Blogi - Rakkaus: enemmän aarre kuin valinta

Totta kai helpon ja vaikean välillä on ero, ja kun niiden väliltä täytyy päättää - tehdä valinta - valintatilanne on luonteeltaan vaikea. Jos näin ei olisi, kaikki valintatilanteet olisivat pelkästään helppoja. Se taas tarkoittaisi käytännössä samaa, kuin että kaikki elämässä olisi helppoa. Tämä harvoin vastaa kokemustamme elämästä, joten päätelmä ei olisi mitenkään mielekäs. Jos kaikki todella olisi helppoa, ei valintoja oikeastaan tarvitsisi edes tehdä. Mikäli esimerkiksi rakkaus olisi pelkästään hyvää ja ihanaa, mikään vertailu ei sitä päätelmää koskaan kumoaisi, koska ei tulisi pieneen mieleenkään tehdä mitään toisella tavalla. Tosiasiassa rakkausmarkkinointi on kovaa: on olemassa rakkautta joka houkuttaa, ja rakkautta johon ei missään nimessä haluaisi retkahtaa.

Kaikki ei ole myöskään koko ajan vaikeaa, mikä tarkoittaa sitä, että elämä soljuu eteenpäin valinnoistamme huolimatta. Valinnan vaikeus on ainoa valinnan elementti, minkä voi valinnaksi tunnistaa. Se on sitä kun yhtäkkiä karkkihyllyllä herääkin ajatus, ostanko karkkia vaikka olen laihiksella. Samassa herää myös valinnanvaikeudet ja itsen kyseenalaistaminen. Ostanko sen karkin oikeasti ja miksi? Onko pakottava tarve laihikseeni mistä kumpuavaa? Onko pakottava tarve karkkiin mistä kumpuavaa? Alkaa rationaalinen punnitseminen.
Arkisesti on tosi vaikea ajatella, että kukaan kokisi elämäänsä niin helpoksi, ettei kykenisi erottamaan helppoa vaikeasta. Että kaikki tapahtuisi aina pelkästään sujuvasti ja suunnitelmien mukaan, ja että elämä myös tuntuisi siltä. Ei koskaan kokisi arvokriisejä.
Jotkut kieltävät kaiken vaikean ja ryhtyvät askeetikoiksi. Jotkut ovat stoalaisia ja osoittavat omaa erinomaista mielenlujuuttaan: he valitsevat vain sen minkä jo etukäteen tietävät tahtovansa.
Askeettikko ei uskalla elää, ja stoalainen on jo niin erinomainen kaikessa luonteenlujuudessaan, että en tiedä mitä pitäisi ajatella..

Tosielämässä vaikeudet ovat niitä asioita, jotka todella saavat meidät valitsemaan. Valtaosin kuljemme tottumustemme varassa, mikä on myös jaksamisen kannalta hyödyllistä - olisi nimittäin typerä uuvuttaa itseään loppuun syyttä - joten siksi nimenomaa tottumuksistamme muodostuu meidän oman elämämme keskeinen peilikuva. Vaikeudet saavat meidät korjaamaan omia tottumuksiamme, eli valitsemaan uudelleen, mutta tämänkin vaatii sen, että tiedostamme aiemmat virheet ja osaamme suunnitella ja rakentaa itsellemme jonkinlaisen todellisen ja realistisen valinnan. Tähän tarvitsemme selkeän vaikeuden mihin reagoida, tai selkeän asian minkä haluamme muuttaa. Ilman vaikeuksien asettamaa kynnystä olisimme täysin olosuhteidemme vietävissä, mikä on yhtä kohtalokasta, kun olla koskaan valitsematta mitään.
Kun ymmärtää eron helpon ja vaikean välillä - ja on asiassa rehellinen - ihmisestä tulee substanssi, jolla on henkilökohtainen suhde helppoon ja vaikeaan. Hän kykenee kokemuspohjaisesti osoittamaan mikä on helppoa ja mikä vaikeaa, mitä helppoudet ja vaikeudet hänelle symboloi, ja kenties myös analysoimaan nämä älylliseen muotoon. Tämä on itsetietoisuutta. Hän kykenee viestimään muille, miksi juuri hän kokee jonkin asian helppona tai vaikeana, ja pyytämään tarvittaessa apua. Kun sisäinen ymmärrys kasvaa, voidaan kysymystä yhä laajentaa: voidaan valita esimerkiksi tavoitellaanko helppoa vai vaikeaa rakkauselämää?
Jos rakkauden tarkoitus on helpottaa elämää, silloin rakkautemme tavoittelee helppoutta. Helppous voisi olla esimerkiksi sitä, että mies vaihtaa autonrenkaat koska se on hänelle helpompaa, tai nainen kokkaa koska kokee sen omakseen. Jos taas rakkauden tarkoitus olisi vaikeuttaa elämäämme, valitsisimme kaiken logiikan mukaan vain niitä vaihtoehtoja, jotka rakkauttamme vaikeuttavat. Työnjako tehtäisiin vain sillä perusteella, mikä olisi kaikkein vaikeinta. Sellainen tuntuisi mielettömältä.
Arkinen kysymys kuuluukin: näkeekö joku oikeasti niin, että rakkauden tarkoitus olisi olla vaikeaa? Elämä on vaikeaa, mutta että rakkaus?
Elämän vaikeus piilee siinä, että jokainen ihminen on substanssi - jokainen näkee helpon ja vaikean niin eri tavoin. Siksi hyvä rakkaussuhde vaatii sekä sisäistä että ulkoista omistautumista helppouksiin ja vaikeuksiin. Hyvä rakkaus on itsetuntemusta mutta myös toisen tuntemusta. Eikä se syvenny, jos ei siihen uskalla omistautua.

