Blogi - Rakkauden filosofiaa

Syvennyn hieman rakkauden filosofiaan; osin tulevan filoryhmämme aiheen - joka on siis rakkaus - ja osin henkilökohtaisen uteliaisuuteni takia. Sivuan myös edellistä vaihtoehdottomuuden teemaa.

Rakkaus on kiinnostava monessakin mielessä. En ota kantaa viljelläänkö sanaa nykyään liian herkästi, ihmiset puhuvat mitä puhuvat, elävät miten elävät, yhtä hyvin voidaan puhua myös kevyemmästä tykkäämisestä, sekin riittää, tai rakkaudesta yhteisenä korkeampana voimana mitä parisuhteena tai yhteisönä palvellaan.

Huomioitavaa on, että televisiosta tai somemaailmasta mallinnettu rakkauskäsitys, ja etenkin niiden parisuhderakkauskäsitys, tai urhoollinen isänmaanrakkauskäsitys, on liian yksipuolista tai aatteellista. Kristillisestä rakkaudesta en ymmärrä paljoa, joten siitä en voi kirjoittaa, paitsi kritiikin.

Rakkauden voi joka tapauksessa nähdä elämää ja hyvinvointia kantavana voimana, ihan sama puhutaanko rakkaudesta tykkäävänä tunteena, hyväntahtoisena pohjavireenä vai moraalissävyisenä normatiivisena järkeilynä ja elämänohjeena.

Loogisesti selkeintä olisi jakaa rakkaus neljään eheään ja dynaamiseen osaan:
on äidinrakkautta, romanttista rakkautta, ystävänrakkautta ja isänmaanrakkautta.

Nämä neljä voidaan asettaa erilaisiin hierarkioihin esimerkiksi ehdottomuuden mukaan siten, että

äiti rakastaa ehdottomasti lastaan, olkoot lapsi sitten millainen vain, eli äiti rakastaa lastaan ehdottomasti ilman piiloehtoja,

kumppani rakastaa kumppaniaan romanttisesti, kokee tähän monenlaista vetovoimaa ja hyvää tahtoa, heidän suhteensa on rikastettu leikillä ja mielikuvituksella, ja siinä annetaan anteeksi, jolloin puhutaan melko ehdottomasta rakkaudesta, mutta ei täysin ehdottomasta rakkaudesta, koska romanttinen rakkaus pohjaa vapaaehtoisuuteen,

voidaan puhua ystävän rakkaudesta tietynlaisena symmetriana eli tasavertaisuutena mentaliteetilla "onko kyseessä enää ystävä, jos vastakaikua ei tule?" eli ystävänrakkaudessa on jo selkeästi omat ehtonsa, ystävyys kun ei ole koskaan vain yksipuolista,

ja on isänmaanrakkautta, joka kielii omista velvollisuuksistamme muihin nähden, kun isänmaa tai mikä tahansa perhettä suurempi yhteisö vaatii meiltä jotakin, usein juuri uhrautumaan korkeamman yhteisen hyvän eteen, kuten työelämään tai isänmaan puolustukseen,

mutta siltikään nämä ehdottomuuden asteet eivät kieli varsinaisesti siitä mitä rakkaus on,

isänmaata voi rakastaa muutenkin kuin uhrautumalla, hyvänä esimerkkinä yhteisöllisen toiminnan luominen ja ylläpito, joka ruokkii laajempaa hyvää,

ystävyyden ei tarvitse olla heti lähtökohtaisesti symmetristä, tai lopullisen symmetristä, esimerkiksi ystävällinen ele tai teko voi sysätä toisesta esiin sellaisia voimia, jotka sytyttää paatuneimmankin addiktin rakastamaan enemmän itseään, vaikka mitään varsinaista symmetristä "ystävyyssuhdetta" ei synny,

romanttisen rakkauden ei tarvitse olla sitoutunutta toimintaan, pelkästään lämpö, lempi, vetovoima ja hyvä tahto vie monessa mielessä pitkälle, vapaaehtoisuus ei ole sitoutumisen synonyymi,

eikä äidinrakkaus selitä sitä, miksi lapset hoivaavat ikääntyviä vanhempiaan. Ehdoton rakkaus ei siis ole vaihtokauppaa vaan pohjavirtaus - tendenssi - joka parhaimmillaan saa tiettyä ehdotonta vastakaikua. Suunta kääntyy, äidistä tulee riippuvainen lapsesta.

