Blogi - Tunteensa kullakin: miksi itsepetos ei kannata

Tunteet kiinnostaa. Tunteet kuuluvat elämään, niitä on meillä kaikilla, on iloja ja suruja, on järkytyksiä ja kauhua, elämä on kovasti tunnepitoista puuhaa,

kirjoitan tämän blogitekstin kevyeksi ja ajatuksia herättäväksi, eli siinä on oma filosofinen kosketuksensa. Tekstiä ei tule lukea diskurssianalyysina tai akateemisena tunteiden tutkimisena, joista molemmat ovat kapeampia. Blogi ei ole myöskään materialistinen todellisuustutkimus kuten tiede, enkä yritä opettaa mitään. Poljento on fenomenologista eli kokemusmaailmoja tutkivaa, ja se pyrkii vastaamaan kysymykseen miksi itsepetos ei kannata.

Tunteet tulivat mieleeni kun luin Yleltä miten Kajaanissa loukkaannuttiin ja järkytyttiin, koska transnainen ei päässyt uimahallissa naisten puolelle, vaan hänet ohjattiin miesten ryhmäpukuhuoneen erilliseen sermilliseen tilaan. Ylen mukaan uimahalli ei ollut vielä ehtinyt rakentaa tilojaan uutta translakia vastaavaksi.

Tätäkin voi tunne-elämä olla. Taistelua oikeudenmukaisuuksista. Pahimmillaan taistelu kasvaa moralismiksi. Mutta en kirjoita sellaisesta nyt syvällisemmin.

Minua kiehtoo tunteiden suhde kokemusmaailmaan. Epäilen, että jos meillä olisi yleensä pääsy ihmisten päänsisään, siis oikeasti pääsy, eli saisi oikeasti katsoa ja tarkastella muiden ihmisten tajunnanvirtaa ja tunnekokemuksia kuin kristallipalloa, sitä luultavasti järkyttyisi kaikesta rumuudesta ja kaaoksesta mihin törmää; itseriittoisuudesta, oman edun tavoittelusta, katteettomasta ylemmyyden tunnosta, nöyryytyksen halusta, kroonisesta halveksunnasta ja muusta alhaisesta. On nimittäin hyvä muistaa, että voimakkaan kilpailullisissa länsimaissa, kuten Suomessa, ei pelkästään ihailla kauniita ja hyvin koulutettuja eduistaan ja oikeuksistaan kamppailevia keskituloisia ihmisiä, vaan suurta mentaalista roolia pyörittää myös kateus ja ahneus.

Verrattuna esimerkiksi harjaantuneen buddhalaisen mestarin mielensisältöön, joka olisi edelliseen nähden todennäköisesti paljon kauniimpaa ja myötätuntoisempaa katseltavaa.

Eli kun kurkistamme tunteisiin ja tunne-elämäään, emme puhu pelkästään iloisista ja kivoista valaistuneista tuntemuksista. Puhumme myös saastasta, tuskasta ja kärsimyksestä. On hyviä ja toivottuja tunteita, ja on sellaisia fiiliksiä jotka piinaavat ja jotka haluaisi vain unohtaa. On tunteita, joista järki ja yhteiskunnallinen paine on kasvattanut elämääkin suuremman, ja on seesteistä luontevaa yhteiseloa. Ihminen on täynnä kaikenlaista.

Joidenkin tunteiden on jo lähtökohtaisestikin sosiaalisista syistä parempi pysyä piilossa, odottaa joko kypsymistä tai kauniimpaa auringonnousua, mutta toisaalta tunteiden ei ole myöskään hyvä marinoitua pelkässä omassa synkässä kurjuudessaan. Tarvitsemme myös valoa ja huumoria - irtiottoa pahasta. Liika tuska rasittaa ja masentaa siinä missä liika riemu uuvuttaa.

Tasapaino ja siitäkin jalostuneempi harmonia on terve harrastus.

Tunteista on siis hyvä puhua ihan siinäkin mielessä, että Suomi on kova kansa napsimaan ilopillereitä ja juomaan viinaa. Tällainen elämä jää köyhäksi ja yksipuoliseksi. Elämänmerkitystä löytyy kyllä muualtakin kuin vain materialismista.

