Mielenterveyden juurilla

Olen viimepäivinä miettinyt herkkyyttäni ja luontoyhteyttä. Näistä ensimmäinen on katoamaan päin, on yhä vaikeampaa olla herkkä sanan kokemuksellisessa mielessä, kun taas jälkimmäisestä en osaa sanoa paljon mitään, koska en tarkalleen tiedä mihin sillä viitataan.
Tarvitseeko luontoyhteys herkkyyttä toimiakseen? Kysymykseni on vilpitön. Jätetään se siksi avoimeksi

Ensinnäkin mitä luontoyhteydellä tarkoitetaan? Onko se yhteyttä omaan luontoon, luonnollisuuteen, autenttisuuteen eli alkuperäisyyteen? Olenko aidoin silloin, kun olen sujuva? En usko. Myös epävarmuudet ovat aito osa ihmistä.
Tarkoittaako luontoyhteys yhteyttä omaan biologiaan, myös sen sisimpään osaan, ristiriitoihin, evoluution ja kasvatuksen kädenvääntöön, eli jo kaiken oppimani jatkeeseen? Luultavasti.
Uskon sen olevan yhteyttä siihen hengen osaan, joka meitä alati rakentaa ja muovaa, joka saa meidät toimimaan asioiden eteen ja haluamaan tulevaisuudelta. Tässä mielessä luontoyhteys on myös yhteyttä aggressioon, eli elämän voimaan. Tästä myöhemmin.
Toisaalta luontoyhteyden voi nähdä myös yhteytenä metsiin ja järviin, kaikkeen sellaiseen alkuihmismäiseen, jota ei ole vielä ehditty televisiossa romantisoida. Kaikki se voi tietysti olla pelkkää tunnetta, kuten unelmaa tai nostalgiaa, tunteet kun ovat yhtä epärationaalisia kuin luonto itse.
Tätä kaikkea lähdin lyhyesti selvittämään, vaikka tiedän että arvoitukseksi jää.

Elämän ja totuuden jäljillä

Asioiden vilpitön jäljittäminen on vaikeaa. On oikeastaan kaksi erilaista tapaa yrittää jäljittää tiensä inhimillisiin totuuksiin, ihmismielen saloihin, tunteiden ja mielentilojen lähteelle.
Ensimmäinen tapa on matkiminen. Seurata niitä askelia mitä joku toinen on jo omista pohdinnoistaan jättänyt. Mitä hän on kertonut herkkyydestään ja luontokokemuksistaan, ja reflektoida omia kokemuksiamme niitä vasten, sillä kielellä ja aaltopituudella mitä yhdessä toisiltamme ymmärrämme. Tämä vaatisi hyvän ja samanmielisen kirjallisuuden löytymistä, sekä tietysti ahkeraa lukemista ja teoreettista paneutumista. Sen avulla voisi selvittää, mitä muut ovat näistä asioista mieltä, ja pyrkiä matkimaan heitä.
Toinen keino totuuden jäjittämiseen on tutkia omaa sanatonta mielenmaisemaa ja sielukkuutta. Pyrkiä oman ajattelun taakse. Etsiä niitä jälkiä mitä luonto ja luonnollisuus ovat meihin henkilökohtaisesti luoneet ja jättänyt. Tarkastella sisimpämme liikkeitä ja liikutuksia intuitiivisesti ja valikoimatta. Tämä tapa on luonnollisin ja luovin menetelmä, mitäpä muutakaan. Olla suorassa kosketuksissa johonkin minkä läsnä olevasti aistii. Pidättäytyä sanoittamisesta, itsensä kahlitsemisesta sanojen vangiksi, heittäytyä irti käsitteiden järkevästä maailmasta. Antaa ajatuksen liikuttua ja vaeltaa siellä missä se milloinkin on. Filosofi Jiddu Krishnamurti tiivistää elämänsä opit toteamukseen, että totuus on poluton maa. Jotain tällaista se varmasti on. Kukaan ei ole meille riittävä meditaatioguru. Itte täytyy oppia. Myös siitä lisää tuonnenpana.

