Blogi - Usko ja ystävyys

Usko Jumalaan seurakunnan sisällä on sosiaalinen hyve, samasta syystä kuin Jumalan kieltäminen ateistisissa seuroissa on sosiaalinen hyve.
Eli nähdäänpä järjestelmällinen "usko" miten päin tahansa, se voidaan ymmärtää sosiaalisena hyveenä, yhteisön sisäisenä samanmielisyytenä ja yksimielisyytenä, erona yksilön omille yksittäisille ja yksityiselämään liittyville pohdinnoille.
Usko on siis sosiaalinen yhteisesti jaettu hyve, siinä missä epäluuloinen eristää itseään yhä enemmän ulkopuoliseksi samalla yksilöityen.

Myös ystävyys pohjaa uskoon ja sosiaaliseen hyveeseen. Ystävyyden dynamiikka on vain hieman erilainen. On nimittäin vaikea olla ystävä, jos osapuolet eivät yhteisesti usko samaan ystävyyteen. Näin ajateltuna ystävyydet kuuluvat nimenomaa heille, jotka siihen uskovat.
Turha olla sellaisen ystävä joka ei siihen usko. Vähän sama asia kuin rakkaudessa, menisi narsistiseksi, jos rakkaudellakin tarkoitettaisiin pelkästään omien toivekuvien heijastumaa. 
Ystävyyttä ei voi siis pakottaa, koska pakottaminen ei ole enää uskoa, vaan väkivaltaa, pakkovaltaa, missä vain toisen haluja, toiveita ja käsityksiä korostettaisiin, ja toista kutistettaisiin. Yhteiseen ystävyyteen mahtuisi vain toinen. Jaappa siinä sitten tunteita.
Ilman jotakin yhteistä ja jaettua, ystävyys olisi vain ohut epäsymmetrinen suhde. Ja tosi ystävyys on nimenomaa symmetriaa. Siinä ystävä on ystävä ystävälle.
Vedonlyönti hyvän ystävyyden puolesta on onnekkainta silloin, kun samaan ystävyyteen uskotaan yhdessä.

Ateisti ja uskovainen voivat totta kai olla keskenään onnellisia ystäviä, mutta ei samalla uskolla, mitä ateisti on ateistipiireissä, ja seurakuntalainen on seurakunnan piirissä. Todellinen usko merkitsee jotakin.

Ystävyys ei lopultakaan vaadi samanmielisyyttä tai yksimielisyyttä, vaan nimenomaa ymmärrystä ystävyydestä sinänsä. Ystävyys on uskon asia, ei tietämisen asia, uskoo tai tietää ihminen mitä hyvänsä.
Hyvässä ystävyydessä voidaan katsoa olevan positiivista arvoituksellisuutta, mutta myös intiimiä lämpöä ja luottamusta.

Jostain luin, että ihminen alkoi ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota monimutkaisiin asioihin, kuten juuri ystävyyteen ja sen rakenteisiin, vasta kun raatamiseltaan kykeni. Että ihminen olisi tunnistanut ja nimennyt sosiaalista käsitteistöä, tilanteita, tapahtumia, pyrkimyksiä, tunteita, haluja ja toiveita vasta kun hänellä olisi ollut siihen erikseen aikaa. Vaikea usko tähän vitteeseen. Eli että ensin olisi tarvittu vapaa-aikaa, ja vasta sitten syntyi päteviä ajatuksia. Miksi asia olisi niin?
Ajatus on joka tapauksessa aikaa, ihan sama mihin ajan käyttää. Ihmisessä tapahtuu sisäisiä asioita tiedostaa niitä tai ei. Samasta syystä tosi ystävyys tai sen rakenne ei myöskään pyöri koko ajan mielessä. Se piilee uskon ja vaistojen tasolla.

Ajattelu on totta kai kielellistä, siksi myös aika, kypsyys ja akateeminen tieto rakentavat ajattelua eteenpäin, ja siksi ajattelua voi ylipäänsä eritellä ja jäsentää yhä tarkemmin, eli tarkastella pedanttisesti asioiden yksityiskohtia. Silloin ystävyyskin saa jonkin älylliseti järjestyneen muodon. Mutta ajattelu ei siitä huolimatta ole pelkästään kielellistä, eikä kokemuksemme todellisesta elämästä ole pelkästään yhtä samaa jatkumoa, vaan myös vaistoilla on merkittävä rooli. Eikä vaistojen viestiä sinänsä tarvitse nimetä. Vaistot eivät suhtaudu maailmaan ktonologisesti, vaan välittömästi. Jos keikkuu vuoren jyrkänteellä tai vaeltaa pimeässä, on ihan sama osaako nimetä tapahtumasarjoja vai ei. Vuorelta ei kannata pudota. Pimeässä on oltava varuillaan.

Ajattelu ei myöskään ole hyödyllistä, vaan vasta toiminta synnyttää hyödyn. Samassa mielessä äly ja tieto eivät ole moraalisia asioita. Vasta toiminta luo uusia tilanteita ja herättää uusia, jotka vaistot lopulta ottavat omakseen.