Tunteiden etiikka 

Tunteilla on etiikkansa. On olemassa arvokas tunne, ja on olemassa arvoton tunne. Yksi tunne varoittaa vaarasta, toinen lataa ihmisen täyteen energiaa. Tällaiset tunteet kuuluvat ihmisyyteen ja ne joko liikuttavat ihmistä, tarjoavat värejä, ja joskus lamaavat.

Politiikka eli yhteiset pelisäännöt ja lainsäädäntö on luonteeltaan jämähtänyttä ja paikallaan polkevaa tunteetonta järkeilyä. Laki on lujuudessaan julmaa ja liikkumatonta. Inhimilliset tunteet eivät voi muodostua tästä julmuudesta, eli tunteet eivät muodostu yhteisesti sopimalla - järkeilyllä - tai muuten juridisten päätösten perusteella. Tunne ei synny käskemällä, vaan se muodostuu nimenomaa käskemättä. Ihmistä ei voi suostuttelulla, kiristyksellä tai suoraan pakottamalla saada tuntemaan mitään tiettyä. Ei, vaikka kiviin kirjoitettaisiin mitä. Yksi järkyttyy yhdestä, toinen toisesta, kolmas on väkivaltainen, neljäs puhuu pehmeitä.

Oikeassa elämässä tunteita tulee ja menee. Niitä saa kokea ja niitä saa ilmaista. Mikään ei kiellä.

Ja vaikka tunteet ovatkin tällä tavoin persoonalliset ja eri ihmisillä erimuotoisia, on kypsä tunne-elämä kaikkea muuta kuin lakiin sidottua, muilta piiloteltua tai keinotekoista. Kypsällä tunne-elämällä tarkoitetaan vapautta, eettisen punninan kautta muodostunutta tunteiden tuntemista ja niiden sujuvaa kanavoimista ja ilmaisua - suuremman tuhon välttämistä pienimmän tuhon periaatteella - eli käytännössä tunnevoimaista elämää siten, että asioita saadaan aikaan ja elämää myös koetaan.

Kypsä tunne-elämä ei siis ole erityisen poliittisesti korrektia. Kypsässä tunne-elämässä tunteita tulee ja menee, ja niitä ilmaistaan. Siinä se. Niihin ei takerruta. Tunne välittää viestinsä aivoille, ja valtaosa tunteen välittämistä viesteistä on joko näkymättömän lyhytkestoista tai turhaa,

mutta eivät kaikki viestit. Jokainen meistä on haavoittuvainen. Eri asia onkin, kuinka eettisesti kukin suhtautuu omiin ja kanssaihmisen haavoittuvuuksiin: miten tunteet tajutaan.

Voimme keskittyä naapurin ikäviin puoliin ja nostaa samalla itseämme ylös kokien lyhyitä (mutta alhaisia) hyvän olon hetkiä omasta paremmuudesta, tai myötäelää julkkiksen tunne-elämää (eli jättää omaa tunne-elämää elämättä), tai voimme olla kiinnostuneita siitä mitä itsellemme milloinkin herää, eli nähdä vapaammin miten itse koemme tätä maailmaa ja sen asukkeja.

Meillä on vuorokaudessa keskimäärin noin 60.000 ajatusta, joten sillä on merkitystä millaisiin seikkoihin huomiokykymme kohdistuu. Huomiokyky on rajallista.

Tunteiden ymmärtämisessä ja niiden eettisessä tarkastelussa voimme soveltaa kirjailijoiden oppia:
"kirjailijan paras ystävä on delete nappi"

Tunteen vallassa saattaa tulla ulos paljon kaikenlaista epäjärkevää ja tahatonta, eikä sitä sotkua voi tosielämässä aina välttää. Delete nappulalla kirjailijat viittaavat tuotetun tekstin uudelleen arviointiin, eli käytännössä oman järkeilynsä uudelleen arviointiin, eli siihen mitä on viisasta tuoda ulos reaalimaailmaan, miten esittää ja missä valossa. Inhimillistä viisautta ei edes olisi olemassa, jos kukaan ei ikinä tuntisi tai sanoisi yhtään mitään - ja oppisi siitä.

