Blogi - Oikeamielisyys

Oikeamielisyyden hyve kysyy: tahtooko ihminen olla vähemmän itsekäs?

Kysymyksen voi nähdä reiluuden pohdiskeluna; reiluus on hyvä teko, jonka tekisimme, vaikka kukaan ei olisi sitä näkemässä. Oikeamielinen ei pyri itsekkääseen hyötyyn, vaan keskittyy tasapuolisuuteen. Siinä missä hyvyys on henkilökohtainen tulkintakysymys - onko karkki hyvää - reiluutta voimme arvioida yhdessä ja useasta näkökulmasta.
Jos jakaisimme esimerkiksi karkkipussin, jakaisimmeko karkit maun perusteella mentaliteetilla - sinä tykkäät tästä, minä tästä - vai kaikki karkit tasan? 

Reiluuden voi nähdä myös erilaisina tasoina. Kuvittele kaksi ihmistä keskustelemassa neuvottelupöydän äärellä. Keskellä pöytää on ladattu pistooli. Voimme päätellä, että aseen omistava osapuoli on vahvemmassa asemassa.

Oikeamielisyyden korkein taso on reiluus velvollisuutena. Silloin reiluus – kuka saa mitäkin – on keskitetysti huomion keskipisteenä. Pöydällä oleva ladattu ase ei vaikuta ratkaisuihin mitenkään, vaan hyvä jaetaan tasan ilman henkilökohtaista pakkoa. Näin reiluus pohjautuu enemmän velvollisuudentuntoon ja haluun olla reilu kuin seurauksen pakkoon. Reiluus kumpuaisi ihmisestä itsestä, ei tilanteen pakottamana.

Astetta alempi reiluus huomioi ladatun pistoolin sekä uhkana että mahdollistajana. Ase nähdään päätökseen vaikuttavana tekijänä, mutta ei ratkaisijana. Nyt huomioimme korostetusti asioiden seurauksia. Tämä reiluus ei kumpua enää niin vahvasti sisäisestä velvollisuudentunteesta, vaan korostaa mahdollisia seurauksia. Emme enää kysy, onko ihminen hyveellisesti reilu, vaan nyt keskitymme seurauksiin.

Vielä alempi reiluus on jo selvästi pakotettua. Enää reiluuden hyve ei tule luonnostaan, vaan on jo väkinäistä ja vahvasti tilannesidonnaista. Olemme reiluja vain koska ase on pöydällä. Aseen ja seurausten rooli on keskeinen, mutta ihmisinä pysymme edelleen itsekkäinä ja epäreiluina. Tilanne määrittää meitä enemmän kuin tekomme.

Alin reiluuden muoto ei huomioi velvollisuutta, seurauksia eikä hyvettä enää lainkaan. Ei olisi kiinnostusta, mitä asioista seuraisi. Myöntyisimme ja kieltäytyisimme vailla järjellisiä perusteita – meillä ei olisi pienintäkään rakkautta seurauksia kohtaan. Tapahtui mitä tahansa, se on yhdentekevää.

Oikeamielisyyden hyve ei tarkoita yhdentekeväisyyttä, vaan on osa sisäistä vaatimusta. Reiluuden voi nähdä sisäisenä selkärankana: haluanko asioiden olevan tietyllä tavalla, vai tyydynkö olemaan välinpitämätön? Tahdonko olla reilu? Tämä pakottaa tarkistamaan, toiminko itseäni tai muita kohtaan reilusti, vai yhdentekevästi? Olenko reilu hyveellisen näkyvästi ja tilaa antaen, vai paheellisesti muita uhkaillen, hämäten ja juonien? Entä kumpaa tapaa ympäristö suosii?

Arkielämässä on helppo ajatella esimerkiksi varastamisen olevan yksiselitteisen väärin. Mutta oikeamielinen tarkastelee myös sitä, missä määrin ihminen on vapaa tekemään päätöksiä? Jos äiti varastaa nälkiintyneelle lapselleen leivän, saatamme kysyä mikä yhteiskunnassa on pielessä? Miksi äidillä ei ole tarpeeksi rahaa ostaa leipää? Miten yhteiset asiat on järjestetty? Jos taas rikas mies ottaa leivän köyhältä lapselta, kysymme, mikä ihmisessä on pielessä? Eikö asian pitäisi mennä toisinpäin?

Oikeudenmukaisuutta – onko yhteiskuntamme reilu – tarkastelee pohjimmiltaan kysymystä, miten ymmärrämme henkilökohtaisen vapautemme?

John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria kuvittelee tilanteen, jossa ihmiset järjestävät maailmaa tietämättömyydenverhon takaa arvaamatta etukäteen, syntyykö hän rikkauksien keskelle vai köyhyyteen. Reiluuden varaan rakennettu järjestys syntyisi, jos eriarvoisuus sallitaan yhteiskunnassa vain, jos se hyödyttäisi myös huonoimmassa asemassa olevia. Ei olisi lapsilleen varastelevia äitejä, eikä köyhiltä ottavia rikkaita. Yhteinen laki minimoisi kärsimyksen, mutta jokainen saisi vapaasti pyrkiä rikkauksiin. Ehtona on, että kootut rikkaudet jakaantuisivat myös huonoimmassa asemassa oleville.

Robert Nozick lähestyy asiaa vapauden näkökulmasta. Hänen teoriansa mukaan oikeudenmukaisuus perustuisi henkilökohtaiseen vapaaehtoisuuteen ja omistusoikeuksiin: valtion tulisi suojata lähinnä perusvarkauksilta ja väkivallalta, mutta jokainen saisi säilyttää rikkautensa itse ja määrätä sen kohtalosta.

Ero Rawlsin ja Nozickin välillä on selkeä: Nozick korostaa henkilökohtaista vapautta, Rawls yhteisesti sovittuja reiluuden sääntöjä. Molemmat teoriat kunnioittavat oikeamielisyyden periaatteita, mutta kysyvät lopulta eri kysymyksen: onko vapaus henkilökohtainen valinta, vai mahdollistuuko se vasta yhteisten lakien – eli pakon - sanelemana?

Samalla periaatteella voimme tarkastella mitä itse ajattelemme oikeamielisyydestä. Tahdonko vapaaehtoisesti olla enemmän reilu ja vähemmän itsekäs? Entä kuinka reilu maailma on ollut minua kohtaan?

Vapaus ilman oikeamielisyyttä on vain ase pöydällä.