Blogi - Miellyttämisestä

Väite kuuluu näin:
hyvässä ihmissuhteessa kykenet dominoimaan. Muut suhteet ovat vähemmän hyviä.

Väitettä voi tarkastella että päteekö miten omaan elämään. Keitä uskoo itse hallitsevansa, vai onko kaikissa ihmissuhteissa ikään kuin uhri.

Toisaalta ihmissuhteet voivat olla vähän mitäsattuu tolalla, vähemmän vakavasti otettuja, jotakin mitä kukaan ei johda, eikä vie asioita mihinkään. Neutraaleja ja mitäänsanomattomia..

Vastalauseena dominoinnille kuulee sanottavan, että hyvä ihmissuhde on keskustelua, että asioista pitäisi keskustella - kuten joskus pitääkin - mutta mielestäni pelkkä jutustelu jättää ihmissuhteet jopa kylmiksi. Ikinä ei voi olla täysin varma kuinka hylkivä egoistinen narsisti se toinen jutustelija pohjimmiltaan on, mitä rumaa hän puhuu kun selät kääntyy, iskeekö puukolla, miten aikoo sinusta hyötyä, mitä valehdella tai sepittää. Siksi jutustelu ei oikeastaan kerro vielä ihmisestä oleellisinta - kannattaako luottaa, voiko rakentaa, pystyykö ottamaan lähelle

mitä toinen kestää, kestääkö seuraasi..

Dominointi kertoo että otetta on. Se on parempi termi kuin kliinisesti ilmaistu "ihmissuhteen hallinta", tai vielä kamalampi "sosiaalinen kontrolli". Dominointi on sitä kun todella tuot itsesi suhteeseen, olet suhteessa, etkä jää suhteen uhriksi, valita suhteesta.
Uhrisuhde on yksinkertaisesti huono suhde. Se ei ole edes neutraali jutustelusuhde, vaan jotakin mikä syö. Vain masokisti haluaa olla huonoissa ihmissuhteissa, joten ainoaksi hyväksi vaihtoehdoksi jää olla itse dominoiva. Neutraali ihmissuhde kun ei ole paljon mitään.

Summa summarum: hyvää ihmissuhdetta kykynee dominoimaan eli johtamaan. Jos et usko, kysy ystäviltäsi.

Miellyttämisestä kärsivät ihmiset kertovat usein kokevansa mystistä "hyväksynnän puutetta", ja siksi pyrkivänsä miellyttämään muita oman itsen kustannuksella. Vieroksun kovasti tällaista miellyttämiseen liitettyä psykologista paksuutta. Totuus miellyttämisestä on paljon ohuempi. Riittää kun kysyy itseltään:
"miksi miellyttävä olisi muka huono juttu?"

Miellyttävä on hyvää, se miellyttää ihmistä, parhaimmillaan useampaakin ihmistä, sitähän termi tarkoittaa, olla miellyttävä.
Mielestäni on aivan turha venyttää termiä ikäväksi vain jos se ei täsmää omaan todellisuuteen. Jos itsellä ei ole miellyttävä olla, ehkä jollain toisella on, joten pysytään me yksinkertaisuudessa: miellyttävällä tarkoitetaan miellyttävää.
Ja siksi miellyttäjä on jotakin, joka pyrkii luomaan jotakin miellyttävää.

Esimerkiksi hellyys miellyttää, ilo miellyttää, lämpö miellyttää, ja hymy miellyttää.
Tapetti voi olla miellyttävän värinen.

Ongelmalliseen miellyttämiseen, eli sellaiseen jossa miellyttäjä kokee kärsivänsä miellyttämisestä, liitetään siis usein ikävän tunteikas ja paksu taustatarina, sellainen joka kääntää asiat vaatimukseksi. Kuten että ihminen yrittäisi miellyttämisellä hakea loputonta hyväksyntää tai kontrollia, ja kokisi samalla huonoutta. Luultavasti huonouden tunne onkin totta. Mutta se mikä tilanteessa tapahtuu, on se että toinen yrittää miellyttämisellä/kiltteydellä manipuloida toista tahtoonsa, ja pettyy jos toinen ei alistu. Kyseessä on epäonnistunut vilpillinen, pyyteellinen ja epäsuora hallinnan yritys.
Vaikea sanoa missä kohtaa tällainen dynamiikka olisi mitenkään miellyttävää kenellekään.

