Blogi - Vihapuhe

Sosiologien ja filosofien piirissä vihapuhe on pitkään ollut ongelmallinen termi. Viha kun tuopaa olemaan tunteena liian epätarkka ja satunnainen järjestelmällisen halveksunnan motiiviksi. Vihapuheessa ei ole kyse oikeutetusta reaktiosta - "suutuin siksi, että koin vääryyttä", vaan ennakkoluulojen ja fanaattisuuden yhdistelmästä.

Tietyissä määrin olemme itse kukin ennakkoluuloisia ja fanaattisia. Ehkä naapureilta ei uskalleta kysyä kuulumisia, silti uskomme olevamme perillä heidän asioistaan. Joskus tutustumme ihmisiin vain juorupiirien herättämien mielikuvien kautta. Pahimmillaan selitämme suu vaahdossa tutkimustietoa, koska uskomme tiedon olevan parempi lähde kuin juorupiirit. Fanaattisuutta voimme löytää jääkiekkomatseista.

Vihapuheen harhaanjohtavuutta ei helpota sekään, että joskus koko vihan tunne demonisoidaan. Pitäisi olla kiltti ja positiivinen ihminen, kovasti tottelevainen keskiluokkainen, eikä suuttua saa. Jos kysyisi asiaa psykologilta, saisi luultavasti vastauksen, että elämä ilman vihaa ei ole hyvä juttu. Esimerkiksi masennus voi olla huonosti kanavoitua vihaa, tai ainakin vihataidon kehittäminen auttaa masennukseen. Tässä mielessä vihapuhe - tai tarkemmin sanottuna vihan ilmaisu, voisi olla hyvinkin terapeuttista ja voimauttavaa. Eli onko viha tunteena lopulta sitten hyvä vai huono juttu? Tyylipisteitä siitä ei saa, paitsi ehkä joissain sirkuksissa.

Eli jos miettii onko vihaisuus hyvää vai pahaa, täytyy sen alkuperä jäljittää. Herää kysymys, kuinka järjestelmällistä viha yleensä on, ja mihin se tarkalleen ottaen kohdistuu? Viha itsessään tuntuu tyydyttävältä, mutta ilo lakkaa heti kun siinä on ajatus liikaa.

Tieteen kentillä vihapuhe ajelehtii melko vapaana eikä termistä saa kunnon otetta. Tilannetta voi verrata tavarataloon, mistä kukin saa shoppailla raaka-aineita omaan lempileivokseen. Onko vihapuheessa kyse yksilön biologiasta, opituista ajatusmalleista, huonosta lapsuudesta, ryhmäpaineesta vai kulttuurillisesta tekijästä? Mene ja tiedä.

Vihapuheen termi on silti osuva, koska sen ytimessä on antipatia ja rehellinen tunne. Väki todella vihaa toisiaan ihonvärin tai kansallisuuden perusteella. Eikä mikään teoretisointi voi taistella tunteiden irrationaalisuutta vastaan. Vihapuhe on inhottava asia. Sitä voi tutkia neutraalisti, koska inho ei pakota reaktioon. Päinvastoin, inhottaviin asioihin täytyy pakottautua.

Filosofi Sara Heinämaa näkee vihapuheen taustalla olevan amorfisen vihan, eli muodottoman tuhoavan jännitteen, mikä ei kumpua yksilön ennakkoluuloista, eikä sillä ole myöskään erikseen opittua kohdetta. Se on ajallisesti pysyvä, eikä sen herättäminen vaadi provokaatiota. Amorfinen viha siis etsii jatkuvasti muotoaan, ja siksi se on alisteinen erilaisille vihanmuotoja rakentaville instituutioille. Muodollinen viha on paljon näkyvämpää, ja siten yhteisesti ymmärrettävää. On helppoa vihata jotakin näkyvää, mitä kaveritkin vihaa.

Konsensus on, että vihapuhe on osuva termi. Mutta ei se mikään yksiselitteinen termi ole.

Aihe kiinnostaa minua sikäli, koska olen perusluonteeltani ironinen ja ironia sotketaan liian usein vihapuheeseen. En usko ihmiselämän kukoistavan pelkän harmaan haluamisen ja näennäisen palkitsemisen kautta. Että jos vain tarpeeksi sinnittelee ja raataa työssään hymyhuulilla, olisi vanhana jotenkin viisas ja vauras. Näen elämän enemmänkin ironisena polkuna, jossa voitonvarma ihminen tajuaa yhä selvemmin tappionsa. Lopuksi sitten kuolemme pois. Tämänlainen todellisuudentaju polttaa pois turhan kuonan ja kirkastaa sen, mikä lopultakin on tavoittelemisen arvoista.

Asiaa voi ajatella jääkiekon kautta. Joukkue A pyörittää ylivoimaisesti peliä, mutta viime hetkillä Joukkue B tekeekin vahinkomaalin ja voittaa. Yksittäinen maali ei vielä tarkoita sitä, että joukkue B olisi kokonaisuudessaan parempi. Lopputulos vain korostaa mittaustapojen rajallisuutta. Oikeassa elämässä Joukkue A on totta kai parempi - se pyöritti valtaosin peliä, vaikka Joukkue B voittikin.

Ehkä siis elämässä ei olekaan kyse "suuresta voitosta", vaan elämisestä yleensä, rakastamisesta ja suurimman hyvän löytämisessä. Pettymyksiä tulee varmasti kaikille ja turhaa kipua halutaan usein välttää. Suurin hyvä ei tarkoita suvereenia voittoa kaikista ja kaikesta, vaan totuuteen pyrkimisestä, siinä pysymisestä, eli etsimistä ja löytämistä. Ironikkojen salaisuus piilee siinä, että he tietävät mitä ovat löytäneet, mutta eivät sano sitä ääneen. Sellaisessa elämäntavassa ei ole varaa eikä kiinnostusta vihapuheisiin.

Ironiasta kumpuava satiiri sotketaan vihapuheeseen kai siksi, että satiiri tekee kipeää. Aivan kuin kenenkään voitonvarmuutta ei saisi millään lailla horjuuttaa ilman pahan leimaa. Moni suorastaan haalii itselleen katteettomia toiveita, että juuri se hänen lottolappunsa muuttaisi kaiken ja kaikilta. Tilastot ja faktat tylsistyttävät rehellisen keskustelun, koska jonkunhan täytyy olla absoluuttisen oikeassa. Pahimmillaan koko ihmisyys tungetaan yhteen mitäänsanomattomaan muottiin samalle lähtöviivalle tavoittelemaan yhdenlaista hyötyä. Uhrimoodin iskiessä perustetaan eskapistinen häpeärinki ja ryypätään murheet unholaan. Tai sitten ollaan hiljaa retriitillä monta kymmentä vuotta. Lopuksi supistaan arkoina omassa pienessä piirissä seläntakana ja toivotaan ettei kukaan vain puhuisi meistä mitään pahaa. Jos toiveet olisivat hevosia, kerjäläiset ratsastaisivat.

Asioita täytyy tehdä ja asioilla on hintansa. Vihapuhetta vastaan voidaan kamppailla inhon rikastamalla satiirilla - parhaimmillaan terävällä yhteiskuntakritiikillä, mutta uskaltaako kukaan sitä yrittää, jos palkintona on hyvien ihmisten langettama stigma?