Blogi - Nöyryydestä

Filosofi ei voi olla väärässä. En edes tajua, miten ajatus voisi olla väärä?

Ajatuksiin suhtautuminen on eri asia. Väite, joka ajatukseen on leivottu, ei välttämättä vastaa todellisuutta. Siinä mielessä voimme olla väärässä. Mutta ajatus itse on totta. Siksi tarkempi kysymys lienee, mitä lopulta ajattelen ajatuksistani? Tulkitsenko niitä miten, analysoinko niitä millä työkaluin, tutkinko niiden rakenteita vai pelkästään reagoin niihin?

Mitä tarkoittaa esimerkiksi  "ystävällinen kiusaaminen" aka kiusoittelu? Kyseessä on oksymoroni, jonka voi tulkita sekä ystävyytenä että kiusaamisena. Näin ollen yhteinen kielemme ei osaa vastata kysymykseen, miten lopulta koemme ja suhtaudumme kiusoitteluun.

Ihmisen psykologia on siis muutakin kuin triviaalia sanoitettavaa tietoa. Ihminen on irrationaalinen olento omine odotuksineen ja tarpeineen. Tämä tulisi hyväksyä ennen kuin puhumme nöyryydestä. Nöyryys on muutakin kuin pelkkä yleinen kielellisesti jäljitelty vaikutelma nöyryydestä.

Älyllisestä nöyryydestä on viime aikoina tehty jopa "todellisen" ja "aidon" nöyryyden mitta. On trendikästä sanoa "saatan myös olla väärässä". Mutta mitä me pelkällä myöntyväisyydellä teemme? Elämä ei ole niin selkeän triviaalia, että kukaan voisi sanoa olevansa absoluuttisen väärässä. Ulkona saattaa olla aurinkoista, mutta huonossa uskossa saatamme sanoa että siellä sataa vettä. Ehkä jopa valehtelemme. Nöyrä valehtelija ei ole oksymoron. Valehtelu tai virheen tai väärässä olemisen myöntäminen ei vielä paljoa kerro luonteemme nöyryydestä. Päinvastoin joskus nämä teot hivelevät egoa.

Akateemiset hyveet eivät ole myöskään uusi asia. Eivätkä ne "ratkaise elämää". Mitä on esimerkiksi todellista ja aitoa rakkautta? Kysymys johdattaa meidät uskon maailmaan, mitä tieto lähinnä vain haastaa tai korjaa. Samoin kuin että raha olisi muka yleispätevä motivaatiotekijä. Nälkäinen ei voi syödä rahaa.

En usko, että ihminen olisi yhtään sen nöyrempi, vaikka hän antaisi itsestään sen vaikutelman. Olisi myös epäilyttävää jatkuvasti vahtia itseään, olenko tarpeeksi nöyrä. Menisi vahvasti itsevalvonnan puolelle, ja ketä se lopulta palvelee? Siinä kutistetaan ihmistä ja luultavasti pian koko ympäristöä, koska yksi on aina nöyrempi kuin muut. Pahimmillaan väki kilpailee typerillä vaikutelmilla, kuten "kuka myöntää tyylikkäimmin olevansa väärässä".
Sen sijaan on syytä kysyä: mitä jos esimerkiksi yhteinen rakkautemme menee parempaan suuntaan, miksi se olisi vain toisen ansio tai toisen itsevalvonnan tulosta?

Voimme hiljentää sitä vaikutelmaa, minkä mielikuvissa annamme itsellemme, ja keskittyä ja kuunnella sitä, mitä toisella on asiaa, miten hän suhtautuu maailmaan, miten hän sitä sanoittaa, mitä odottaa. Näin voimme yrittää löytää yhteistä kieltä ja ymmärrystä eteen tuleviin tilanteeseen. Eikä kenenkään tarvitse olla korostuneen nöyrä.

Nöyryyden tila on oman henkilökohtaisen pohjan nousemista. Enää ei putoa niin syvälle, mihin on joskus pudonnut. Ihminen ei kiellä itseltään pohjaa, vaan tunnustaa sen olemassaolon, ja huomaa sen nousseen. Nöyryys on ylpeyden portinvartija.

Yleisesti voisi sanoa, ettei keskusteluista ainakaan tule mitään, jos vain koittaa kiilata toista kuiluun.