Blogi - Moralismista

Kovasti oudoksuttaa somessa esiintyvät puheenvuorot "moralisoimisesta". Että somen myötä muka olisi moralismi lisääntynyt. Eihän some muuta olekkaan kuin omien arvojen eli arvostuksien ulospäin heijastamista, totta kai ihmisten arvoristiriidat aiheuttavat ja myös korostavat mielikuvaa moralisoimisesta. Eri asia sitten onko kyseessä moralisoiminen, tai varsinkaan onko se lisääntynyt. Sitä on niin vaikea sanoa mitä ihmisten motivaatiot ovat. Miksi leimataan väitteillä moralisoinnista. Luultavasti sillä pedataan politiikkaa. Luodaan hyveposea.

Yhtä kaikki, toivoisin hieman enemmän redundanssia ajatusten julkituloihin eikä pelkkää julistusta "minä hyvä julistan ettei ministerin kännisotku ole mitään". Sen mitä Suomen poliittista historiaa tiedän, ei se ole koskaan ollutkaan mitään.

Eri arvojen rinnakkaisvertailun voi halutessaan nähdä moralismina. Riittää ihan että laittaa juopon reippailijan viereen. Kaiken voi nähdä miten haluaa ja leikkiä että tietää jotain. Se on sitten eri asia mitä moralisoiminen oikeasti on, tai mikä pahinta, mitä on moralismi isminä, eli aatteena. Tänään saunassa eräs insinööri kertoi tuntevansa paasaavan jehovantodistajan. Hänen tapauksestaan kai voi puhua jo ismistä. Ollaan niin dogmisia omissa uskonkappaleissaan että viedään siltä naapuriltakin happi. Ufot ovat kuulemma saatanasta.

Yleisesti moraalilla tarkoitetaan tapoja ja tottumuksia, eli sitä mitä ihminen yleensäkin puuhastelee. Minkälaiset asiat toistuvat henkilön elämässä. Ehkä jollakin on korkea työmoraali, eli kadehdittava työetiikka, eikä se tarkoita että hän käytöksellään moralisoisi heikon työmoraalin omaavia. Edes työmoraalisen tahdonvoimasta ei voi mainita mitään. Ei ihmisellä tarvitse olla lujaa tahdonvoimaa jos hänellä olisikin korkea moraali - työetiikka - työmoraali. Nämä ovat täysin eri asioita. Riittää että tavat ja tottumukset ovat kohdallaan. Se riittää hyvään työmoraaliin. Miten esimerkiksi dogmi eli pääpunaisena väkisin tahdonvoimalla uskominen olisi mitenkään parempi ratkaisu mihinkään, kuin luonteva arkinen voimia säästävä tapa palvelee yhtä lailla hyvän (työ)elämän ehtoja?

Arvot eli arvokkaat (kalliit, merkitykselliset) valinnat ovat osa moraalista toimintaa, mutta vain jos arvostaa sitä mitä ja miten toimii. Harva arvostaa syöpää tai muita ikäviä asioita, eikä niihin voi kuin osin vaikuttaa, joten tuskin voidaan puhua syövästä arvona. Sairaus ei ole ihmisen tapa tai tottumus, mutta tavoista ja tottumuksista voi kehittyä sairauksia. Tämä niille, jotka yrittävät yksinkertaistaa että valinta on aina arvo. Ei ole. Valinta ei aina ole arvo. Lopettakaa se paasaus absoluuttisesta vapaasta tahdosta ja tutustukaan oikeisiin ihmisiin ja oikeaan elämään. Kukaan ei voi tehdä koko ajan arvokkaita valintoja, eivätkä kaikki arvot ole samalla tavalla yhteismitallisia. Esimerkkinä mielenterveys ja fyysinen terveys. Liiallinen toiseen keskittyminen voi olla toisesta pois. Valitse siinä sitten.

Viisautta on ymmärtää mihin voi ja mihin ei voi vaikuttaa, eikä tämä rasti ole yksiselitteinen eikä nopea.