Valintojen ehtoihin kuuluu myös se, että valinnat ovat selkeitä ja ymmärrettäviä vaihtoehtoja. Että minulla on selkeä mahdollisuus valita asioiden väliltä. Ei riitä että jossakin juorutaan ja keksitään näennäisvalintoja. Valinnan tulee olla tiedostettu ja selkeä. Olisi itsepetosta ja myös tekopyhää väittää, että helvetinmoinen sotku olisi jonkinlainen oma valinta. Kaikki huutavat somessa ja kylillä omia elämänohjeitaan ja arvojaan, miksi kukaan valitsisi niistä mitään sattumanvaraista, jonka totuudenpohjasta ei ole muutenkaan mitään takeita?
Samoin kuin että miljoona erilaista suklaatuotetta ei vielä tarjoa rehellistä valinnanmahdollisuutta, mutta kaksi tai viisi voi jo tarjota. Suklaan hyvyys varmistuu syömällä suklaan. Jos haluaa pyytää jonkun ihmisen ulos, on typerää sekoittaa päätään miljoonilla erilaisilla skenaarioilla, kun kysymys on joko pyydät ulos tai sitten et pyydä ulos. Varsinainen ajatusprosessi saa olla vaikea ja harkittu, jopa sekava, mutta itse valintatilanne - kysymys - on helppo. Hän joka kysyy saa vastauksen. Lopuilta asiat jäävät mielikuvituksen varaan. Ihminen rakentuu ja kypsyy tekemällä valintoja: kohtaamalla totuuden.

Kukaan ei kykene sanomaan kuinka monta kertaa meidän pitäisi "valita rakkaus". Ongelman luonne on hermeneuttinen: miten voisimme valita rakkauden, jos emme tiedä siitä mitään muuta, kuin joitan etäisiä teorioita? Harva puhuu rakkaudesta mitään jännää, eikä tiede sano siitä mitään järkevää. Ja kun kerran rakkaudesta on kuitenkin miljoonia erilaisia piilossa olevia variaatioita, ja useimmilla henkilöillä se on salaperäistä tunne-elämää, miten osaisimme valita jotakin joka sopisi juuri meille? Ja millainen rakkauden malli edes sopisi meille? Miten tämän mallin edes voisi itse valita, kun kyse on yhtä lailla valituksi tulemisesta, myös jonkun toisen käsittämästä rakkaudesta?
Hermeneutiikan paine puskee päälle kun tajuamme, että olemme jälleen substanssi, joka ei oikeastaan vieläkään tajua paljon mistään mitään. Meidän on pakko rakentaa jonkinlainen henkilökohtainen suhde rakkauteen, tai rakkauden eri teorioihin, että voisimme syventyä rakkauteen ja siihen liittyviin valintoihin. Vasta kun osaamme mallintaa että nyt kyseessä on todellakin valinta, jotakin minkä tiedämme haluavamme, voimme valita rakkauden, ottaa henkilökohtaisen riskin. Toisin sanoen olisi ryhdyttävä loogisen empirismin vietäväksi ennen kuin suostuisimme ottamaan yhtään rakkausteorian osasta valittavaksemme.
Tässä kohtaan meidän olisi käytännössä hylättävä kaikki ympäröivä kulttuurillinen draama, mikä on täysin mahdotonta, koska olemme itsekin kulttuurin ja ympäristön tuotetta, joten meidän täytyy osata hyväksyä rakkaudesta vain nimenomaa ne osaset, joiden kanssa olemme jo sujut. Loput on nälän kasvattamista.
Lopultakin jäämme kybernetiikan lainalaisuuksien piiriin. Meille ei koskaan riitä pelkkä simulaatio hyvästä rakkaudesta, ei riitä että joku runoilee meille mitä hyvä rakkaus on, vaan jutut täytyy viedä toiminnan kautta palautteeseen asti. Vasta sitten olemme tyytyväisiä. Yleensä toivottu lopputulos ainakin romanttisen rakkauden kannalta on jotakin sellaista kuin että hyvän rakastelun jälkeen saamme suudelman ja kuiskauksen "minäkin rakastan sinua". Ikävin romanttisen rakkauden skenaario on olla toiselle koko elämänsä hyödyksi ja saada palautetta nyrkillä ja kuulla sanat: "minäkin rakastan sinua". Jälkimmäinen olisi pahimmanlaatuista harhaanjohtamista ainakin hänen mielestään, joka hyväksyy vain ensin mainitun rakkauskäsityksen.

Rakkaus on aarre mikä ei koskaan paljastu täysin. Rakkaus on ihmisessä, eivätkä kaikki ihmisestä tuleva paljastu rakkaudeksi.