Tunne on epärationaalinen. Tunne lataa ihmiseen sosiaalisen viestin, odotuksen ja sitä myöten myös käsityksen, suunnitelman ja varauksellisuuden. Syntyy usko tai ennakkoluulo, joiden kautta luomme odotuksia maailmasta, että esimerkiksi tämä ihminen on rakastava, rakentava, hyväntahtoinen ja minun puolellani, tai sitten itsekäs, pidättyvä, pahantahtoinen, ja halveksii minua. Laajemmin sanottuna ihmisessä elää tunne, joka havaintojen myötä mikä kasvaa henkilökohtaiseksi uskoksi, järkeilyksi, ennakkoluuloksi, ajatusketjuksi, eikä tämä prosessi ole koskaan tarkoitettu vain yhden henkilön maailmaan, vaan myös jaettavaksi, yhteiseksi maailmaksi, ehkä eleeksi, ehkä sanoiksi, joskus parantamaan yhteisiä oloja, mutta ei koskaan yleispäteväksi ikuiseksi totuudeksi. Terapiassa keskitytään nimenomaa uskon ja ennakkoluulojen järkevää maailmaa, koska tunteiden poistamisessa olisi yhtä vähän järkeä kuin käännyttää tai terapioida muut ihmiset meidän ympäriltä.
Jos muut ihmiset saavat tunteilumme täysin sekaisin, silloin järkeilyn selkeys ja päättäväisyys - terapeuttiset ja filosofiset opit, punnitaan. Tässä mielessä etiikkakin on järkeilyä hiljaisuudessa, asioiden ja niiden hinnan ja seurausten punnitsemista, lopulta tyyneyttä ja rauhaa. Että meille syntyisi käsitys asioiden vuorovaikutuksista, ja niiden henkisistä arvoista.

Tunne kuuluu psykologian maailmaan. On virhe luulla, että tieteellisestä psykologiasta tiedetään kaikki tietämisen arvoinen. Ylipäänsä en ymmärrä miksi asioista täytyisi tietää kaikki. Kun pääpunaisena tietää, jossakin pisteessä tulee väistämättä vastaan tietämisen rajat, ja rajan ylittävät selitykset vain värittävät enemmän kuin perustelevat lisää. Taas syntyy tunteita. Tiedemaailma törmää väistämättä tähän. Liika yksipuolinen tietäminen vie ajatukset outoihin maailmoihin ja nyansseihin. Tarkasteltava kohde muuttaa muotoaan tieteen selityksen mukana, ja usein dramatisoituu. Yhtäkkiä koko maailma selittyy traumoilla ja luonnontieteellä, ja hetken päästä kumpaakaan ei ole olemassa, on vain ihana autuus ja onnela, täydellisen järjen koti. Koita siinä sitten arvailla mikä on trauman tai luonnontieteen rooli milloinkin. Vastaus on todella arvailua, mitä sitten kutsutaan tarkastelutavaksi tai metodiksi.

Miksi henkilökohtainen elämä ja tunteemme pitäisi ylipäänsä selittyä jonkin instituutionaalisen tietorakenteen, kuten tieteellisen psykologisen tiedon varaan? Sellaisesta tuppaa syntymään harhainen usko, että elämä olisi vain tätä, vain tämän yhden teorian alainen. Että psykologia tieteenä todistaisi jotakin spesifiä. Tiede ei todista, se parhaimmillaankin vain toteaa. Ja erityisesti kaikki psykologiaan liittyvä on hyvin riitaisast. Psykologian maailmassa jäljittäminen on vaikeampaa kuin näkyvässä luonnontieteessä. Siksi myös siihen liittyvä matematiikka ailahtelevampaa.
Onko esimerkiksi fyysinen terveys vain biologisperäistä? Miksi sitten masennus lamaa kropan, tai raskas ruoka masentaa? Joku ehkä väittää että mielenterveys olisi vain henkisyyttä, mitä se ei todellakaan ole, siihen liittyy paljon kehollisia elementtejä. Kun olemme ylipäänsä täysin vakuuttuneita jostakin vastauksesta, kadotamme avoimiin kysymyksiin pohjaavan vilpittömän uteliaisuuden. Joskus kebab piristää ja on paras mielenterveyden tae.
Jos esimerkiksi mielenterveys on liikettä, niin millaista liikettä se lopulta on? Tämä on viisas kysymys esittää. Mielestäni kysymys ei tarvitse yleispätevää vastausta, vaan kokeellisen kutsun. Tanssiminen auttaa, jos auttaa. Tanssitaan murheet unholaan, kuten sanotaan. Liike voi olla myös liikutus.