Sielukkaan dualistisesti voisi ajatella, että sisimmässämme piinaa voimakas tyranni, joka haluaa määrätä ja alistaa kaikkea. Se on enemmän tai vähemmän ehdoton haluissaan. Se haluaa hallita - riepotella elämäämme kaikenlaisiin suuntiin - ja se haluaa riepotella muita ja muiden elämää. Se haluaa määrätä. Halu on minäkeskeinen ja se haluaa kahlita, pysäyttää, vangita, ymmärtää kaiken. Sisäinen tyranni on kovaääninen, vaativa, vahva, ja se haluaa ehdottomasti tahtonsa läpi,

verrattuna sisimmässä olevaan rakkauteen, hyväntahtoisuuteen, joka suojelee tyrannin tekemiltä tuhoilta, haluaa neuvotella, olla lempeä ja kärsivällinen, ja toimia muut huomioiden, ja ymmärtää ymmärryksensä rajoja

se osapuoli voittaa, kumpaa ruokitaan enemmän.

Filosofi ja henkinen opettaja Jiddu Krishnamurti hahmottelee em. hyväntahtoisen rakkauden tyhjyytenä - että vain tyhjyydestä käsin voisi rakastaa vilpittömän hyväntahtoisesti. Tässä mielessä tyhjyys tulisi ymmärtää totaalisen tyhjänä - tyranniasta vapaana - asiana. Tyhjyydessä ei olisi yksinkertaisesti mitään, ei edes puutetta.

Tyhjyydestä käsin rakastamisessa olisi siis kyse puhtaasta hyväksynnästä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. On vain se mitä on.
Tyhjyydestä kumpuavasta rakkaudesta läsnäolevia asioita ei voi kieltääkkään, koska ei ole mitään mikä kieltäisi. Asiat vain on.

Tyhjyydessä ei siis olisi sisäistä tyrannia joka haluaisi asiat muottiinsa, eikä olisi mitään joka haluaisi kahlita, vaan rakkaus ikään kuin ammentuu nollatilasta jonkinlaiseksi asiaintilan hyväksyväksi voimaksi. Jiddu painottaa, että tässä mielessä rakkauteen ei missään nimessä kuulu tuhoavat voimat, surut, tai muutkaan julmuudet. Se on iloa olemassaolevasta vastavoimana surulle ja tuholle.

Vaihtoehdottomassa mentaliteetissa rakastavalla ihmisellä ei olisi edellä mainitussa tyhjyyden tilassa muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä ja rakastaa itseään. Hän ei näe itseään pahassa ja hylätyssä valossa, vaan päinvastoin hän hyväksyy sen mitä on, koska vaihtoehtoja ei ole. Niillä mennään mitä aamulla peilistä näkee. Tässä mielessä rakkaus ei olisi hänessä piilevä erillinen älyllinen valinta, vaan sisimmässä piilevä hyväksyvä voima. Tällainen rakkaus ei synny tunteiden vaihtokaupan tuloksena - jonkun toisen hyväksynnän seurauksena eli ehdollisena - vaan se lähinnä vain on, ihmisessä olevana ilon lähteenä varjelemassa tyrannialta ja kaaottiselta julmuudelta.

Älyllisesti tämä rakkaus on samaan aikaan hajamielisen vapaata, mutta myös selkeää, tarkkanäköistä ja huomioivaa. Rakkaus ei silti ole henkilön huomiokyky, vaan jotakin huomiokyvyn ulkopuolista.

