Blogi - Onko kaikki niin traumaattista

Jenni Kirves antaa kirjassaan He selvisivät sodasta hieman erilaista traumanarratiivia mitä traumoihin keskittyneestä somesivustoista löytyy. Usein tulee luettua miten traumat periytyvät, ja miten traumataakka saattaa kantautua sukupolvien päähän jne. Kirves kirjoittaa puolestaan, kuinka sodasta palanneet miehet osasivat pääpiirteittäin auttaa toisiaan hyvin, miehet kykenivät paikkaamaan henkisiä tunnontuskiaan, miehet pyrkivät vaurastuttamaan perhettään ja maataan, mikä voidaan hyvin nähdä terveen perherakkauden ja isänmaanrakkauden merkkinä. Sota ei siis julmuudestaan huolimatta jättänyt suurimmalle osalle veteraaneja mitään lamaavaa ääritraumaa. Toki traumoja työstettiin, mutta ei välttämättä sanallisesti, vaan kehollisesti - fyysisellä työllä.

Myös tunne-elämäkin oli monin osin olosuhteisiin nähden aikuista ja kypsää. Mieli ei välttämättä ollut mikään positiivisen pirteä, sodan jälkeen moni koki olevansa häviäjiä, sodassa kun oltiin jääty toiseksi, mutta tilanteeseen nähden saatiin paljon yhteistä hyvää aikaan ilman suurempaa raivoa. Suomi nousi jaloilleen ja alkoi vaurastumaan. Lopulta veteraanitkin saivat ansaitsemansa tunnustuksen. Miehillä meni siis ihan ok vaikka oma olo koettiinkin luuseriksi. Perhettä ja maata rakastettiin.

Joku siitä hyvin sanoi, että miehen tarvitsee ponnistella vain kahdessa elämäntilanteessa:
"silloin kun on liian vähän, ja silloin kun on liikaa"

Toki sota on kokonaisuudessaan julmaa. Osa veteraaneista murtui ja jäi ilman hoitoa ja empatiaa. Sukupolvet yleensäkin jättävät toisilleen taakkaa (miten taakan sitten haluaakaan määritellä), eikä kukaan ole ihmisenä täydellinen vaikka miten päin olisi, siksi oma kysymyksensä onkin, mikä on se taakkaa mitä kukin meistä kantaa, ja mistä pyytää apua ja empatiaa jos kuorma on liian raskas?

Kukapa sitä paremmin määrittelisi oman taakkansa painon, empatiansa ja rakkautensa, ellei ihminen itse. Sääli että niin harva haluaa keskustella näistä yleisellä tasolla. Omaa ymmärrystä ei laiteta testiin. Nyt vedotaan ennemmin tieteeseen pelastavana enkelinä, tai vaaditaan terapeuttia kaikille. Oikeassa elämässä tieteellä on kuitenkin samat dogminsa kuin uskonnoilla - kumpikaan ei kuuntele yksilöä. Eikä jokaiselle yksilölle voi tarjota terapeuttia, semminkin, kun ystävyys ja ymmärrys on luontevampi tie hyvään.