Viisaus ei tarkoita kroonista elämätöntä hiljaisuutta, vaan elettyä elämää. Sen tajuamista, että delete-nappi todella on olemassa. Viisaus on luonteeltaan yhteisöllistä.

Tunteiden ja viisauksien vertailukelpoisuus

Arkisesti kahden ihmisen tunteita, niiden kertomaa järjellistä tarinaa tai niiden lukumäärää on lähes mahdotonta mitata ja verrata toisiinsa, eli on mahdotonta sanoa esimerkiksi kumppanille kumman tunteet saavat enemmän tilaa ja määräysvaltaa parisuhteessa, sinun vai minun tunteet, tai kumman tunteiden mukaan yhteistä elämää vietetään. Sen sijaan tunteitamme paljon laajempi osa - oma henkinen elämämme - näkyy ja välittyy ulospäin, se näkyy olemuksestamme, eleistä ja käyttämästämme kielestä, mutta mitä tärkeämpää, se heijastuu myös meille itsellemme siinä miten koemme omaa elämäämme. Henkisyys on siis aina läsnä. Se kertoo paljon laajempaa tarinaa ihmisen kokonaistilasta ja hyvinvoinnista kuin pelkät tunteet.

Eikä laadukas henkinen elämä ole missään nimessä synonyymi poliittisesti korrektille tunteettomalle järkeilylle, tai tieteelliselle eli todellisuutta tutkivalle analyysille. Henkinen elämä on sitä mitä olemme.

Vertailu on ongelmallista myös siksi, että se sitoo huomiokyvyn itseensä. Omassa elämänkatsomuksessani en yhdistäisi "huomiokykyä" tai "huomiota" eli esimerkiksi keskipisteenä olemista tai somen tykkäyksiä yleviin laadullisiin henkisen elämän parantajiin, kuten rakkauteen. Rakkauden määrittelisin tässä tapauksessa elämänlaatua korjaavaksi teoksi. Toisin sanoen en pidä huomiota ylevän rakkauden synonyymina. Pelkkä huomio ei korjaa mitään. Huomio ei järkeile mitään uusiksi. Huomio vain tarkastelee. Pelkkä huomio ei tee elämää laadukkaammaksi. Voit kehua minua maasta taivaaseen, ja saatan hetken olla pilvissä, mutta pian entinen olotilani palaa. Sama asia haukkumisissa. Olo saattaa olla hetken kurja, sitten ponnahdetaan ylös. Eli huomio ei tarkoita ainakaan minun elämänkäsityksessäni rakkautta. Huomio on vain huomiota.

Näkisin että rakkaudellinen teko on aina tanssia ja harmoniaa sen kanssa mitä itse henkisesti ja tunteinemme olemme, mutta huomioiden myös laajemmin muut. Rakkaus ei sulje ketään ulos, kuten huomiokyky sulkee väistämättä ulos. Kukaan ei voi koko ajan huomioida kaikkea, eikä kukaan voi olla jatkuvasti nostattamassa muita korkeuksiin. Se olisi mahdotonta ja keinotekoisen epärehellistä. Meillä tulee olla omaa voimaa kantaa itse itseämme. Jos keskityn työpäivään ja työpäivän haasteisiin, ja nautin työpäivän hedelmistä, en voi silloin keskittyä muuhun. Huomiokyky siis rajaa elämää väistämättä johonkin sapluunaan. Huomiokyky on rajallista toisin kuin henkinen elämä.

Henkistä elämää ja rakkautta täytyy myös suojella ottamalla ensinnäkin sanansa haltuun, mutta myös tarkastelemalla ja vakuuttumalla sanojen taustalla piilevästä tunnevoimasta. Samalla tärkeimpien sanojen tulee perustua totuuteen eikä keinotteluihin. Myös oma salaperäinen keinotteleva hallinnantarve tulee tiedostaa. Eli se, yrittääkö saada toisen vakuuttuneeksi jostakin asiasta tai muuten vain tottelemaan. Täytyy siis tunnistaa omat pyrkimykset, muuten sanat eivät kanna. Runollisesti ilmaistuna tämä tarkoittaisi sitä, että tulisi ymmärtää ne käsitteet ja määritelmät, jotka suojelevat sielumme vapautta - jotka suojelee meille tärkeitä ihmisiä ja asioita. Kukaan toinen ei saa etuoikeutta olla henkisesti minä, eikä kukaan saa etuoikeutta olla henkisesti sinä. Sieluni kuuluu minulle, tai minä sielulleni, jommin kummin, ja sama juttu sinunkin kanssa. Kaikki yhdessä luomme laadukkaan yhteisen henkisen elämän - harmonian - jos omaan henkiseen elämään vain riittävästi perehtyy ja sitä vaalii.

