Blogi - Vapaa mistä?
Törmäsin kesällä yhteen entiseen vuosien takaiseen kaveriin, ihan ohimennen, joka totesi että kiva kun olen löytänyt oman juttuni. Ei hajuakaan mistä hän puhui. Eikä sillä väliä, ihmiset elävät keskenään niin erilaisissa todellisuuksissa, niin erilaisissa käsityksissä toisistaan, ettei sillä kannata päätä vaivata. Taisin nyökätä hänelle, tai hymyillä. Suomalainen kansantauti on nimenomaa luuloviisaus.
Myös vapaan tahdon ongelma on riitoja aiheuttava laji, vaikka kyseessä on varsin abstrakti asia. Jos sanot lapselle, että poltapa poika tupakkaa, se tekee sinun keuhkoille hyvää, niin missä suhteessa pienen lapsen oma vapaa tahto on siihen, että hän ei tahdo aikuisena kuolla keuhkosyöpään?
Lapsi ehkä tietoisesti valitsee polttaa nyt, ehkä hän valitsee polttaa painostuksen alaisena, mikä on lieventävä asianhaara, ehkä hän polttaa silkasta mielenkiinnosta, tai voi olla ettei lapsi edes ajattele asiaa, vaan tekee sen ihan ohimennen kesken leikkiä. Mutta jos hän tietäisi enemmän, ymmärtäisi tekojensa seuraukset laajassa mittakaavassa, polttaisiko hän tupakan edelleenkin?
Vapaa tahto on selkeästi suhteellista: missä määrin lapsen oma vapaa tahto vastaa aikuisen vapaata tahtoa? Tai missä määrin minun vapaa tahtoni vastaa vuosi sitten eläneen Joonaksen vapaata tahtoa? Sanotaan että tyhmyyttä ei ole, koska kun tyhmyytensä tajuaa, siitä tulee lisätietoa. Missä määrin olen vapautunut eilisestä tyhmyydestäni? Tai päinvastoin, missä määrin olen vapautunut viisaudelle?
Toisin kysyen, kuinka paljon lakikirjaa, psykologiaa ja biologiaa meidän on lopultakin ymmärrettävä ja tunnistettava, kuinka paljon tietoa meidän on itseemme pumpattava ja sitä hallittava, ja miten paljon meidän on tarkkailtava ja tiedostettava omia valintojamme, että voisimme lopultakin julistaa: mikään minussa tapahtuva väärä tai epämiellyttävä ei ole koskaan ikinä ollut minun omaa syytäni, vaan se on jonkun muun ja toisen vastuulla, tieteen ja kirjallisuuden vastuulla, tai yhteiskunnan vastuulla yleensä? Voimmeko koskaan sanoa: juuri tämä minun viisauteni ja elämäntapani - epätyperyyteni - ei tuhoa minua eikä sinua!
Näitä on hyvä miettiä jos on aikeissa tarjota lapselle tupakkaa.
Vai tunnistammeko koko ajan edessä väijyvän tuhon mahdollisuuden? Jos annan pojalle sipsin, saako hän siitä syövän kuten lehdessä oli? Miten pitkälle osaan itsenäisesti laskea asioiden todennäköisyyksiä? Tiedämmekö tekevämme väärin, ja teemme sitä silti?
Olemmeko lopulta täydellisä enkeleitä, joilla on kultainen kosketus, joka toimii aina puhtaan oikein, vai täydellisiä paholaisia, narsistisia, tyhmiä psykopaatteja, jotka tekevät tietoisesti väärin? Nimenomaa tämä on vapaan tahdon ongelma.
Älyllinen itsepetos alkaa siitä, kun uskoo kaiken sen mitä omassa mielessä liikkuu - joko muistelemalla menneitä tai sitten suoraan havainnoimalla - ja on samalla täysin vakuuttunut siitä, että juuri nämä minun omat mielenliikkeeni kuvastaisi tätä yhteistä todellisuuttamme täydellisesti, koko totuutta siihen mitään lisäämättä ja mitään poisjättämättä.