Lopultakin, mihin maailman tapahtumat, ilot ja murheet edes olisivat jäljitettävissä? Ihmisen mieleen? Onko kaikki todellisuus vain mielikuvituksemme tuotetta kuten jotkut sanovat? Ei ole. Vain moderni vapaan tahdon korostaminen ja syyllisyydellä pilattu ihminen voisi uskoa johonkin niin kummalliseen, että kaikki olisi jäljitettävissä omiin aivotoimintoihin. Että ihminen itse omalla mielikuvituksellaan rakentaisi maailman itsensä ympärille. Silloinhan kaikki ympäristö rakentuisi meidän oman mielikuvituksemme kautta ja sen varaan, mikä on ajatuksena ensinnäkin äärimmäisen ahdistavaa, mutta myös nopeasti kumottavissa. On helpottava tietää, että maailma oli täällä ensin. Ihminen ei keksi maailmaa ympärilleen. Samalla voi lopettaa sen ikuisen näytelmän omien illuusioiden keskellä. Me olemme kaikki ympäröivän maailman tulosta. Maailma todella oli täällä ennen meitä ja meistä kaikki on sen kapeaa jäljitelmää. Eikä asiakaspalutelokeroa löydy mistään. Maailma on paljon isompi kuin me.
Onko kaikki sitten jäljiteltävissä evoluutioon, biologiaan, ja siten myös kehon ja aivojen toimintaan? Onko kaikki jäljitettävissä kropan viesteihin, minkä aivot prosessoivat? Onko olemassa jumalhiukkanen, joka määrittää luonnonlakien mekanismit? Ei sellaiseen ole olemassa mitään täsmämittaria. Välittäjäaineet ja pään ja kehon kuvantamiset eivät selitä tietoisuutta, eikä tietoisuus selitä niitä. Elämä ei ylipäänsä tapahdu laboratoriossa. Asioilla on vain tietty nimi ja tietty ennuste. Siihen on luonnontieteellisen ihmisen tyytyminen. Ei ole olemassa yhtä auktoriteettia, joka selittäisi tietoisuuden täsmällisesti. Enkä edes tajua miksi joku halausi kuulla joltakin muulta, millainen hänen oma tietoisuutensa on. Ihminen on osana jotakin itseään isompaa.

Miten luontoyhteydellä voi sitten olla eheyttävä voima, kuten alkuperäisesti kysyin, miksi luontoon koetaan kaipuuta, jos kukaan ei tiedä varmuudella, että luonto todella auttaa tai tarjoaa jotain? Siinä onkin jutun juju. Kukaan ei oikeasti tiedä. Täyttä varmuutta ei ole. Menee väistämättä uskon asioiksi tuollaiset. Ehkä kaikki on vain tunnetta, joka on kenties toiselta tarttunut. Tunteet nimittäin tarttuvat. Ehkä kyseessä on jotakin biologisesti sisäänrakennettua, joka yks kaks vain puhkeaa tietyssä pisteessä tai olosuhteessa. Ehkä joku on sataprosenttisen immuuni tämmöiselle aina. Miten sitäkään todistaisi.

Kaikki eivät halua laittaa omaa uskoaan yhden kortin varaan, ja olla siten vain yhden alan huippuasiantuntijoita ja teoreetikkoja. Kaikki eivät halua tietää lopullisia vastauksia. Meitä aidosti uteliaitakin on, jotka olemme kiinnostuneet elon ja elämän henkisestä monipuolisuudesta, mielestä ja kehosta yhtä aikaan. Hengestä ja leivästä. Joskus ne yhdistyvät hyvin sadistisilla tavoilla, luovat ihmiseen ristiriitaa mitä hänen on vaikea sietää. Joskus ristiritiita vapauttaa tietämisen taakalta. Paljon voi tietää, mutta kukaan ei tiedä kaikkea, ja varsinkin yksinkertaisten selitysten taakse täytyy nähdä. Dualistinen luonne pitää uteliaisuuden jatkumisesta huolen.
Itse sanoisin että luontoyhteys on hyvin tärkeää mielen hyvinvoinnin kannalta. Kukin tulkitsee sen miten tulkitsee. Ei sitä voi kenenkään pakottaa. Mutta en tiedä vaatiiko luontoyhteyden tajuaminen herkkyyttä vai huomiokyvyn kohdistamista. Ehkä molempia. Itse taivun jälkimmäiseen. Nautin luonnosta melko usein.

Uskon asioita

Valtaosa arkielämästämmä ei perustu tietoon vaan uskoon, siihen luottamukseen, että huominen on jotakuinkin sellainen mitä uskomme sen olevan. Uskon esimerkiksi, että jääkaappi toimii vielä huomennakin, eikä sähkö lopu. Luottamus tulevaisuuteen vaikuttaa sekä mielialaamme että psyykeen koostumukseen. Jos jatkuvasti uskoo että huomenna tapahtuu jotakin kamalaa, siitä voi tulla itseään toteuttava ennuste. Jääkaappi ei välttämättä mene rikki, mutta pää hajoaa. Jatkuva kriiseily vetää mielen synkäksi. Mieli maassa kuljetaan murheesta seuraavaan ja tappiosta toiseen. Kohti kurjinta.
Ja toisaalta huomenna saattaa ihan oikeasti myös tapahtua jotakin ikävää, mutta entä kymmenen vuoden päästä? Yltääkö uskoni sinne saakka? Kyllä kymmenen vuoden päähänkin saa uskoa. Se painaa lopulta eniten vaakakupissa, mihin uskoo. Samaan tuttuun kurjuuteen kun eilenkin? Että mikään ei muutu? Hyviä asioita tapahtuu myös kymmenen vuoden päästä, usko minua. Usko tulevaisuuden kauneuteen, älä pelkästään rumaan ja pieneen. Elämä osaa olla yllättävää ja yltäkylläistä.

