Blogi - Totuus erona todellisuudelle

16.10.2025

Blogiteksti on kirjoitettu ratkaisemaan erästä eettistä kiistaa.

Todellisuus ei ole sama kuin näkökulma. Siinä missä ihminen hahmottaa grillimakkaran, lintu hahmottaa grillimakkaran vieressä olevan hämähäkin. Todellisuudessa molemmat asiat tapahtuu samaan aikaan kerralla.
Sama ero pätee ihmisten välisiin näkökulmiin. Näemme sen mitä olemme harjaantuneet näkemään, eli näkökulmamme on väistämättä rajaava. Näkökulma sulkee pois todellisuutta. Esimerkiksi alkoholistiperheen lapset näkevät ja kokevat alkoholismin kukin eri tavoin.
Näkökulma ei ole synonyymi todellisuudelle, vaan pelkästään pienelle osalle todellisuutta. Näkökulma ei ikinä ratkaise sitä, mitä todellisuudessa täydellisesti tapahtuu.
Terapeutti selittää maailmaa eri tavoin kuin psykologi, runoilija tai taloustieteilijä. Ironia piilee siinä, että nämä ovat usein toistensa kimpussa ratkaisemassa toistensa synnyttämiä ongelmia.

Kuvittele että olet paikalla ja näet kun mies ottaa vaimonsa lompakon. Mies selittää, että hänellä on kyllä vaimonsa lupa tämän omaisuuteen. Uskot miestä, koska sinulla ei ole myöskään syytä epäillä häntä. Luotat häneen, tai et ainakaan viitsi estellä häntä. Myöhemmin vaimo huomaa lompakkonsa kadonneen, ja kertoo, ettei hän ole antanut miehelleen lupaa lompakkoon. Vaimon mukaan kyseessä on varkaus. Tilanne kärjistyy mielenkiintoiseksi. Mikä on totuus? 

Totuutta voidaan tarkastella intention eli pyrkimysten kautta. Jos mies ja nainen ovat tietoisina tehneet sopimuksen yhteisestä omaisuudesta, silloin mies puhuu totta. Vaimo todella on tarkoittanut, että mies saa käyttää hänen lompakkoaan. Silloin totuus on, että vaimo on antanut hänelle luvan yhteiseen omaisuuteen. Toisaalta jos vaimo ei aidosti muista tehneensä tällaista sopimusta, hän puhuu myös totta. Hänen maailmassaan mitään sopimuksia ei ole ikinä tehty. Vaimolla voi olla esimerkiksi orastava muistisairaus, joka on pyyhkinyt muistia.
Kumpikaan todellisuus ei mene toisensa yli, ei miehen eikä vaimon. Totuus on, että miehen muisti on yhtä totta kuin vaimon muistamattomuus.

Jos asia viedään oikeuteen, jäljelle jää vain juridiset seikat, ja ihmisten sisäinen merkitysmaailma jää toissijaiseksi ja vaille pohjaa. Toisin sanoen mies ja vaimo eivät enää pyri löytämään ratkaisua toisistaan, toistensa kokemuksista tai perusteluista, toistensa liikkeistä tai ajatuksista, vaan asia ulkoistetaan auktoriteetille. Jatkossa on ihan sama mitä mies ajattelee tai tuntee vaimostaan, tai vaimo ajattelee tai tuntee miehestään, jatkossa he näyttävät epäilyttäviltä toistensa silmissä. Totuutta etsitään auktoriteetilta. Luottamus on menetetty, vaikka osapuolet ovatkin puhuneet totta.

Ulkoinen auktoriteetti, kuten laki, ei ole sama asia kuin miehen tai vaimon sisäinen merkitysmaailma. Siksi myöskään kummankaan näkökulmalla, miehen tai vaimon kapealla todellisuusikkunalla, ei ole enää eniten painoarvoa, ainoastaan sillä, mitä auktoriteetin mielestä on tapahtunut.
Todellisuus on se, että mies on ottanut vaimonsa lompakon. Eikä kukaan sitä kiistä. 

Ja kuten todettiin, se ei ole itsestään selvää, voidaanko tilannetta kutsua varkaudeksi. Omat sisäiset pyrkimykset ja motivaatiotekijät voidaan aina kiistää. Mies voi tarinoida kauniisti miten vaimo lupasi lompakon ja sen sisältämä raha käytettiin yhteiseen hyvään, tai vaimo voi ottaa painokkaan uhrin aseman, häneltä kun on viety jotakin ilman lupaa. Vaimon ei tarvitse mitenkään myöntää heikkouttaan eli muistisairauttaan. Yhteisen totuuden puutteessa molempien käyttämä retoriikka luo tilanteeseen mielikuvitusrikkaan kontrastin, mikä lopulta heijastetaan yleisön psykologiseen avaruuteen. Sitten yleisö pohtii ja arvailee, voisiko mies olla oikeasti varas vai ei. Tarina kasvattaa muotoaan, ja saa yhä dramaattisempia piirteitä, vaikka kyseessä on loppuviimein vain se, että mies on ottanut vaimonsa lompakon. Joissain maissa mieheltä voidaan katkaista käsi, joissain maissa vaimo ei ole mitään.

Silti totuuksia on useampia. Vaimon lupaus miehelle on totta. Vaimon muistisairaus on totta. Auktoriteetin näennäien objektiivisuus voi olla totta. Laki on miten se luetaan. Tuomio on totta.

Huom. Kirjoittaja ei ole moraalirelativisti. Näen että moraaliset arvot ovat universaaleja. Varastaminen on yksiselitteisesti väärin. Mielestäni maailma on vääryyttä täynnä, jos yhteiskunta ajautuu niin ahtaalle ettei kukaan voi enää muuta kuin varastaa elämänsä pitimikseen. Silloin ihmisistä tulee yksiselitteisen pahoja (muistakin kuin varkaista). Näen että hyvän yhteiskunnan tulisi rakentua niin, ettei kukaan joutuisi varastamaan toisiltaan pysyäkseen ruuassa tai kodissa. 

Kukin meistä tunnistaa oman totuutensa. Varastanko, jos siihen on mahdollisuus? Vai varastanko, jos se on ainut mahdollisuus? Molemmista vaihtoehdoista syntyy kaksi täysin erilaista tarinaa. Kumpikin kielii moraalisesta kypsyydestä. Olenko sokea omalle pahuudelle, vai onko minulla ylipäänsä kykyä pahaan?

Summa summarum. Kyky pyrkiä totuuteen palvelee laajemmin kuin pyrkimys ymmärtää erilaisia näkökulmia. Toki empatiallakin on paikkansa. Molemmat tekevät hyvää ihmissuhteille.