Arkinen tottumus voi siis olla myös täysin arvotonta raatamista - jotakin mistä ei loppuviimein saa mitään irti - jolloin ei voida puhua enää moraalisesta toiminnasta sinänsä, vaan enemmänkin rimpuiluna tai suorittamisena. Ihan sama mitä valitsee tehdä, vastaus on rimpuilu tai suoritus. Ja usein juuri rahan, seksin tai statuksen eteen raadetaan pääpunaisena. Toisaalta kyseessä voi olla riippuvuus. Kyseessä voi olla ehkä tapa ja tottumus, mutta kuinka arvokas tapa ja tottumus? Mikä on sen hinta?

On siis eri asia saada valita kunniallisesti eli moraalisesti (arvokkaasti), kuin pakotettuna ja erilaisten suoritusten ehdoilla.

Tässä mielessä myös moraalikato on henkilökohtaisen otteen menetystä, arvoluisua, itsensä hukkaamista pakonomaisuuteen ja suorituksiin. Joskus populaaritiede on luonteeltaan vahvan moralisoivaa siinä missä uskonnollinen dogmatiikkakin. Ihminen kadottaa subjektiivisuutensa objektiivisuuteen.

ihminen jolla ei ole mitään kosketusta omiin arvoihinsa ei ole mitään, hän on arvoton. Narsismin yksi muoto onkin taipumaton usko siihen että itsellä ei ole mitään syvempää arvoa ja että kukaan ei välitä. Silloin moralismi on voittanut. Ja nimenomaa jonkun muun moralismi.

Elämme narsistista - kunniatonta - aikaa, missä inhimillinen (arvolatautunut) kädenjälki harvoin näkyy, mutta keinotekoinen kunnia sitä vastoin korostuu. Siksi kai hyvänelämän reseptit ovat niin kovassa huudossa. Ja motivaatiopuhujat. Toisaalta syy ja seuraus ovat harvoin toistensa tekijöitä mitenkään yksiselitteisesti. Esimerkiksi aivastus ja orgasmi ovat suuria mysteereitä, silti päivän selviä kontekstissaan. Vaikea sanoa mikä aiheuttaa minkä. Mutta aiheuttaa.

Totta kai somessa voi nähdä kaiken toiminnan ja kaikki mielipiteet moralisoinnin heijastumana. Ja se juuri onkin riski ihmiselle, jolla on oma ääni ja periaatteita; eli rohkeutta. Rohkeus ja moraali eivät kuitenkaan ole sama asia.

Lisäksi oikeassa elämässä yksi on aina enemmän totta arvojensa kanssa kuin toinen. Sitä on todennäköisyydet ja logiikka. Kaikilla sisäinen arvomaailma ei suinkaan heijastu arkisiin tapoihin ja tottumuksiin. Jotkut vain puhuvat mitä sylki suuhun tuo miettimättä sen enempää sanojensa merkitystä tai toimintaansa. Monille rakkaus on pelkästään sitä. Ei mitään kosketusta mihinkään. Pelkkää mystistä hömppää. Luuloja, uskomuksia ja kuvitelmaa.

Eli on tervettä olla perillä siitä miten vuorokautensa täyttää ja käyttää. Kun on arvoja, voi sanoa olevansa jotakin arvokasta, tekevänsä jotakin arvokasta.

Narsismi on pakonomaista itsensä kyttäämistä, toisaalta se on myös pakonomaista muiden kyttäämistä ja arvostelua.

Arvojen luonne on kilpailevaa. Jos ainoana omana arvona on hedonistinen mielihyvä, esimerkiksi ruuasta, päihteestä, viihteestä, vahingoniloista, liikunnasta, seksistä tai eläimiin kohdistunesta julmuudesta koettu hyvä olo, niin ihmissuhteetkin ovat varmasti muovautuneet sen mukaisiksi. Tässä mielessä ei parane sekoittaa omaa arvoelämäänsä muiden arvoihin. Voi käydä liian kalliiksi.

Pahuus on elämän pyhittämistä pelkkään henkilökohtaiseen mielihyvään. Silloin jätetään muut itsen ulkopuolelle.

Sadisti saa mielihyvää muiden kivusta ja nöyryyttämisestä, masokisti saa mielihyvää kivusta ja nöyryytyksestä, tässä mielessä rehellisyys kivusta ja mielihyvästä ovat paljastavia. Eri asia kuinka rohkeasti ihminen uskaltaa katsoa itseään. Ja tuntea.