Me emme voi todellakaan tietää kaikkea, ja koska emme tiedä kaikkea, vähiten sattumanvaraisuudesta, miten mitenkään voisimme olla perillä kaikista niistä mahdollisista valinnoista ja niiden potentiaalisista seurauksista mitä ympärillämme on?
Hahmotamme todellisuutta vain rajattuina viipaleina, joten miten voisimme ikinä tunnistaa onko jokin asia esimerkiksi täydellisen "vapaa" vai täydellisen "pakotettu"?
Ja emme me täysin voikkaan. Älyllisen puhtauden vaatimus pakottaa hyväksymään sen faktan, että yksi asia vain tuntuu vapaammalta kuin toinen, samoin kuin yksi asia vain tuntuu pakottavammalta kuin toinen, mutta kausaaleja lainalaisuuksia emme voi silti täysin jäljittää mihinkään, emme biologiseen maailmaan emmekä henkiseen maailmaan. Jos heitän lasin maahan, teenkö sen omasta vapaasta tahdostani, vai pakonomaisesta henkisestä tarpeestani todistaa jotakin? Onko taustalla jotakin biologista, kuten aggressiivista uhmaa, vai onko kyse henkistä puolesta, kuten oman erinomaisuuden osoittamisesta? "Olen erinomainen ja haluan todistaa sen!" Ehkä siinä on vähän kaikkea?
Onko ihminen pakotettu tuntemaan tunteita, vai vapaa tuntemaan tunteita? Onko ilo vapaampaa kuin katkeruus, vai onko ihminen pakotettu torjumaan katkeruus juuri ilon tavoittelunsa vuoksi?
Jos UPSin nettisivut ovat huonot ja kaaottiset, ja joudun käyttämään UPSin nettisivuja koska heillä on minun pakettini, niin missä määrin minun on viisasta syyttää itseäni omasta nettisivuhuonoudestani, ja kärsiä samalla henkisesti omasta seurastani? Miksi en voisi syyttää nettisivuja niiden paskamaisuudesta?
Jos UPSin toimitusjohtaja jakaisi hyvän ihmisen pelikortteja meille asiakkaille, eli valitsisi hyvät ja huonot ihmiset (tosin sanoen "osoittaisi" (lue syyttäisi) kuka on hyvä ja kuka huono) sen mukaan kuka ymmärtää hänen juttujaan, en haluaisi olla pelissä mukana, mutta kun pakko on paketti saada eikä muita vaihtoehtoja ole kuin UPS, niin sorruin heidän hämärään leikkiinsä. Ei se ole minun vapaa valintani, vaikka ei se pakoltakaan tunnu. Tätä on elämä. Ei pelkästään syitä ja seurausta, vaan tarinaa ja kokemuksia.
Jotkut sanovat että ihminen on lähinnä heitetty tähän maailmaan, ja että hän on vapaa tekemään mitä lystää, kun taas toiset sanovat että ihminen kykenee tekemään vain sen minkä rajoissa hän on. Suomessa on erilaiset mahikset olla Joonas kun Pohjois-Koreassa olisi mahikset olla Joonas. Vaihtoehtoista elämää ei kuitenkaan ole tarjolla, mutta on päivän selvää, että nämä Joonakset olisivat erilaiset.
Emme kuitenkaan voi verrata itseämme toisenlaiseen elämään paitsi fantasiamaailmoissa, ja koska vapaus toteutuu vain tämän yhden eletyn elämän kautta, tämän elävän elämän rajojen puitteissa, eikä fantasioissa, voidaan hyvin kysyä, onko mahdollista kutistaa ja laajentaa rajoja olla Joonas?
Olisiko Joonaksen maailma parempi, jos UPSin nettisivut olisivat hänellekin selkeät? Tai vaihtoehtoisesti olisiko Joonas parempi, jos hän perehtyisi UPSiin?
