Blogi - Mihin katosi eri aaltopituudella olemiset?

Mihin on kadonnut niinkin yksinkertainen asia kuin: "olemme ehkä eri aaltopituudella?". Miksi täytyy ehdointahdoin keksiä että olisi jokin yksi syvempi ja täydellisempi yhteinen totuus, jonka vain toinen keskusteluosapuoli tuntisi? Enkä puhu nyt konkretiasta tai fysiikanlaeista, jotka arkisessa elämässä ovat melko itsestään selviä, vaan mietin, miksi ei voida hyväksyä sitä, että väki sekoilee pääpiirteittäin siksi, että he eivät ymmärrä itseään eivätkä toisiaan? Jumalista ja traumoista puhutaan sellaisella intensiivisyydellä että ei suunvuoroa saa.

Jokin yhteinen keino yhteisymmärrykseen olisi hyvä löytää. Muuten ihmissuhteet jäävät etäisiksi ja sekaviksi. Oli maailmassa sitten Jumalia tai traumoja tai ei.

Siinä missä ennen oli mielenkiintoa ja halua olla sekoilematta ja päästä yhteiseen ymmärrykseen, tuntea itsensä ja toinen, eli päästä samalle aaltopituudelle, tajuta toista, esimerkiksi esittämällä tarkentavia kysymyksiä ja olemalla arkisen utelias, nyt asioihin suorastaan vaaditaan yksi selkeä suurpiirteinen selitettävä vastaus - joko gurun tai tieteilijän - kertomalla tarinalla, eikä sellaiseen narratiiviin pääse kuka tahansa kiinni. Hyvänä esimerkkinä kukoistava traumakulttuuri. Siinä ihmisen mielentoiminto halutaan selittää yksinomaa traumatarinalla. Mietin, mihin ihminen omine tarinoineen edes mahtuu, jos hänet selitetään pois traumalla? Tarkoitan traumoilla niitä elämän jälkiä, jotka eivät ole vielä mitään PTSD luokkaa, vaan enemmänkin hankalista elämänkohtaloista syntyneitä kolhuja (trauma on isku). Yleensäkin traumojen hoitotyö on melko kirurgista puuhaa, kun taas elämänjälkien - niihin johon yhteisellä aaltopituudella voidaan päästä kiinni -hoitaminen on suurpiirteisempää.

Psykologi Anne Haikola sanoo sen Ylen haastattelussa osuvasti:
"jos normaali elämä traumatisoi, ei jää sanaa kuvaamaan esimerkiksi sodan, kidutuksen ja raiskauksen uhrien kokemuksia."

Yhteisen aaltopituuden tilalle on tullut arkikäyttöön kaikenmaailman outoja traumaselityksiä, kuten "häpeältä suojaavat minuudet", "altruistiset pelastajaminuudet", "eheätminuudet" ja "ylemmyydentuntoiset vainoajaminuudet", eikä oikein tunnuta ymmärtävän, että kyseessä on kuitenkin vain pehmeä selittävä narratiivi - yksi minuuden selitys muiden minuuden selitysten joukossa - yksi keino perustella kehon toiminnasta syntyviä muistiin kytkeytyviä mielen maisemia, eikä mikään oikea tieteellinen fakta.

Monille tuntuu riittävän että senkun lätkii lähteitä psykologian kirjojen eri sivuilta, niin asia on varmasti totta, eikä monimutkaisilta kuulostavia teoretisointeja edes tarvitsisi haastaa sen enempää.

En yksinkertaisesti käsitä miksi eri tunnetiloja kuten minua hiukan nyt "vainotuttaa", tai minua hiukan nyt "sankarututtaa", tai minua hiukan nyt "eheytyttää" yms täytyy niin intensiivisesti liittää minuuden tilaksi? Eikö riitä pelkkä tunne siitä, että nyt minulla on tällainen tunne? Tunnen oloni tällaiseksi? Tunnen oloni kokonaiseksi, tai että tunnen kuin jotakin puuttuisi? (huom! tunne, eli minusta tuntuu tältä, on eri asia kuin tuntemus, kuten kehossa ilmenevä hyvä tai paha fiba). Mietin miksi tietty tunne täytyy vetää niin syvällisellä tavalla minuuteen kiinni, omaan persoonaan, että ihminen samaistaa itsensä siihen jopa vuosikausiksi eteenpäin?

