Blogi - Toiveet

Somessa kirjoitin, että toiveikas puoliso on hyvä merkki. Onko näin?

Kävimme puolisoni kanssa asiaa läpi hyvän pihvin äärellä. Onko toiveikas puoliso oikeasti hyvä merkki? Entä jos toivoo puolisolleen pahaa? Sekin on toiveikkuutta, kuten vahingoniloisimmat tietää. Miten pahan toivominen voisi indikoida hyvää?
"Taas tuo kumppani vainoaa minua, parempi kostaa ennen kuin se ehtii tehdä mitään!"

Tai kuten yleistä on, entä jos luulee toivovansa puolisolleen hyvää, mutta samalla tukahduttaa tämän omat persoonalliset toiveet ja halut? Yrittää kopioida henkilökohtaisen sisäisen maailmansa ja järkijärjestelmänsä häneen. Toisin sanoen työntää oman hyvänsä toiseen, on omahyväinen. Nostaa itsensä ja oma järkeilynsä toisen yläpuolelle. Onko ylemmyydentuntoinen virnuilu toiveikkuutta?

Tai entä jos itse tai kumppani kehtaa toivoa jotakin mahdotonta? Jotakin, mikä ylittää totuuden ja käytännön rajat? Eikö epärealistinen toive olisi viisasta ampua alas jo heti kättelyssä? Eli olla toisen edessä niin totuudellinen, kuin omiin hyveisiinsä rakastunut vain voi olla?
Vailkoiva totuudenrakkaus johtaa kaikenlaiseen omimiseen ja juonitteluun, tietomme on rajallista.

Saadaksemme edes jotain selvyyttä toiveen luonteesta, on hyvä erottaa toivo kahteen toisiinsa nähden erilaiseen osaan:
Sisäisiin toiveisiin, joka ovat henkilökohtaisen unelmointimme lapsia, niitä jotka kätilöivät sisimpään persoonallisia haluja. Sisäiset toiveet ovat meidän ikiomia, eivät kenenkään muun, ja ne kulkevat matkassa aina vauvasta vaariin saaden elämän myötä yhä uudempia muotoja. Sisäinen toive ei ole staattinen.
Sekä ulkoisiin toiveisiin, jotka ovat jaettavissa yhdessä ulkomaailman kanssa. Ulkoiset toiveet tarvitsevat sosiaalista hyväksyntää elääkseen ja kukoistaakseen. Nämä toiveet kätilöidään ulos vasta hyvän harkinnan jälkeen. Ulkoiset toiveet ovat rationaalisia, niissä on pysyvyyttä.

Sisäinen toive on sitä kun lapsena toivoi poliisimotskaria ja miljoonaomaisuutta, ja aikuisena hyviä ystäviä ja mielenrauhaa kaikesta taloudellisesta paineesta.
Sisäinen toive ja omat henkilökohtaiset halut ovat lähellä toisiaan, ne kommunikoivat ja vuorovaikuttavat keskenään sisäisesti, jolloin toive synnyttää halun, halu ruokkii toivoa, ja yhdessä ne luovat ja rakentavat ihmiseen psykologista valoa, jotka arkisten valintojen myötä asettavat ihmiseen vastuuta ja persoonaa.
Sisäinen toive on laajemman unelmoinnin tulosta, joka synnyttää ja ruokkii arkista haluamista. Halujen tavoittelu taas pakottaa tekemään valintoja, rajaamaan mielikuvituksen tosielämän mahdollisuuksiin, tavoittelemaan jotakin ja luopumaan jostakin, ja nämä tiedostetut valinnat rakentavat meistä näkyvän tavoittelevan persoonan.
Sisäisesti toivon vaimoni olevan onnellinen, ja kun haluan toimia vaimoni onnen eteen, siitä tulee osa omaa identiteettiäni, eli kokemus siitä mitä olen. Identiteetti rakentuu teoista, ja vielä tarkemmin, tiedostetuista teoista, eli niistä valinnoista jotka on tietoisesti tehnyt.
Sisäisen toiveen voi siis nähdä omana mielikuvitusrikkaana unelmointina, mikä heijastuu arkielämään toiveina ja vielä arkisemmin haluina. Ihmisessä on paljon sellaista, mitä hän spontaanisti vain unelmoi, sitten toivoo, ja lopulta haluaa, mutta minkä hän järkisyistä jättää kertomatta muille. Näin myös pysytään oman mielikuvituksen piirissä eli "unelmoinnissa".
Kypsä ihminen kyllä pärjää ja osaa hyödyntää mielikuvitustaan ja kapeammin unelmiaan omissa arkisissa valinnoissaan. Kypsä ihminen erottaa unelman mielikuvituksellisuuden todesta yhtä hyvin kuin halun arkisuuden. Sisäinen toive toimii näiden sisäisenä välittäjänä.
Yksittäinen toive ei ole myöskään sama asia, kuin ihmisessä oleva laajempi toivo. 