Kun henkinen elämä on harmoniassa, ei tunne riistävää kateutta muihin nähden.

Tunteiden osalta yksi mahdollinen tapa määritellä laadullinen henkinen elämän olisi esimerkiksi se, että laadullisessa henkisessä elämässä mielipahaa ja syyllisyyttä ei tarvitse hirveästi kokea - ei edes mielihyvän krapulana. Näin ajateltuna olisimme itse vastuussa omasta mielipahastamme, mutta samalla myös syyllisiä omaan mielipahaamme. Olisimme oman mielipahamme lähde (kuten biologisesti eli kehollisesti olemmekin). Syyllisyyden ymmärtäminen järkiperäisesti vaatisi laajemman filosofisen tarkastelun, mutta kuten sanottu, tunne-elämää voi korjata laadullisemmaksi myös ilman raskasta filosofista taustaa. Syyllisyyden kokemusta ei siis tarvitse järkeillä eikä välttämättä edes terapeuttisesti jäljitellä - turhan syyllisyyden voi kylmästi sivuuttaa. Suhteellisuudentaju auttaa tekemään eron turhan ja tärkeän välille.

Riittääkö esimerkiksi se, että toinen on ylipäänsä elossa ja olemassa? Vai tarvitseeko toisen olla erityisesti jotakin että yhteys häneen olisi olemassa?

On mahdotonta kokea laadukasta rakkautta jos pelkät tunteet, ja varsinkin mielipahan tunteet ja syyllisyys, olisivat jatkuvasti oman ja yhteisen huomion keskipisteenä. Tästä syntyisi herkästi kilpailua siitä, minkälainen mielipaha tai syyllisyys saisi eniten huomiota. Siksi rakkauden tulee olla ensinnäkin elämää laadullisesti korjaavaa toimintaa, mutta myös jotakin laajempaa kuin pelkkä yksilön oma huomiokyky, tai yksilön omat tunteet tai tunnetaidot. Ja rakkauden todella pitää olla henkistä elämää laadullisesti korjaavaa toimintaa (vastakohtana itsepetokselle, väitteelle että paha on hyvää, tai että pahasta seuraisi hyvää). Ja koska tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen epidemian lailla, olisi hyvä olla rinnalla sellainen ihminen, joka saa kokemaan omat tunteet kokemisen arvoisina,

Joka tapauksessa täytyisi älyllisesti hyväksyä tosiasiat: vain hyvä on hyvää. Paha ja huono eivät ole hyvää

Henkisen elämän laatu ja arvo 

Harva tuskin katuu kuolinvuoteellaan ilon ja lempeyden hetkiä, siksi positiiviset tunteet voivat toimia hyvän laadullisen elämän mittana, eli mitä enemmän iloa ja lempeyttä, sen laadullisempi elämä. Toisaalta tällaiset kevytmieliset tunteet tapahtumina (elämyksinä) jäävät tuskin kovin syvällisesti mieleen,

seksin ja seksielämän katuminen onkin jo monisävyisempi juttu, mutta pitäisin itse linjauksena sitä, että seksi on aina hauskaa kun sen tekee oikein, eikä hauskanpitoa voi sillä tavoin katua. Mutta sama homma tässäkin. Osa seksistä jää muistiin (elämys), valtaosa ei. Seksi on silti taito. Seksielämästä ollaan yllättävän usein kateellisia, ja kateus saattaakin olla juuri sitä mielipahaa lisäävää myrkkyä. Kateus saattaa herättää huonouden tunnetta ja lamata, jolloin ihminen kyynistyy eikä edes yritä kehittää taitojaan tai tavoitella parempaa huomista, vaan kaataa tuskansa muiden niskaan,

