä uskoani horjuttaisi. Mutta jos niin ei tapahdu, uskoni horjuu, ja tarvitaan enemmän tietoa. Minussa herää kysymys, miksi odotukseni eivät toteudu, miksi uskoani koetellaan? Miksi jouduin pettymään?
Vastauksen saamiseksi tarvitaan tieto, ja tiedon avuksi teoriaa, joka tarkastelee asiaa paljon laajemmin kuin mihin pelkkä uskoni yltäisi. Teoretisointi alkaa laajempaa kokonaisuutta liittyvillä kysymyksillä: onko puhelin tai laturi rikki, vai onko kenties sähkökatkos.
Tieto luo teorioita kokonaisuudesta, mutta usko ei. 

Ihminen ei ole tekninen laite, vaan elämänmittaa muuttuva persoona. Ihmistä ei voi etukäteen tietää. Tässä mielessä myös kaikki ne odotukset joita suuntaamme muihin ihmisiin, tulisi olla muovautuvat. Emme voi olettaa tietävämme toisiamme. Ihmisen sisäinen maailma on uskonvarainen, muuttuvaimen ja elävä, ja tärkeimmät sosiaaliset asiat, kuten ystävyys, rakkaus, ja sosiaalinen elämä yleensä, pohjaavat uskonomaisiin havaintoihin, ei tietoteorioihin.
Ystävyys ja rakkaus näyttäytyvät vain heille, jotka siihen uskovat.

Usko pohjaa aina ensisijaisesti tuttuuteen, esimerkiksi siihen, että jos laitan puhelimen laturiin, uskon että sähköä todella tulee töpselistä aina puhelimeeni saakka, ja että puhelimeni latautuu, ja vasta sitten syvennytään siihen käytännön tietoon, miten asiat tosiasiassa toimii, miten sähkö tosiasiassa tulee pistorasiasta laturiin ja puhelimeen. Käytännön kannalta usko on väistämättä aina ennen tietoa, vaikka tietäisikin paljon asioista. Tiedon myötä usko saa uusia muotoja.

Meillä on havaintomaailma siitä miten asiat arkielämässämme toimii. Odotamme tuttua vastinetta uskomillemme asioille. Siksi myös totuudellisuus on lähisuhteissa hyve. Voimme uskoa että toinen puhuu meille totta. Että hänessä on jotakin kantavaa. Totuudenpuhuminen ei silti vielä sido ihmistä mihinkään.
Aito ystävyys ei ole tietämistä, vaan aito ystävyys on uskonvaraista, ei teoriapohjaista.

Todellinen ystävyys näyttäytyy vain heille, jotka ystävyyteen uskovat, eivät suinkaan niille, jotka ystävyyttä teoretisoivat ja pakottavat ystävänsä teorioidensa muottiin. Tosi ystävyys säilyttää persoonan, eikä se perustu vakuutteluihin tai riippuvuuteen, vaan hetkittäisiin lämpimiin henkilökohtaisiin tunteisiin  ja
rentouteen. Meidän ei varsinaisesti tarvitse olla toistemme ystäviä pelkästään odotustemme perusteella, vaan päinvastoin, meidät hyväksytään ystäviksi siltä pohjalta, mitä välillämme on. Ystävyys ei käytä toista hyödyksi, eikä se ole näytelmää. Samassa mielessä ystävyys on myös piilossa muiden katseilta. Ja arvailuksi menee mitä ihmisten välillä todella on. Sitä ei voi jäljittää.

Se, kenestä lopulta tulee ystävämme, on arvoitus. Ystävyys ei noudata näytelmän lainalaisuuksia, mutta sitä pitää hoitaa kun puutarhaa. Eikö puutarhakaan ole ikuinen.