Ulkoiset toiveet ovat niitä joita sanoitamme ja lopulta myös jaamme yhdessä muille, ja mitä  järkiperäisesti ja järjestelmällisesti usein myös tavoittelemme. Jos toivon suklaata, ilmoitan siitä totta kai vaimolleni joka äskettäin kertoi menevänsä kauppaan. Ehkä toiveeni toteutuu ja saan mitä haluan. Se tekee onnelliseksi.
Käytännössä ulkoiset toiveemme ovat jotakin enemmän kuin vain omaa mielikuvitustamme. Jos toivon itseni tai kumppanini olevan onnellinen, vaikka sitten suklaan avulla, niin minun on luonnollisesti edesautettava tätä onnea, mutta kumppanini vastuulle jää hänen oman sisäisen toiveensa ilmaisu. Hänen pitää itse ja henkilökohtaisesti ottaa selvää mitä onni hänelle merkitsee, ihan yhtä lailla kuin minunkin. Tätä matkaa voi tehdä yksin ja omassa päässään, tai yhdessä toisen kanssa. Yhtä kaikki: pitää olla utelias ja ottaa selvää.

Siinä missä länsimaalainen uppoutuu kellontarkkaan elämämrytmiin rahoittaakseen joka paikassa lymyäviä ahdistukseen asti onnellistuttavia halujaan, eikä pääse eroon ikuisesta suklaanhimostaan,
afrikassa työtä ei koordinoida taloudellisesti niin kannattavaksi, että se palvelisi nälkää näkevää väkeä laajemmin. Toisin kuin länsimaisessa narsismissa, afrikassa persoonalliset unelmat tukehtuvat mahdollisuuksien vähyyteen, yhteisön paineeseen, tietämättömyyteen, taikauskoon ja auktoriteetin pelkoon, eli vastuuttomuuteen. Afrikassa ihmistä ei olla sidottu kelloon eikä henkilökohtaiseen kasvuun, mutta toivottomuus tai tarkemmin katsottuna "erilaiset toiveet" rajaavat yksilöiden vapautta tavoitella ja päästää irti.
Kuten Jean-Jacques Servan-Schreiber niin osuvasti kirjoittaa: "afrikassa menneisyys on tärkein, eikä tulevaisuus".
 Menneisyyden ja tulevaisuuden ero piilee siinä, että menneisyyteen voi vaikuttaa vain mielikuvitusrikkaudella ja muulla unelmoinnilla, eikä siitä pääse ikinä irti. Tulevaisuutta emme tiedä, ja siihen vaikuttaa myös teot.

Jokainen tietysti tulkitsee elämäänsä ja maailmaa itse. Toiveita on niin erilaisia, niihin sisältyy usein kirjava joukko eettisiä kysymyksiä, mutta mielestäni on vähintäänkin epäilyttävää, jos ihmisen ensisijainen pyrkimys on latistaa tai peräti eliminoida kumppaniltaan toivo.