Blogi - Onko maailma valmis: saanko aloittaa?

Etiikan perussääntöihin kuuluu: ei ole olemassa universaalia moraalilakia. Ylhäältä annettu moraalilaki menisi uskonnonpiiriin, eikä uskonto paljasta etiikan luonnetta sinänsä, vaan nojaa enemmänkin auktoriteettiin.
Joka tapauksessa maallinen ihminen valitsee itse minkä käytöksen hyväksyy ja minkä hylkää, oppii hän etiikkansa filosofiasta, self-helpistä, Raamatusta tai somesta. Etiikka on lopultakin taistelua tarinoista: minkä tarinan hyväksymme ja minkä hylkäämme - millaisiin asioihin uskomme.

Puhe on toimintaa, samalla se on moraalin kieli. Kun avaamme suumme, paljastamme väistämättä jotakin itsestämme. Luomme tarinaa ja mielikuvaa käsityksistämme. Moraalia eli oikeaa ja väärää on vaikeaa löytää pelkästään varmoista asioista, kuten matematiikanpiiristä. On täysin ymmärrettävää että esimerkiksi vanhempi pelastaa ensin oman lapsensa hukkumasta, vaikka se aiheuttaisikin kolmen muun lapsen kuoleman. Matemaattiskaavainen etiika olisi inhimillisesti ajateltuna epätäydellinen.
Huonojen vaihtoehtojen lista on aina huonojen vaihtoehtojen lista, elämä on joskus vain pelkkiä huonoja valintoja, mutta oleellista on nähdä, että kykymme ymmärtää inhimillisyyttä on laajempaa kuin pelkkiä numeroita. Tästä herää väistämättä seuraava kysymys: millaiseen inhimillisyyteen lopulta uskomme?
Uskomme on eläväistä, ja usko muuttaa muotoaan jokaisen kohdatun tosiasian myötä: kun usko kohtaa totuuden, se lakkaa olemasta uskoa. Kohtaamalla totuuden käsityksemme inhimillisyyden rajoista terävöityy.

Moraali - eli henkilökohtainen oikea ja väärä - on objektiivista ylhäältä katsottua omaa itseä laajempaa asioiden ja toimintatapojen hyväksymistä ja hylkäämistä. Moraali on objektiivista nimenomaa siksi, että jos moraali olisi vain subjektiivista - yksilön sisäänpäin kääntymistä - olisimme irti sosiaalisista vaikutteista ja siten ikään kuin yksinäisiä saaria. Mutta koska valtaosin pohdimme myös ulkoisia seurauksia, kuten ulkoisen maailman vaikutusta sisimpäämme, loukkaako joku meitä tai loukkaammeko me jotakin, pohdimme asiaa objektiivisella tasolla.
Moraalin relativismiin – suhteellisuuteen - on vaarallista harhautua, koska hyväksymme tai hylkäämme joka tapauksessa tilanteet itsenäisesti nimenomaa asioita objektiivisesti tarkastelemalla. Jos uskomme suhteellisuuteen, se tarkoittaisi samaa kuin että emme ottaisi mitään oikeaa kantaa tilanteiden laatuun. Moraalinen toimijuus on aina tietynlainen kannanotto maailmaan.
Suhteellisuutta vastaan puhuu sekin, että esimerkiksi sota ei ole vähemmän tappamista ja kiduttamista, vaikka sitä kuinka tarinoitaisiin sankarilliseksi. Tarkka moraalinen tarkastelu tutustuisi laajemmin sodan yksityiskohtiin, kuten että kuuluuko sankarillisuuteen heikomman osapuolen kidutus? Sota on olosuhde, joka ei pelkästään muuta vaan myös vääristää arvomaailmaa.
Kykymme ymmärtää tilanteiden laajuutta ja vakavuutta – eli käytännössä oma tilannetajumme – on luonnollisesti kaikilla erilainen: lapsi ymmärtää maailmaa vähemmän kuin aikuinen, vanhempi ymmärtää luultavasti paremmin toista vanhempaa, lakikirja pakottaa tarkastelemaan lähinnä faktoja, ja tunteet ovat tosiasioita mutta usein sivuutettuja tosiasioita, koska ne eivät pärjää konkretialle.
 

Onko maailma valmis? 

Voimme esittää kysymyksen: miksi odottaa huomista päivää, kun voimme elää ja tavoitella hyvää elämää jo tänään? Mikä pitää meidät otteessaan? Miksi hylätä hyvä elämä, kun jokainen muukin tekee omat hyväksymisensä ja hylkäämisensä joka tapauksessa? Kenen lupaa odotamme?
Eettisyys on hyvän elämän etsimistä, oman moraalin pohtimista. Hyvän elämän ehdot ovat tietysti mielenkiintoisia ja jänniä – ja ehdottomasti tutustumisen arvoisia – mutta eettisessä mielessä maailma ei voi mitenkään tulla täysin valmiiksi – ei ainakaan tänään, miksi siis kantaa sitä taakka mikä ei varsinaisesti ole omaamme?

Moraalin voi nähdä käskylauseena, kuten Kant sitä kuvailee, tietynlaisena sisäisenä vaatimuksena - velvollisuutena - mutta sen voi nähdä myös yhä laajenevana kehänä, jossa ensin pidetään huolta itsestä, sitten läheisistä, sitten sukulaisista, kunnes kaari laajenee kykyjemme mukaan kattamaan yhä laajemmalti ihmisiä.
Ensin hyväksymme itsemme – oman hyvän elämän tavoittelumme – oman eettisyytemme, velvollisuutemme itseä kohtaan, jonka jälkeen otamme huomioon myös laajemman piirin ja sen miten vuorovaikutamme tämän piirin kanssa. Itsensä huomioiminen tarkoittaa myös niitä tunteita, mitä lähiympäristö meissä herättää.
On selvää, että kaikki eivät näe hyvää elämää samoin kuin me, mikä ei välttämättä tarkoita arvokriisiä, mutta kompromisseja kylläkin – itsen ja muiden eroavaisuuden huomioimista. Uskovainen ei ehkä ole oikea henkilö ateistipiireissä eikä ateisti uskovaisissa ympyröissä. He hyväksyvät ja hylkäävät eri järjestelmiä. Ja jos minulta kysytään, turha edes ottaa kantaa mikäli aihe ei kuulosta omalta.
Yleensä kaikilla on jonkinlainen jumalakäsitys, ja joka tapauksessa ihmisen aivot ovat rajalliset. Vakavaa vastausta yhteisiin jumaluuksiin ei voi saada. On hankala asettaa ehtoja asialle, mihin ei saa otetta.

Onnellisuus ja onnellisuuden tavoittelu on vaikea teema siinä mielessä, että ihminen voi tulla onnelliseksi tekemällä muille pahaa. Onko sellainen eettisesti hyväksyttävää?
Hyvää elämää ei voi saavuttaa tekemällä pahaa. Siinä rikkoutuisi käsityksemme hyvästä.