Tarvitsemme jatkuvuutta. Jos joudumme joka päivä epäilemään itseämme, arvoamme, ja teemme sitä päivästä toiseen aina vain yhä uudemmalla tavalla, on edessämme hulluus ja kadotus. Tätä hulluuden suuntaa edustavat etenkin iltapäivälehdet, ja heidän lukuisat asiantuntijansa, jotka jaksavat muistuttaa meitä tavallisia ihmisiä, että mitä tahansa teemmekin, teemme sen aina väärin, elämme aina väärin, eikä mikään oma tietomäärämme riitä pelastamaan meitä omalta itseltämme. Sellainen on hyvin narsistista ajattelua.
Tämä ei tietenkään ole asiantuntijoiden syy, kaikkea nimittäin voi tehdä oikein ja kaikkea voi tehdä väärin, ainakin perfektionistien mielestä, mutta todellisia ongelma syntyy, kun journalistiset keinot sälyttävät asiantuntijuuden perfektionismin ikään kuin lukijan omiksi puutteiksi ja heikkouksiksi, lukijan omiksi henkilökohtaisiksi ongelmiksi. Milloin lukija ei osaa pitää huolta omasta terveydestään, koska sipsi on pahasta, milloin hän on epäeettinen koska ei tykkää jostakin trendikkäästä. Kuka tätä paapomista jaksaa? Tietenkin tutkijat, jotka saavat suositusten tekemisestä rahaa, kuten pitääkin. Mitä heitä syyttämään itsensä elättämisestä. Journalistinen tyyli taas on sietämätöntä. Oikeassa elämässä kukin tuntee kehonsa ja mielensä parhaiten, tai vähintäänkin henkilökohtaisesti. Apu on tarkoitettu niille, jotka sitä erikseen osaavat pyytää. Häpeää ja syyllisyyttä ei apua etsivän tarvitse kokea, vaikka häpeä ja syyttely nimenomaa lehtiä myy. Paradoksi on valmis.

Mitäs menit lukemaan lehtijuttuja sanoo ystävä joka ei tiedä mistään mitään, mitäs menit uskomaan heitä. Aika harva kouluaine opettaa suojautumaan asiantuntijoiden syyttelyltä. Filosofia on yksi niistä, mutta filosofia onkin hullutus eikä sitä opeteta paljon missään.

Kukin saa lähteä näille iltapäivälehtien fantasiamatkoille mukaan, kukin saa käydä omat torjuntataistelunsa sen miten jaksaa, uskoa mihin tahtoo uskoa, mutta tärkeintä on muistaa tehdä paluu tähän yhteiseen rönsyyn tosielämään. Kaupasta ostetaan se mitä syödään, koska työpäivä on jo itsessään niin kuluttava. Turha ryhtyä omavaraisviljeliäksi, vaikka se olisikin terveellisempää. On yritettävä pärjätä sillä mitä on. Hyvä elämä kuuluu niille, jotka siihen uskovat, ja jotka kantavat uskostaan vastuun. Eikä se tarkoita pääpunaisena tietämistä, asioiden orjallista noudattamista, vaan nimenomaa elämän syrjässä kellumista. Kehonsa ja rytminsä kuuntelemista. Itsensä puolustamista tässä maailmassa, joka rakastaa niin kovasti kaikkea helppoa, nostaa jalustalle mielenterveytensä pilaavia orjallisia raatajia, ja ennenkaikkea rakastaa häpeää ja syyttelyä. Hyvä elämä on kulkemista muutoksien aallokossa menettämättä uskoaan hyvään. Enkä puhu nyt uskonnollisesta uskosta, vaan uskosta psykologisena tosiasiana.

Uskon ja tiedon ero

Vaikka tieto onkin houkuttavaa ja koukuttavaa, tulevaisuuteen ei voi kukaan nähdä, eikä kukaan osaa sitä tarkasti mallintaa, selittää, saati ennustaa. Eivät edes meteorologit. Totta kai yhteinen elämä on viisasta rakentaa tiedon varaan, todennäköisyyksien varaan, matematiikan varaan, mutta sisäinen maailmamme ei silti ole minkään yhteisen tiedon varainen. Sisäinen maailmamme rakentuu sen kautta, minkä havaitsemme ja mihin uskomme. Mainosihmiset tietävät tämän oikein hyvin.