Sisäinen terapeuttini kysyy myös, eikö olisi viisaampaa jos minuudella olisi lupa tarkastella ja sanoittaa useampaakin tunnetta, eikä pelkästään samaistaa minuutta joihinkin tiettyihin tunteisiin, ja velloa sitten siinä? Sitä meinaa saattaa kokea sankaruutta sen kymmenen minuuttia tiettynä päivänä ihan ohimenevästi, mutta olisi kumma jos minuuteni olisi vain sen vuoksi kokonaisuudessaan olisi sankari.

Trauman tunnuspiirteinä on tietysti "tutut ikävät mielen kelat", ja kovissa traumoissa puhutaan jo kauhukeloista, kun ihmisellä kytkeytyy paniikinomaisia kauhunhetkiä ja takaumia, mutta kaikki tutut ikävät kelat eivät johdu traumasta, vaan kuten sanottu, valtaosa on negatiivisesta on elämän jälkiä, osa saattaa olla ihan vain elämäntapojen viestintää. Osa taas on turhaa itsekeskeisyyttä tai kyvyttömyyttä. Kyvyttömyyttä voidaan hoitaa oppimalla uusia kykyjä - usein arkiset kyvyt riittävät pitkälle - mutta myös psykologinen itsen puolustaminen on tärkeää, jopa melkeinpä prioriteetti yksi, kun taas itsekeskeisyyttä hoidetaan tutustumalla ulkoiseen maailmaan ja antamalla tilaa myös muille ja muiden tarinoille. Ottamalla huomioon myös toiset ja toisten tarinat.

Minätilan hajoaminen selitetään joskus traumoilla, ja sitä traumoissa varmasti onkin joskus kyse - tietynlaista minätilan suojelua hajoamisilta - mutta ihmisten välisessä kommunikaatiossa kyse ei ole koskaan pelkästään toisen ihmisen eheästä minuudesta, tai toisen ihmisen tunteista, tai toisen ihmisen tietämisistä, vaan siitä mitä yhdessä tuomme tosielämässä esiin. Puhutaan intersubjektiivisuudesta, laajennetusta kokemusmaailmasta, jossa yksi on enemmän kuin itsensä - jossa yksi tulee ymmärrettävästi esiin myös toisen tarinassa. "Kun sinä puhut autosta, ymmärrän mitä auto on, mutta ymmärrän sen omalla tavallani". Toisin sanoen hyvässä, selkeässä ja tarkassa keskustelussa molemmat pääsevät esiin, koska yritämme yhdessä ymmärtää kielen ja eleiden avulla toinen toisiamme, eikä niin päin, että jokaisen tulisi itsenäisesti pääpunaisena ymmärtää pelkästään itseään ja minuuttaan erikseen, ikään kuin keskustelun ulkopuolella, esimerkiksi traumanarratiivin tai muun psykologisoinnin kautta - vieläpä jonkun täysin ulkopuolisen teoretisoimana ja tyhjäksi selittämänä. Eihän ihminen silloin puhu omasta elämästään tai oman elämänsä kautta, vaan hän puhuu samalla kelalla, mitä joku toinen on häntä ennen toistanut - ja samaistaa kokemuksensa minuudestaan siihen.

Ihmisen tulisi loppuviimeim kyetä kertomaan elämäänsä omin sanoin. Ei tieteellisin sanoin tai sairaskertomuksena.

Yleensäkin mietin, miksi ihmiset ovat tänään niin pehmeitä, että antavat muiden selittää itsensä tyhjäksi?

Yhteinen aaltopituus on mielestäni hyvin yksinkertainen mutta aliarvostettu termi. Joko sitä pääsee kiinni toiseen ihmiseen, eli on yhteinen aaltopituus, sellainen missä kahden kypsän ihmisen tunteilla on tilaa ja asiat välittyvät ymmärretysti, tai sitten ei pääse.

Voidaan myös puhua yhteydestä itseen, joka sekin on elämänmittainen matka eikä mikään "selkeä johtopäätös"

Narsistisiin ihmisiin on vaikea saada alkuhuuman jälkeen sen syvempää yhteyttä, koska heille maailma tapahtuu vain heidän oman persoonallisen tulkintansa kautta. Heidän tunne-elämänsä on manipuloivaa - siellä narsisti on keskiössä - ja hänen teoretisointinsa itsekeskeisen johdattelevaa. Narsisti ei pääse pois luomastaan vankilasta. Narsisti toimii maailman ylitulkkina sen sijaan, että kahdella ihmisellä olisi kummallakin tilaa selittää kokemusmaailmaansa omin sanoin.