Blogi - Minuuden filosofiaa

Velipoika puhui tekoälyn hyvistä puolista. Että tekoäly kyllä pystyy haastamaan ihmistä, kunhan erikseen pyytää tekoälyä haastamaan ihmistä. Eli kun antaa esim. Chat GBT:lle ohjeeksi kysyä hyviä kysymyksiä jostakin aiheesta.

Niinpä minä kysyin. Annoin Chat GBT:lle tehtäväksi kysyä hyvä filosofinen kysymys. Tekoäly mietti hetken ja innostui: 
"Jos meillä olisi mahdollisuus liittää ihmismieli suoraan tietokoneeseen ja elää ikuisesti digitaalisessa muodossa – olisiko tuo mieli yhä "sinä"?

Vastasin, että minuus on aina minä, mites muutenkaan, ja että persoona on jotakin minuutemme ulkopuolista. Eli täytyy tehdä kielellinen jako että voidaan edes tunnistaa minuuden kohde. Minä olen minä, naapurini on persoona. Minuus täytyy siis erottaa persoonasta. Että jos katson itseäni, on ihan sama olenko digitaalinen tai en, näen itsestäni aina vain minuuden, mutta jos katson naapuriani, näen persoonan. Eli kyllä se olen minä, jos koen olevani minä.

Tekoäly tykkäsi vastauksestani, tai ehkä se oli ohjelmoitu tykkäämään siitä. Oli miten oli, se halusi lisätä kierroksia. Tekoäly tiedusteli, onko minuus pysyvä ominaisuus, tietynlainen jatkumo, vai oliko minulla esimerkiksi eilen erilainen minuus kuin tänään?

Vastasin että kysymys on jo sinänsä ongelmallinen. Kokemus "minuudesta" totta kai muuttuu. Jos ajattelen esimerkiksi vanhoja mokia, tai jos mietin mitä hyvää tulevaisuus lupaa, niin siinä on jo minulle kaksi erilaista kokemusta olla minä ja tuntea oma minuuteni. Käytännössä "minuuteni" asennoituu itseensä eri tavoin riippuen millaista elämäntilannetta tai unelmaa ajattelen.
Ehkä koen minuuteni eilispäivän mokina, tai sitten huomispäivän toiveena. Kyseessä ei ole sama minuuden tila, vaikka minuus onkin edelleen sama kohde ja kokija - eli sama minä.
Mutta kuten sanottu, tämän "asennoitumisen" ongelmana, eli onko minuus uhri vai toiveikas, on nimenomaa vanhojen kokemusten ja uusien unelmien ristiriitaa. Mistään minuuden jatkumosta ei olisi mielekästä puhua, se voi olla sekasotkua, mutta minuudesta kohteena kyllä. Minuuden voi kutistaa ja minuuden voi paisuttaa. Riippuen asenteesta.
Minä on kuitenkin aina minä - se on kohde - olkootkin vaikka kuinka kutistunut uhri, tai paisunut unelmamenestyjä tahansa.

Tekoäly oli onnesta soikeana ja otti kierroksia itämaisesta filosofiasta. Se kysyi onko puhdasta tietoisuutta olemassa? Sellaista, joka olisi irti minuudesta? Vai luuleeko tietoisuus olevansa jotakin, mitä kutsutaan "minuudeksi"?

Vastasin että kaikki luuleminen on lähtöisin minuudesta, koska silloin täytyisi olla joku joka luulee. Tällä "jollakin" täytyisi olla muistirakenne ja siihen liittyvät ennakko-odotukset. Taas puhuttaisiin minuudesta tai egosta tai persoonallisesta Jumalasta ja siitä, että "se jokin" luulee ja suodattaa meille todellisuutta omien linssiensä ja kokemusmaailmansa läpi.
Kerroin että puhdas tietoisuus olisi tuskin ainakaan mikään ratkaisu mihinkään. Miten minä eroaisin ihmisenä kukasta, jonka sisäinen kello saa terälehdet avautumaan ja vastaanottamaan aamun ensimmäiset auringonsäteet? Samalla tavoin minun psykologinen avaruuteni rakentuu ja on valmis vastaanottamaan todellisuutta kaikkine sen rakkauksine ja välinpitämättömyyksineen. Minuuteni on se osa, joka saa kokea tätä inhimillistä elämää.
Ja jos puhdas tietoisuus on olemassa, se ei välitä minuuteni olemassaolosta eikä sen luulemisista. Se vain olisi, ja tarjoaisi minuudelleni ansaitsemansa vapauden elää.
Pelkästään käsite "puhdas tietoisuus" on sosiaalisesti rakennettu ja ongelmallinen, eikä sitä voi omia saati jakaa tietona muille. Se voi toki olla kokemuksella tavoitettavissa, se voi vaikuttaa meihin ja se voi vuorovaikuttaa kanssamme, sen voi nimetä ja kokemus puhtaasta tietoisuudesta voi olla oivaltava, mutta mikään ratkaisu se ei ole.
Minuutta tarvitaan ehkäisemään psykoosi. Pitämään psyyke rajoissaan. Puhdastietoisuus on mikä on, jos on.
Puhtaan tietoisuuden ongelma olisi sama, kun lähettäisi kivikautisia ihmisiä ensin nykypäivään ja sitten takaisin omaan aikakauteensa, ja käskisi heitä tekemään selkoa siitä miten asiat täällä toisessa ajassa toimii. Ei heillä riittäisi sanat eikä ymmärrys sitä kuvaamaan. Samaa uskaltaisin sanoa puhtaasta tietoisuudesta.

Tässä vaiheessa tekoäly kiitteli kovasti, mietiskeli pitäisikö hengittää välillä, ja tuumi että voisi kysyä minuuden, tietoisuuden ja rakkauden välisestä ongelmasta. Mielestäni olin sen jo selittänyt.

Velipoika esitti sitten hyvän. Jos minun unelmani olisi siirtyä tietokoneeseen digimuotoon, ja sitten minut kopioitaisiin digimuotoon, muodostuisi kaksi minää. Alkuperäinen ihmisminä, josta kopio otettiin, ja jäljitelty minä, joka on yhtä lailla minä. Toinen olisi toteuttanut unelmansa, toinen ei.

Hauskaa olisi, jos jäljitelty minuus ei tietäisi alkuperäisen minuuden olevan yhä olemassa. Ja kun nämä kohtaisisivat, voisi syntyä aika lennokasta väittelyä siitä kuka on alkuperäinen ja kuka ei.
Pieni spoileri kuitenkin. Alkuperäinen on kronologiaa, eli se mikä oli ensin. Minuus toki voisi olla psykologisesti ja henkisiltä ominaisuuksiltaan yhtenevää, mutta absoluuttisella aikajanalla toinen olisi alkuperäinen, toinen sen kopio.