Usko pohjaa havaintoon. Uskon että jääkaappi pysyy kylmänä vielä huomennakin, tai uskon että sähkönjakelu toimii ja puhelimeni latautuu, tai uskon että ystäväni ei puukota minua ihan heti selkään. Ei niistä tarvitse sen enempää tietää. Usko luo elämälle kelpo rakenteita mitkä kyllä kantavat kun uskoonsa luottaa. Kaikkea ei tarvitse osata eikä tietää itse. Henkilökohtaisiin havaintoihin pohjaava uskomme tarkoittaa sitä peruskiveä, mille arkisesti astumme, vaihtoehtona mystisyyteen ja ihmeisiin pohjaavalle uskolle, mikä on ehkä jännittävää, mutta joka lopultakin johdattaa vain yhä syvemmälle illuusioiden ja unikuvien maailmaan. Aletaan epäillä jääkaappia ja sähköyhtiötä noituudesta, tai kavereita juonitteluista. Ehkä emme kanna elämäntavallisia vastuita yhtään mistään, koska parantava ihmelääke joka vaivaan on keksitty. Tai ehkä emme käytä edes buranaa, kun uskomme liikaa kehon mystiikkaan. Ehkä olemme onnistuneesti sälyttäneet omat virheemme ja tiedonpuutteemme jonkun toisen niskaan, tieteilijän tai taiteilijan. Juoppo juo vaimonsa lumihankeen, eikä vaimo silti lähde. Typeryyttä vai rakkautta. Sitä on vaikea ulkopuolisen sanoa. Tositieto voisi näissä auttaa, mutta se vaatisi vaivannäköä ja kipua. Onnellisuuspillereitä käyttää jo aika moni, eikä se todellakaan kerro hyvää tarinaa yhteiskuntamme henkisestä tilasta. Ilman omaa rehellistä havaintoamme uskomme perustuisi vain tyhjästä nyhjäistyyn myyttiin tai luuloon, unikuvaan tai keksittyyn uutisartikkeliin. Luuloista voi rakentaa televisiodraaman kaltaista oman moraalin nostatusta, pakoilua oman sisäisyyden todellisesta tilasta, ja luulojen avulla voi hakeutua oman napamme keskiöön, narsistiseen omahyväisyyteen tai surkeuteen.
Pako ja lohtu eivät tietenkään ole vääriä asioita tehdä, sen tietää lumihankeen pakeneva vaimo ja mies joka juo vain lisää, eikä viihdyttävä draamakaan ole pahasta, se viihdyttää ja tekee rennoksi, mutta kroonisena nämä seikat saattavat tehdä ihmisestä tarpeettoman säikyn, laiskan, surkean tai ylimielisen - oikeilta ongelmilta pakenijan. Ihminen alkaa pelkäämään varjokuvia, asioita, joita ei oikeasti ole olemassa. Vakuuttumaan itseensä liittyvistä mielettömisyä epäilyksistä, mitä muut eivät näe eivätkä tunne. Ja luoda samalla itselleen uskomuksia surkeasta henkilökohtaisesta tulevaisuudestaan.

Uskon ja tiedon tarjoamat totuudet ovat toisiinsa nähden erilaisia.
Tie uskon totuuteen on mindfulness. Mindfulnessin tarkoitus ei nimestään huolimatta ole täyttää ihmistä illuusioilla ja haavekuvilla, vaan tyhjentää mieli, olla aistit auki tässä hetkessä, omaa ajatusvirtaa tarkkaillen sitä tuomitsematta, hyväksyen elämä ja maailma sellaisena kuin ne ovat, sisin hiljentäen, tunteita ja ympäristöä tuntien, todellisuutta havaiten. Mindfulness valmentaa valppauteen ja tekee kerta toisensa jälkeen yhä enemmän eroa uskon totuuden ja epätotuuden välille. Mindfulnessin myötä syntyvä meditatiivinen tila ei ole sama asia kuin pakoilu, vaan se on tila, joka syntyy asioiden kohtaamisesta, ensin sietämistä, sitten draamallisen turhuuden ymmärtämistä, lopulta vapauttavasta hiljaisuudesta. Ylimääräinen paino jää pois.
Tiedon totuus on erilaista. Jos uskon totuus tarkoittaa katsetta sisimpään, kohti omaa henkistä elämää, tiedon totuus tarkoittaa matematiikkaa. Matematiikka on maailmanlaajuisen todellisuustajumme kieli. Matematiikka ei silti ennusta mitään, vaan se parhaimmillaankin vain tarkastella asioiden todennäköisyyksiä. Maailmankaikkeuden mekanismia ei ole löydetty, eikä löydetä, ja miten sitä voisi edes löytää, koska mekanismin tajuaminen olisi väistämättä ihmisen tajuamiskyvyn varassa. Ihmisaivot ovat rajallisia. Aina jää epäilys.