Jos vauva on vapaa konttaamaan, lisääkö käveleminen hänen vapauttaan millaisin tavoin? Vai onko vauva sen jälkeen ikuisesti kävelynsä vanki? Tuomittu kävelemään ja pelkäämään että kävelykyky menetetään? Pakotettu liikkumaan jaloillaan? Täysin mielettömiä kysymyksiä. Olisiko Joonas UPSin vanki, jos hän hallitsisi sen täysin?
Asiat etenevät sillä rytmillä mitä meissä jo lähtökohtaisesti on, ja maailma, todellisuus ja elämäntapahtumat jättävät meihin väistämättömät jäljet mihin on vain sopeuduttava. Susien kasvattama lapsi kävelee kuin susi, ei kuten Bob Fossen tanssiryhmä. UPSille omistautuva Joonas näkee UPSin jotenkin erityisenä, mutta Joonas jota UPS ei kiinnosta paskan vertaa ei innostu UPSista vain siksi, että hän kokisi syyllisyyttä huonosta netintajustaan. Tarinoinniksi menee, ei vapaaksi valinnaksi.
Vapaa tahto on keskeinen varsinkin eettisissä kysymyksissä. Yhtään ulkoista eettistä auktoriteettiä ei ole olemassa. Ei ole ketään henkilöä tai järjestelmää, jota voisi osoittaa sormella ja sanoa että jumanpliut, tuo on etiikka! Näin ollen eettisyys elää kunkin omassa harkinnassa, harkintakyvyssä, eikä ulkoisessa auktoriteetissa. Eettisyys on siten myös väistämättä asiaintilojen hyväksymistä ja hylkäämistä. Siksi etiikan keskeiseen logiikkaan kuuluukin: paras tarina voittakoon. Paras tarina hyväksytään. Tätä on hyvä miettiä, jos hakee liikaa hyväksyntää muilta. Jos Vappu Pimiä sanoo hyväntahtoisesti että kaikki työ on tärkeää ja merkityksellistä, niin onko? Kaikille vaan kuokka käteen ja pellolle kiviä hakkaamaan. Niinkö?Asia kuulostaa hyvältä/pahalta, se sanotaan ääneen ilolla tai kauhulla, joten se hyväksytään tai hylätään totuutena? Ihminen on perso navigoimaan nimenomaa tarinoiden kautta. On paljon työtä jotka ovat turhaa ja merkityksetöntä, mutta sitä tehdään vain rahasta. Uskon että krääsäkauppa on yksi suurimpia turhuuksia mitä maailmassa on. Maailma hukkuu paskaan.
Millainen tarina meistä lopulta hyväksytään? Toisin kysyen mitä meidän on viisasta tarinoida itsestämme, että meidät hyväksytään? Hakea hyväksyntää gurulta? Paljastaa traumat että traumaterapeutti olisi tyytyväinen? Keksiä traumoja, vaikka jokin sisimmässä tietää että heikkouden keksiminen on naurettavaa? Kirkkoon nyt ei ainakaan kannata mennä saatanaa huutamaan, eikä ateistipiireissä katsota Jumalan hyväksyjää hyvällä. Vasta tarinoiden myötä käsitämme oikean ja väärän, mutta ei se ihmisapinaa estä möläyttämästä sitä mitä mieleen tulee. Se että lompakko on kadonnut ei tee vielä kenestäkään varasta, silloin lompakko on vain kadonnut. Silti aina löytyy sormia jotka osoittaa ja tarinoi. Se että lompakko nähdään viereisen pultsarin kädessä herättää jo vilpittömän epäilyksen. Onko pulsu varastanut sen? Se että pultsari ruokkii lompakon rahoilla koditonta poikaansa synnyttää jo laajempaa eettistä tarkastelua: mitä tässä oikein tapahtuu, onko tämä kaunista vai rumaa, oikein vai väärin? Varastaminen on totta kai väärin, mutta onko pultsari ihmisenä vääränlainen, vai pelkästään sattumanvaraiset juoppogeenit omaava teolliseen viinanpolttoympäristöön syntynyt, ja ehkä väkivaltaisen elämän keskelle kasvanut tyyppi, kuten luultavasti hänen nälkää näkevä lapsensakin on? Paljonko hänen tarinassaan on hänen omaa vikaansa? Ja voiko hänen tarinaansa luottaa? Kai hän nyt jotakin päätöksiä on valitsemalla valinnut, eli ottanut myös omaa vastuuta?