toisaalta kateus voi saada yrittämään parempaa,

se mitä moni katuu, ja mikä aiheuttaa monille mielipahaa, ja mikä menee monen laadullisessa elämänarvioinnissa pieleen, ja mikä sotkee järkevän tunne-elämän, on vastuuttomuus ja tekemättömät/sanomattomat asiat. Tässä elämäntavassa ihminen sivuuttaa täysin omat tunteensa, tunteidensa viestit, omat järkeilynsä ja oman hahmotuskykynsä, tai vaihtoehtoisesti käyttää niitä narsistisesti jyränä, ja syyttää pelkästään muita omasta tuskastaan ja mielipahastaan. Eli narsisti syyttää uhriaan:
sinä et kelpaa minulle, koska sinä et ole minä - minun minuuttani ylistävä. Sinä olet huono ja kelpaamaton, koska et saa minua tuntemaan oloani hyväksi

samalla narsisti kipuilee omaa huonouden, syyllisyyden ja mielipahan tunnettaan

näin unohtuu se perusajatus, että ihmisen ei edes kuulu olla mitenkään "helppo" tai "helposti hallittava" tai mitenkään "helppo alamainen", vaan että nimenomaa oma tila täytyy osata ottaa hallitavaksi. Sitä ei saa jättää vartioimatta, tai toisten käsiin. Oma henkinen elämä on omaa henkistä elämää. Sitä ei ole sidottu muihin, vaan sitä tulee vaalia ja kohdella lämmöllä,

ja kuten sanottu, rakkauskin on paljon laajempaa kuin pelkät omat tai muiden tunteet. Aikuisessa rakkauselämässä tunteilla (kuten paheksunta tai miellyttäminen) ei voi johdatella toista kypsää tunne-elämäistä aikuista rakastamaan itseä, vaan rakkaus on aina kutsu kohti laadukkaampaan henkiseen elämään. On yksi asia ilmaista esimerkiksi järkytyksensä ja loukkaantumisensa tunteet, mutta on toinen juttunsa tehdä tunteistaan vaatimusten täyteinen muita alistava ja halventava performanssi ilman minkäänlaista iloista kutsuntuntua, eli toisin sanoen pakottaa, johdatella ja kiristää toista omaan muottiin,

itse en yleisesti edes kannata huomio- tai tunnekeskeistä ihmispalvontaa. Ihmisestä voi tykätä, ihmistä voi rakastaa, ne riittääkööt. Kannatan rakkautta ja kypsää tunne-elämää.

Pienet vauvat kaipaavat huomiota itkemällä koettuja vääryyksiä. Filosofisesti ajateltuna kypsässä aikuisessa tunne-elämässä tulisi löytää tasapaino aggression (tuhoamisen) ja rakkauden (laadullisen rakentamisen) välillä. Mieluiten niin, että keskittyy siihen miten tekee mahdollisimman vähän tuhoa itselle ja muille. Se ei saisi tarkoittaa elämätöntä elämää, vaan päinvastoin, esteiden raivaamista (tuhoamista) elämisen tieltä. Vapautta. Vihkoon mennään silloin, jos näkee toisen ihmisen olevan este omalle henkiselle kasvulle.

Elämätön elämä ei huuda pelkästään motivaation puutteen takia, vaan myös kateuden ja pelkuruuden takia. Moni suorastaan vihaa asioita mitä he kuitenkin salaa janoavat, kuten kypsää tunne-elämää, vastuun tarjoamaa kunniaa, työteliäisyyttä, rakkautta, läheisyyttä, hyvää seksiä, ja kykyä vihata/tuhota

Sen sijaan sorrutaan turhan usein tunteelliseen itsepetokseen: ollaan väkisin ylpeitä asioista, mitkä eivät tarkemassa tarkastelussa ole mitenkään ansaittuja, kuten älykkyys tai ruuansulatusjärjestelmä. Samalla unohdetaan ansioituneet, eli heidät, jotka ovat tuloksellisella työllä yrittäneet parempaa, löytäneet laadullisen henkisen elämän, oppineet sivistyksensä, hahmottaneet kypsyytensä, saavuttaneet ulkonäkönsä (urheilu) tai yleisesti ansioituneet työssään ja tekemisissään.

Ei saisi luovuttaa kesken kaiken, hylätä itseään, tai tehdä tunteistaan arvottomia.