Hämmästyksestä

Hämmästys on uskon ja tiedon keskinäistä sekoittumista. On vaikea sanoa onko hämmästyksessä kyse loogispohjaisesta kognitiosta, järkiperäisestä yhtälöstä tai kokonaisuudesta, jonka henkilö yhtäkkiä tajuaa, vai ehkä biologisesta tunteesta. Tätä arvuuttelee myös tieteellinen psykologia. Kukin voi itse tutkia asiaa, kun seuraavaksi hämmästyy. Onko se järkeä vai tunnetta?
Hämmästys tarjoaa ihmiselle keinon nähdä jo ennestään tiedetyn tuolle puolen. Hämmästys järisyttää ajattelumme rakenteita. Omasta uhriutumisesta tietämätön saattaa hämmästyä, että ehkä hän ei olekaan niin toimelias kuin luulee olevansa, ja toimelias saattaa hämmästellä, että ehkä hän ei olekaan niin uhri mitä on aina kuvitellut. Hämmästys saa viisaan ihmisen kääntämään suuntaansa. Näkemään ja ymmärtämään enemmän.
Oivallus on taas paljon tunteellisempaa. Se on tapahtuma, missä ihminen tajuaa jonkin asian, jonkun yhtälön, mutta joka ei kuitenkaan johda sen suurempiin muutoksiin. Tajutaan että yksi plus yksi on kaksi, ja ilostutaan. Ymmärretään mistä jokin johtuu. Että näin tämä matematiikka sujuu.
Hämmästymien taas kääntää koko näkökulman toiseksi. Hämmästyksen synonyymi on ällistys. Ihminen ällistyy, saa älyä lisää. Pääsee kiinni ihan toiseen todellisuuteen mitä oli ennen elänyt.
Oivaltaminen kuuluu matematiikkaan piiriin, hämmästys taas on laajempi filosofinen tapahtuma.
Puhdas matematiikka on oivaltamista, kun taas matematiikan teoriat, matematiikan hämmästyttävät kielelliset rakenteet, ovat filosofiaa. Populaaritiede on aina filosofiaa.

Muutama sana arkipsykologiasta

Joskus kuulee ihmisten puhuvan arkipsykologiasta halventavaan sävyyn kutsuen sitä keittiöpsykologiaksi. Näin tapahtuu, koska väki ei tajua mistä puhuu. Totta kai jokainen meistä ymmärtää psykologiaa, olemme siihen sidotut. Esimerkiksi älykkyys on psykologiaa, kaikilla on älyä, ja psykologia on todella riitaisa älyllinen laji, älykkyydet ovat luonteeltaan riitaisia, ja näin sen pitääkin olla. Ei väärinajattelijaa saa päästää omaan päähän melskaamaan.
Ilman omaa psykologiantajuamme olisimme vain kilttejä ja tottelevaisia ihmiskoneita, ja tätä jotkut meille haluavat. Halventaa meitä nostaakseen itseään ylös, myydä meihin omat tavaransa, tai muuten vain hyötyä meistä. Paremman elämän kauppaajia on joka lähtöön. Täytyy osata suojautua. Ja koska lyödä ei saa, täytyy käyttää muita keinoja.

Arkipsykologiaa ja muuta filosofointia on tervettä harrastaa. Myös ammattilaisten parissa kuuluu yhä enemmän kritiikkiä liiallisesta matematiikan käytöstä psykologisissa ulostuloissa. Totta kai psykologiaa halutaan suojella vakavasti otettavana tieteenä, se on ymmärrettävää, mutta täytyy vetää raja suojelemisen ja puhtaan haukkumisen välille. Ehkä psykologian korostaminen tieteenä johtuu psykiatristen diagnoosien yhä kasvavasta määrästä, ja sen kuvitelmasta, että asioihin olisi olemassa joku selkeä lopullinen ratkaisu. Ihmiset haluavat itselleen selityksen, ja joku raukka luulee, että sellainen olisi.
Psykologit kyselevät tänään kollegoiltaan yhä tiukemmin, eivätkö nämä itse usko omiin psykologisiin menetelmiinsä ja teorioihinsa. Eivätkö he usko henkiseen elämään ja vapauteen. Psykologiassa ja sosiologiassa molemmissa piilee itseään toteuttavan ennusteen mahdollisuus ja riski. Psykologit ja sosiologit pyrkivät teorioissaan erehtymättömyyteen, kuten pitääkin, eivätkä välttämättä kiinnitä huomiota siihen, että koko ala pohjaa enemmänkin uskoon kuin tietoon. Psykologia on pehmeä tiede, ei kova tiede. Hyvin tehdyssä filosofiassa tätä vaaraa ei ole, koska filosofia ei ole uskonvarainen laji, vaan puhdasta järkeilyä, vielä pehmeämpää kuin psykologia. Joka tapauksessa psykologian ammattilainen tarvitsee väistämättä matematiikkaa riskien arviointiin, ei riskien poistamiseen. Psykologiassa uskon täytyy pohjautua hyvään tietoon ja teorioihin, toisin sanoen määrällisiin tai laadullisiin tutkimuksiin. Mistäs muualta niitä irtoaisi kuin muilta ihmisiltä. Siksi myös riskien täysmittainen eliminointi olisi ensinnäkin mahdotonta, toisekseen puhdasta typeryyttä. Täydellistä ihmistä ei ole. Ei ole terveen ihmisen malliesimerkkiä. Perfektionismi ei psykologiassa toimi, ei vaikka miten haluaisi. Keittiöpsykologiasta lähdetään ja keittiöpsykologiaan palataan. Tai "arkipsykologiaan", kuten ammattilainen sitä tänään kutsuu. Riitaisaksi menee joka tapauksessa psykologiat ja sosiologiat. Filosofiassa taas väitellään, ei haukuta. Mikäli filosofiaa tehdään oikein.