Yleisesti rakkaudesta voidaan hyvällä omallatunnolla sanoa se, että rakkaus ei halua sekoittaa ja sotkea ihmistä. Enkä puhu nyt mistään naistenlehtien - rakkaus on psykoosi - viisauksia tai muista näennäistieteellisistä letkautuksista, tai niiden älyllisestä kumoamisesta, vaan ihan oikeasta sekoittamisesta, eli subjektiivisesta kaaoksesta, sisäisestä sotkusta,

rakkaus ei kyhäile ja keksi "valinnan illuusioita" toiselle. Esimerkiksi jos ei tulisi mieleenkään pettää kumppania, niin ei ihmisessä silloin ole pettämisen vaihtoehtoa. Se ei edes juolahda henkilön mieleen,

vaikka joku ulkopuolinen voisikin yrittääkin sekoittaa pakkaa, ja keksiä että aina sinulla olisi vaihtoehtona pettää. Tätä kutsun vaihtoehdon illuusioksi.

Vaihtoehdottomuudessa valinnan illuusioita ei yksinkertaisesti ole, koska pettämiset eivät edes juolahda mieleen, sitä ei ole olemassa,

samoin kuin että ihminen saattaa haluta pettää kumppaniaan, mutta hän syystä tai toisesta uskoo pettämisen olevan mahdotonta, sekin on omanlaisensa keksitty illuusio "valinnasta", tässä tapauksessa vain valinnan näennäisestä mahdottomuudesta, henkilö luulee ettei hänellä ole mahdollisuutta valita,

Oikeassa elämässä kaikki voivat pettää kaikkia riippumatta siitä miten pettäminen määritellään, koska pettäminen ja luottaminen kulkevat käsikädessä, ja kaikki järjestys nojaa jonkinlaiseen luottamukseen. Eli pettää voi itseä, kumppania, yhteiskuntaa ja koko maailmaa. Elämämme perustuu vaistojen, uskon, ja näiden kahden väliseen luottamussuhteeseen sekä näiden jatkuvan vuorovaikutteisuuden yhteisölliseen sekamelskaan. Aina on mahdollisuus pettää itseä tai muita, olipa mielestään kuinka älyllisen rehellinen tahansa,

mutta vaihtoehdottomuudessa ei tulisi mieleenkään pettää.

Tyhjyydestä käsin rakastamiseen tai ehdottomasti rakastamiseen ei näin ajateltuna kuitenkaan kuulu älyllinen luottaminen sinänsä, esimerkiksi äidin ei tarvitse erikseen luottaa vauvaansa tai vauvan äitiinsä, side ja sen myötä muodostunut luottamus syntyy pääosin vaistomaisesti ja päättelyn ulkopuolella, ja sitä on ehdoton rakkaus - se ei vaadi luottamusta samalla tavoin kuin ystävyys vaatii toimiakseen luottamuksen (ei voi luottaa ystävään, ystävä pettää). Tätä on älyllinen rehellisyys,

silti petturiakin voi rakastaa joko hyväntahtoisuudella tai säälillä, sitä on rakkaus.

Vaihtoehdottomuus ja (raklauden)ehdottomuus eivät silti ole synonyymejä keskenään. Vaihtoehdottomuudesta on karsittu pois ylimääräiset valinnan illuusiot, jolloin valinnat eivät edes juolahda mieleen, kun taas ehdottomuuden suhde illuusioon on jyräävämpi. Ehdottomuuteen ei ole asetettu ehtoja, joten se ottaa mukaan myös kaiken illusionaarisen. Esimerkiksi rakastava äiti voi ajatella lapsensa luottamuksen arvoiseksi, vaikka tämä ei osoittaisi minkäänlaisia luotettavuuden merkkejä. Silloin puhutaan ehdottomasta rakkaudesta ja illuusiosta. Äiti saattaa jollain mentaalisella tasolla - ei siis vaihtoehdottomasti - aavistaa että lapsi ei ole luottamuksen arvoinen, mutta uskoo silti hänen luotettavuuteensa.

Täydellinen hylkääminen on sitä, kun kukaan ei edes yritä pyrkiä hyväntahtoisuuteen, vaan toimintaa ohjaa pelkät yleiset säännöt ja määräykset. Silloin rakkauskaan ei ole elävää rakkautta vaan kuollutta rakkautta.