Oma huomiokykyni on aina ollut kiinnostunut ympäristön liikkeistä ja sosiaalisesta kemiasta ihan jo silloinkin, kun työni oli vähemmän sosiaalista, fyysisesti rankkaa ja intensiivistä, eli myös aikaa vievää ja hyödyllistä. Mielestäni käytännön elämän kannalta asioita ei tarvitse tajuta mitenkään painokkaan käsitteellisesti tai pikkutarkasti, koska pelkät vaistot tallentavat kokemustamme elämästä, ja opimme siinä samassa suhtautumaan välittömään maailmaan. Ihminen sopeutuu, tulee osaksi sitä mitä hän tekee ja on.
Mutta edistääksemme kollektiivista älyä ja todennäköisyydentajua, on ammattimaisen tutkijan tehtävä työnsä laadukkaasti. 
Jos jokin uhka on jatkuvasti läsnä, kyllä sen vaistoaa. Kysymys on lopultakin siitä, kuinka suuri riski jokin uhka todella on, eikä riskien arviointiin ole mitään yksiselitteistä sapluunaa tai vastausta, koska uhat ovat aina a) olosuhteellisia ja b) niiden täydellinen ennustaminen on mahdotonta.
Esimerkiksi alkoholistiperheessä on joskus mahdotonta sanoa uhkan luonteesta mitään. Kyseesä on krooninen epävarmuus. Juominen ei ole mitenkään ennakoitavaa, vaan siihen liittyy aina tietty aistittava vireys ja kireys, jokin erikoinen vaistottava syy ja sävy, mikä ei kuitenkaan ole kenenkään käsissä. Psykologisessa mielessä on siis ihan turha kuunnella sellaista tutkijaa, joka ymmärtää vain alkoholismista vain teoreettisen puolen, ja väheksyy käytännönläheisyyttä.
Retkahduksen voi vaistota siinä missä kuivahumalankin.
Vaistoilla on yhtä merkittävä rooli yksilön elämässä kuin uskolla on ystävyydessä. 

Ajatteluani ei siis ole rasittaneet akateemiset pakkomielteet (lue akateeminen vapaus), millä tarkoitan, että en ole nuoruudessani saanut itseni ulkopuolelta mitään järjestelmällisiä suoria virikkeitä ohjata ja tarkkailla huomiokykyäni tiettyihin rajattuihin teemoihin. Nuoruudessani ei ollut mitään iltapäivälehtien kauppaamia "tarkkaile näitä red flageja" tai muita asioita, mitä olisin aktiivisesti bongannut ja mitkä olisivat huomiokykyäni johdattanut. Asiat vain kiinnostivat, ja sinne huomiokykyni livahti. Asiat pelottivat, ja sinne huomiokykyni kurkkasi. Tutkimaan, joskus kyseenalaistamaan.

Käytännössä vaistot, usko ja vilpitön uteliaisuus ohjasivat kaikki ajatteluani, ei niinkään mikään (oppi)järjestelmä. Hyöty syntyi ruumiin työstä, kun taas orastava vapaus tarkoitti mielen vapautta olla ja elää. Vasta aikuisuudessa äly ja viisaus ovat saaneet enemmän kannatusta.

Uskon, että eri ihmisten erilaisilla huomiokyvyillä on erilaisia taipumuksia, joista osa on rakenteellisia, aivokemioihin ja olosuhteisiin sidottuja, osa taas kulttuurillisia ja opittuja, jopa pelkästään järjestelmällisen akateemisia.
Runsas lukeminen kallistaa huomiokyvyn painopistettä varmastikin kulttuuriseen puoleen, mutta tuskinpa se mitenkään eliminoi rakenteellisen puolen vaikutuksia. Tätä voisi verrata siihen, että kun päättää mennä naimisiin, niin seksuaalisuus tuskin kesyyntyy vain siksi, että ollaan sovittu yksiavioisuudesta, tai että tajuaa yksiavioisuuden konseptin. Biologia ei ole mitään sopimuspohjaista puuhaa, mutta onnellinen yhteiselo voi sitä olla.
Jos ajatus on vilkasta, se on vilkasta, ihan sama miten siihen suhtaudutaan. Tärkeintä olisi erottaa fantasia todesta, ja kun se on tehty, vasta sitten tulee kaikenlaiset oikeassa olemiset, koska elämän luonne on joka tapauksessa enemmänkin vedonlyöntiä luontoa vastaan, kuin yksilön riemujuhlaa.
On myös mahdotonta heittää pelkältä tunnepohjalta, mikä skenaario milloinkin toteutuu, mutta jos vaistot ja tosiasiat kielivät uhkaavasta tilanteesta, silloin ei saisi antaa fantasian sotkea päätä, vaan luottaa omaan ja yhteiseen järjestelmälliseen havainnointiin, ja tietämykseen todennäköisyyksistä.

Loppukaneettina voisi sanoa jotakin sellaista, että yhteisen uskon merkitys on samalla viivalla järjestelmällisen havainnoinnin kanssa. Eihän tämä varsinaisesti kerro mitään, mutta se kuulostaa hienolta.