On myös tervettä kysyä, onko sellainen psykologi enää mitenkään ammattilainen, joka ei ymmärrä matemaattispohjaisten teorioiden ulkopuolelle, kuten mielentilojen tilannesidonnaisuuden, mielentilojen luoman tarinan, loputtoman sopeutumistaipumuksemme, ja ennen kaikkea mielikuvituksen itseään toteuttavan voiman päälle? Tilastotiede on totta kai tuki ihmistieteissä, mutta ei se mikään ihmiselämän indikaattori ole, vaikka persoonallisuustutkijat sitä hartaasti toivovatkin. Itse en edelleenkään tiedä olenko introvertti vai ekstrovertti, eikä mitkään vakuuttelut saa minua tietämään asiaa sen paremmin. Joskus uskon toista, joskus toista. Arvaa siinä sitten mikä on se oikea vastaus. Mitään se tuskin ennustaa.

Psykologia on ajattelua tunteista, eivätkä tunteet ole mitenkään rationaalisia. Tunteet ovat hetkellisiä. Joskus tuntee olevansa introvertti, joskus ekstrovertti. Tunteiden ei kuulu jäädä päälle, mutta jotakin pysyvyyttä niissä on. Ei kuitenkaan mitään sellaista, joka määräisi tulevaisuuden.
Usko taas säilyy ihmisessä tasan niin kauan kun ihminen uskoo. Uskon että kumppanini antaa minulle virtaa elämän melskeissä. Rakastaa ja hoivaan. Tämä usko on säilynyt hyvin. Havainnot vain tehostavat uskoani. Tuskin pääpunaisena uskominen olisi mitään muuta kuin itsepetosta.
Uskon voi jäljittää omaan havaintoon, mutta tunteita ei voi jäljittää sadan prosentin varmuudella mihinkään pysyvään. Tietty haju voi laukaista trauman, mutta kaikki hajut eivät laukaise traumoja. Laukaiseeko haju lopulta yhtään mitään. Traumoistakin voi toipua. Luonnontieteilijä kertoo, että rakkaus olisi tuoksu. Sosiologi kertoo mitä rakkaudesta on aikojen saatossa uskottu. Psykologi sanoo että rakkaus on psykoosi. Aito filosofi tietää mitä rakkaus on.

Jotakin aggressiosta

Mielenterveyttä ylläpitävään älylliseen itsepuolustukseen tarvitaan aggressiota, eli elämän voimaa. Ikävä vain, että aggressio käsitteenä kärsii omista moninaisista konteksteistaan, mihin se on tahtomattaan liitetty. Sota on aina aggressiivista, kuten sen pitääkin olla. Ei kukaan hellyydellä tapa. Sodassa täytyy tappaa, muutoin tulee itse tapetuksi. Sodassa ei ole etiikkaa, hiljaisuutta. Siksi myös aggressio esiintyy usein pelkästään arveluttavissa yhteyksissä, ja siksi se kai nähdäänkin lähinnä ikävänä asiana. Sen moraalinen lataus on monille pelottava.
Jotkut onnettomat luulevat, että aggressio on pelkästään huono ja paha asia. Tämä on hyvä uutinen heille, jotka haluavat ja kykenevät hallitsemaan ja alistamaan muita. Mitä vähemmän vastarintaa, sen parempi vallanpyrkyrille. Aggressiivinen ihminen kun sattuu olemaan vastahakoinen ja voi pistää hanttiin.
Miehet ovat usein aggressiivisia avoimesti, naiset taas enemmän passiivisaggressiivisia. On oikeastaan ihan sama miten päin yrität manipuloida ja määrätä muita, voimalla vai kiltteydellä, käskemällä vai alistumalla, ehkä keksimällä että ollaan viisaita ja älykkäitä, lopputulos on joka tapauksessa sama – kaikilla on paska fiilis jos aggressiota on liikaa, tai se on liian tunkeilevaa. Siksi aggressio tulisi tajuta nimenomaa omaksi henkilökohtaiseksi elinvoimaksi - ei yleispäteväksi moraaliksi.