Juridiikassa pohditaan miten voisi lopulta todistaa sen, että lompakko on nimenomaa sinun eikä pultsarin. Ehkä DNA kertoo sen, ehkä lompakossa oleva ajokortti. Oli miten oli, juridiikka tuomitsee pultsarin eri tavoin ja eri syihin vedoten mitä ihminen tekee. Ihminen antaa pultsarille ja hänen tarinalleen merkityksen, laki ei sitä tee. Laki on vain se miten se luetaan. Kaiken muun inhimillisen merkityksellisen puheenpoljennon opimme ympäristöstä, eli toinen toisiltamme. Jos on kovin syyttelevä ympäristö, turha odottaa että se noin vain muuttuu hyväksyväksi ympäristöksi ilman tietoisia valintoja, ja tietoisiin valintoihin nojaavia tekoja, ja päinvastoin jos kaikki hyväksytään, miten käy etiikantajumme? Vain julma ja psykologisesti köyhä ihminen nojaa pelkästään lakikirjaan, ja vain idiootti hyväksyy kaiken.
Vapaa tahto piilee potentiaalissa, mahdollisuudessamme toimia jotenkin eri tavoin kuin aiemmin, mutta kuten sanottu, silti toimiympäristömme rajoissa. Jos muksu on elätettävä, eikä ruokaa tai rahoja ole, ja sattuu näkemään pullottavan lompakon, tilanne voi tehdä varkaan, kuten sanotaan. Tämä saattaa vaikuttaa vapauttavalta, potentiaaliselta, ratkaisulta. "Vihdoinkin ratkaisu ongelmaani! Saan ruokkia muksun". Silloin on ihan sama osoittaako joku sormella ja sanoo mikä on vapaa tahto ja mikä ei ole, mikä on valinta ja mikä ei ole, koska sanat ja sormella osoittaminen eivät varsinaisesti luo tätä tilannetta, eivätkä ne tee tilanteesta yhtään sen enempää tai vähempää totta. Tilanne on rakentunut ilman yleistä syyttäjääkin. Tilanne on olemassa ilma etiikantajua.
Sama asia on elää ikänsä köyhyydessä jossakin slummissa. Potentiaalista parempaan ei näy eikä kuulu missään. Kaikki on niin tuttua kurjaa ettei sitä kurjaksi edes ymmärrä. Niillä mennään mitä on. Niillä mahdollisuuksilla mihin on syntynyt. Usein se on hallitsematonta voimaa ja mielivaltaa. Gurujen ja karismaattisten tarinoitsijoiden maailmaa.
Ehkä tuuri käy ja pääseekin parempaan? Ehkä joku tietoisesti auttaa kohti parempaa? Kuka meistä lopulta tunnistaa paremman? Kuka lopulta tarttuu parempaan? Onko asiat parempaa pelkässtään aineellisessa vai henkisessä muodossa, vai sekä että? Ja ennen kaikkea miten viestiä muille tästä kaikesta, jos ei kertomalla tarinoita? Nämä kysymykset palautuvat meidät meidän omaan harkintakykymme alaisiksi aina käsiteanalyysiin saakka. Miten hahmotan rakkautta, iloa ja onnea, jos en edes itse ymmärrä niiden teemojen rajoja? Miten viestiä niistä, miten ilmentää niitä? Miten luoda puitteet paremmalle materialistiselle tai henkiselle elämälle, jos en lähtökohtaisesti edes osaa tunnistaa niitä ja antaa niille tunnustusta?
