Blogi - Totuus ei ole hyve

Pakkomielteisyys totuuteen tai laaja merkitysmaailma eivät ole vain hyviä ja ihania asioita, vaan myös psykologinen riesa. Eikä kaikki uskonnollisuus suinkaan kehitä moraalia kuten valtapeleistä hyvin tiedämme.

Muslimimaissa pullo viinaa tekee sinut paheelliseksi juopoksi, kaksi alkoholistiksi, mutta suomessa saat juoda aivosi pellolle ja sinua kutsutaan vain masentuneeksi. Mahdotonta jäljittää mistä kaikki johtuu, eikä totuus sitä paljasta. Totuus vain on, kutsuu meitä jäljittämään ja tulkitsemaan. Kuten ovat kulttuuritkin, ja ystäväpiirin tarjoamat pikadiagnoosit.

Voimme selostaa tapahtumia, mutta ei se vielä totuutta tee. Ongelma on, että ihminen tietää väistämättä liian vähän puhuakseen niinkin kunnianhimoisesta aiheesta kuin totuus. Voimme kaventaa tätä kuilua tietämällä asioita, mutta typeryytemmd ei vähene, jos emme tajua minkä suhteen olemme typeriä. Ja juuri tässä maastossa piilee totuuden tavoittelemisen hyve.

Totuus itsessään ei ole hyve. Maailma osaa olla raaka paikka. Ihmiset ovat eläimellisiä, jos eivät nyt suoraan petomaisia. Luonto ja luonnonmukaisuutemme pitää meidät elossa, mutta on mielivaltaisuuksissaan valmis myös riistämään kaiken. Miksi totuus elämästä olisi itsessään mitenkään hyvä asia tai edistäisi mitään rakentavaa? Totuus on yhtä lailla pohjana kaikelle kuin eläimellisyys on ihmiselle - sen kanssa on tultava toimeen, siitä ei pääse eroon.

Pakkomielle totuuteen ei sekään ole hyve. Voisi jopa sanoa, että tietyssä määrin itsepetos on hyve - se auttaa pitämään pään kasassa. On mukava ajatella että kumppanilla on vain hyveellisiä ja neitseellisiä ajatuksia. Silloin ei eksy suhteellisuuksien katkeraan viidakkoon, mitä kilpaileva maailma on jo nyt pullollaan. Totuus on mitä on, joskus parempi jättää se omaan rauhaan.

Rikas sisäinen merkitysmaailma ei ole synti ihmisessä, kuten ei ole pakkomielteinen totuuden etsintä. Kysymys on monesti siitä, miten tulla toimeen näiden piirteiden kanssa samalla, kun rahan ja vallan uskonnot määrittävät hyvää ihmisyyttä?