Duodecimissa aggressiosta riidellään kovasti. Yhtäältä aggressio nähdään biologisena perusvoimana, joka mahdollistaa psyykkisen kasvun. Toisaalta se on myös narsistinen tuhovoima, raivokasta itsen ja oman tahdon nostamista yli muiden. Aggressiolla haetaan herruutta maailmasta. Aggressio nähdään lapsekkaana ominaisuutena, joka voi kypsyttä ihmistä kohti viisautta.
Ja kuten sanottu, aggressio voi elää myös piilossa, passiivisena voimana, joka manipuloi ja juonittelee tiensä perille. (Passiivis)aggressiivinen ihminen rakastaa hieman muita paremmin, ja on siksi myös enemmän moraalinen. Ainakin omasta mielestään. Siksi (passiivis)aggressioon tarvitaan vastavoimaa, aggressiota. Että ei jäädä jalkoihin tai juonittelujen uhriksi.
Viha tunteena on varsin tyydyttävää. Narsistinen raivo taas on lapsellista.

Suomisanakirja ei tajua aggressiota. Onneksi sanakirja ei ole yhteinen tieteellinen sopimus, vaan arkikielellinen ilmaisu ja sen tiivistelmä. Wikipedia sentään tietää aggressiosta jotain.
Se on selvää, että jos esimerkiksi vauva puree ruokkivan äidin rintaa, ruokkiva äiti voi tulkita vauvan teon aggressioksi. Miksi ei tulkitsisi. Sama juttu lemmikeissä. Kissan omistaja osaa erottaa lempeän näykyn ja aggressiivisen purennan. Palataan kuitenkin takaisin vauvaan.
Vauva ei tekojaan tiedosta tai sanoita. Vauva puree nänniä koska niin vauva tekee. Huomion arvoista on, että tämä aggressio ei ole mitenkään vauvan tietoista toimintaa, hänen psyykkisten kognitioiden tulosta, vauva ei harkitse purevansa, vaan se on jotakin biologista ja sisäsyntyistä, jotakin, jonka äiti kyllä osaa sanoittaa, mutta vauva ei.
Vauva puree elääkseen, repii ja raatelee pysyäkseen hengissä, äiti ruokkii ja sietää aggressiota, antaa vauvalle elämän.
Aggressiolla on siis elinvoimaa tukeva merkitys. Se on luonnollista. Se on suoja psyykkistä tai fyysistä uhkaa vastaan. Nälkä tai muu pelote saa meidät aggressiivisiksi, elinvoimaisiksi, pysymään omassa elämänvoimassamme kiinni. Nälkä saa kansan eksistentialistiseen vihanpitoon. Silti yhteiskunta ja kasvattajat määrittelevät sen, mikä on sosiaalisesti sallittua aggressiota ja mikä ei ole. Kuinka askeettista ja köyhää ihmisten elintapojen pitäisi olla, ennen kuin saa suuttua. Suomi suorastaan rakastaa kaikkea köyhää ja vähättelevää, ja suuttuu, jos joku onnistuu tai menestyy. Temperamentti eli taipumuksemme aggressioon on kuitenkin jokaisella erilainen.

Aggressiota voi pohtia filosofisesti. Monistinen luonnontieteilijä näkee aggression perusvoimaksi, elämän ja kuoleman kysymykseksi, elämänhaluksi kaikessa tässä henkilökohtaisten ja yhteisen tapahtumien pyörteissä.
Dualisti tarkastelee asiaa myös hengen kannalta. Hän ei välttämättä kutsuisi rintaa purevaa vauvaa pahantahtoiseksi olennoksi, mutta milloin pureminen, repiminen ja raateleminen on nähtävissä pahantahtoisena, sitä dualisti ei tiedä. Joku demoninkarkottaja ehkä tietäisi.

Oli miten oli, johonkin täytyy raja vetää. Joskus täytyy sanoa mikä on aggressiivista ja elämänvoimaista, ja mikä pelkkää tunteilua, tunnevoimaista elämää. Itseasiassa aggressio ja tunnevoimainen elämä ovat aika lähellä toisiaan, mutta ei toistensa synonyymi.