En luota ihmiseen joka sanoo että kaikki on vapaan tahdon alaista, ja nimenomaa siitä syystä, koska samalla hän tulee sanoneeksi, ettei mikään ole vapaan tahdon alaista. Että kaikki olisi pakotettua. Tällaisessa tapauksessa ihminen eläisi vapaassa tahdossa vain koska hänet on jotenkin pakotettu elämään vapaassa tahdossa. Se olisi mielipuolista.
Vain valintatilanteen tiedostaminen on edes jotenkin selitettävissä vapaan valinnan mahdollisuudeksi, vapaudeksi tehdä jotakin totutusta poikkeavaa, ja joillekin on elämässään pelkästään huonoja valintoja tarjolla, valita huonoja poikkeamia, ainakin jos valintoja vertaa muualle. Pohjois-Koreassa materialistiset valinnat ovat paljon surkeampia kuin Etelä-Koreassa. Kun taas Pohjois-Korea on kuuleman mukaan yhteisöllisempää. Valitse siitä sitten kahden huonon välistä. Molemmissa Koreoissa kuulemma raadetaan ihan liikaa.
Myös sotaa käyvän ihmisen valintamahdollisuudet ovat kapeammat kuin rauhanajan ihmisen. Tuhoa tai tule tuhotuksi. Ei siinä kysellä sopiiko se, ja on typerää edes fantasioida mistään sankaruudesta. Henkisyytensä kadottaneet uskovat oman moralisminsa ja itsepetoksensa johdattelemana, etteivät edes ansaitse mitään hyvää. Heille hyvä on jotakin todella kummallista ja etäistä. Itseltä evätään hyvät vaihtoehdot ilman sen suurempaa asiantiloihin tutustumista tai harkintaa. He tietävät pahan jo ennen kuin edes harkitsevat. Seksi on häpeällistä ja pahaa eikä viina koskaan kannata. Jos nämä ihmiset tuntevat olonsa tyhmäksi, he eivät ensimmäisenä tarkasta tekevätkö itse jotakin tyhmästi, vaan kiinnittyvät tunteeseen, menettävät kehonsa virtaavuuden.
Samassa mielessä ei ole olemassa ihmistä jota voisi osoittaa sormella ja sanoa, että tuo ihminen se vasta on vapaa, hän on vapaus! Että tuo on vapaan ihmisen esikuva, seuraamalla häntä minäkin olen vapaa! Tämä on samanlaista itsepetosta mitä ilmenee onnellisuudessa ja mielenrauhassakin. Osoitetaan kuuta ja luullaan sormen olevan kuu. Asioista tietää lopulta vasta kun niitä itse kokee ja ymmärtää niiden lainalaisuuksia. Loput on uskonasioita. Usko on tärkeää, usko on sosiaalisen elämän side.
Koskaan ei voi tietää minkälaisen häkin kukin on itselleen kyhännyt ja mistä aihepiiriestä. Millaista kuuta kukakin tavoittelee. Itse täytyy uskaltaa elää asiat todeksi, vaikka se kuulostaakin kliseiseltä. Meidän täytyy uskaltaa olla, puhua ja kuunnella toisiamme, hahmottaaksemme maailmaa. Jotenkin meidän pitää rakentaa omat käsitykset. Täytyy uskoa kanssaihmiseen, mutta olla myös uskon arvoinen. Eikä riitä että fantasioimme totuutta. Kaikki ihmiset eivät puhu totta ja moni suorastaa johdattaa harhaan. Hyvin tehty käsiteanalyysi pilkkoo tarinat niiden oikeisiin mittasuhteisiin. Esimerkiksi vapautta ei ole ilman vapauden suuntaviivoja. Pitäisi olla vapautta johonkin, ja vapautta jostakin. Tässä mielessä esimerkiksi viina ja raha ovat samankaltaisia vapaudenasioita. Ne potkasevat kerralla kaikki ovet huutaen auki, mutta eivät vielä johda mihinkään. Eivät ne vapauta muuta kuin fantasioina ja tunnetiloina. Ihminen se lopulta sössii enenmmän tai vähemmän asioitaan.