Blogi - Onko kaikki niin traumaattista

Jenni Kirves antaa kirjassaan He selvisivät sodasta hieman erilaista traumanarratiivia mitä lukee traumoihin keskittyneestä somesivustoista. Usein tulee luettua miten traumat periytyvät, ja miten traumataakka saattaa kantautua sukupolvien päähän. Kirves taas kirjoittaa kuinka sodasta palanneet miehet osasivat pääpiirteittäin auttaa toisiaan ihan hyvin, miehet kykenivät paikkaamaan henkisiä tunnontuskiaan, miehet pyrkivät vaurastuttamaan perhettään ja maataan, mikä voidaan hyvin nähdä terveen perherakkauden ja isänmaanrakkauden merkkinä, eikä sota julmuudesta huolimatta jättänyt suurimmalle osalle sotasankareita mitään lamaavaa ääritraumaa. Traumaa ei välttämättä työstetty sanallisesti, vaan kehollisesti - työllä.

Myös tunne-elämäkin oli monin osin olosuhteisiin nähden aikuista ja kypsää. Mieli ei välttämättä ollut mikään positiivisen pirteä, sodan jälkeen moni koki olevansa häviäjiä, sodassa kun oltiin jääty toiseksi, ja sankarinkin viittaa tarjottiin vasta paljon myöhemmin, mutta tilanteeseen nähden saatiin paljon yhteistä hyvää aikaan ilman raivoa. Suomi nousi jaloilleen ja alkoi vaurastumaan. Miehillä meni siis ihan ok vaikka oma olo koettiinkin luuseriksi. Rakastettiin perhettä ja maata.

Joku siitä hyvin sanoi, että miehen tarvitsee ponnistella vain kahdessa elämäntilanteessa:
"silloin kun on liian vähän, ja silloin kun on liikaa.?"

Toki sota on kokonaisuudessaan julmaa. Osa murtui ja jäi ilman hoitoa ja empatiaa. Sukupolvet yleensäkin jättävät toisilleen taakkaa (miten taakan sitten haluaakaan määritellä) eikä kukaan ole täydellinen ihminen vaikka miten päin olisi, siksi oma kysymyksensä onkin, mikä on se taakkaa mitä kukin meistä kantaa, ja mistä pyytää apua ja empatiaa jos kuorma on liian raskas?

Kukapa sitä paremmin määrittelisi oman taakkansa painon, empatiansa ja rakkautensa, ellei ihminen itse. Sääli että niin harva haluaa keskustella näistä yleisellä tasolla. Nyt vedotaan ennemmin tieteeseen pelastavana enkelinä, tai vaaditaan terapeuttia kaikille. Oikeassa elämässä tieteellä on kuitenkin samat dogminsa kuin uskonnoilla - kumpikaan ei kuuntele yksilöä. Eikä jokaiselle yksilölle voi tarjota terapeuttia, semminkin, kun ystävyys ja ymmärrys taakasta luontevampi tie.