Jos ihminen pyrkisi aidosti ja vilpittömästi miellyttävyyteen, siten mitä miellyttävyydellä yleisesti tarkoitetaan, hän tekisi sen miellyttävyyden ehdoilla. Silloin esimerkiksi "miellyttävä lämpötila" ei tarkoittaisi samaa kuin "kylmä" tai "kuuma", vaan yksinkertaisesti henkilökohtaisen sopivaa lämpöä, eli miellyttävää. Tällaisessa miellyttävässä ei olisi sellaista huonoa taustakaikua, mitä kylmässä tai kuumassa on.
Toisin sanoen subjektiivinen miellyttävä ei voi olla suhteellista, se on todellista.
Yhden miellyttävä on toiselle kylmää/kuumaaa

Siksi voisi myös sanoa, että miellyttäminen tarkoittaisi käytännössä sopivaa ja kohtuullista. Filosofiassa sitä kutsuttaisiin keskitien ja kohtuullisuuden hyveeksi. Samassa mielessä moraali eli henkilökohtaiset arvot eivät ole mitenkään yleispätevän relatiivisia ja siten verrattavissa, vaan subjektiivisia tosia. Moraalia voidaan siis myös pätevästi arvostella hyväksi ja huonoksi moraaliksi.

Terapiamaailmassa ongelmallinen miellyttäminen näkyy mystisenä hyväksynnän hakuna. Ihmisiä terapioidaan, koska he kokevat miellyttävänsä liikaa oman itsensä kustannuksella. Ottavat iskut itse. Toisin sanoen he astuvat ulos keskitien kohtuullisuudestaan eli hyveen maailmasta, ja alkavat manipuloida muita tykkäämään itsestään, he uhrautuvat uhriksi asti, ja näin heistä tulee paheellisia, huijareita. Mutta näkevätkö he itsensä sellaisina?

Se mikä ylenpalttisia miellyttäjiä usein tunnepitoisesti yhdistää, niin heitä vituttaa olla ainaisia uhreja. He eivät osaa tarpeeksi suojautua pahalta, suojata moraaliaan, omaa kohtuuttaan ja miellyttävyyttään, eivätkä he itseihastuksissaan aina osaa myöntää ongelmaansa. He puhuvat mieluumin hyväksynnän puutteesta kuin aggression tai vihan puutteesta. Heitä vituttaa ja vihastuttaa oma uhrius, mutta heidän vihansa on liian arkaa, anelevaa ja ponnetonta. Varsinaisesta vihaamisesta ei tule mitään. Itsepuolustukseen ei kyetä, eikä psykologisia rajoja osata suojata. Piiloudutaan maailmalta kuin pelkuri, eikä ikinä oikeasti tapella. Se heitä vituttaa.

itsen suojaamiseen tarvittaisiin itsevarmaa voimaa, dominointia, kykyä hallita muita ilman konsensusta tai demokratiaa, ja sellainen Itsevarma suojaava epädemokraattinen voima löytyy vain tosiasioista, eikä tosiasioista voida äänestää, tosiasiat ovat olemassa äänestämättäkin, eikä niitä voi manipuloida esiin, siksi kyseessä on epädemokraattinen voima

on turha esimerkiksi äänestää siitä, rakastaako vaimoni minua, tai onko kissallani korvat.

jos näistä asioista voisi äänestää, eivät ne silloin vastaisi tosia asioita, vaan pelkästään satunnaisia henkilökohtaisia havaintojen ja tulkintojen konsensusta, pahimmillaan psykologisesti kapeita näkökulmia, jotka menevät usein ja useimmilla pelkästään epätäsmälliseksi huonoksi arvailuiksi,

todellisen tilanteen asioista tietää hän, joka tilanteessa on, syventyy siihen, on siinä kiinni, joka luo siihen henkilökohtaisen suhteen.

totuuden tietää hän, joka on sen lähellä.

Sama juttu pätee miellyttämisen käsitteeseen. Jos ihminen ei itse osaa henkilökohtaisesti tulkita, onko jokin asia miellyttävä vai ei, jos hän ei ikinä syvenny siihen, ota sitä oikealla vakavuudella, vaan venyttää termiä totuuden kustannuksella aina itsepetokseen asti, niin tuskinpa asiat ovat hänelle koskaan olleet mitenkään vilpittömän ja rehellisen miellyttäviä. Sama asia oikeastaan kaikessa, aina rakkaudesta viisauteen. Silloin henkilö ei ole oikeasti ollut kosketuksissa siihen, mitä hän oikeastaan sanoillaan tarkoittaa, mikä olisi miellyttävää ja mikä ei, mitä sanoilla tarkoitetaan. Ihminen olisi kadottanut filosofiansa, subjektiivisuutensa, arvonsa ja moraalinsa. Eli hän ei olisi yhtään mitään,

ja ehkä "loputon hyväksynnän haku" onkin juuri sitä. Tunne siitä että ei ole mitään. Että ei ole mitään vakavastiotettavaa arvoa. Ihminen kokee että muut saa päättää mitä hän on, ja mitä asioista pitäisi ajatella.

Liika miellyttäminen olisi tällä samaisella logiikalla täysin järjetön ilmaisu. Paremmin kuvaisi:
"hän ei tiedä mitä tekee"
Ongelmallista miellyttämistä kuvaisi paremmin:

jatkuva itsensä selittämisen tarve,
jatkuva hyväksynnän haku,
jatkuva epätotuus,
jatkuva itsepetos,
jatkuva kyvyttömyys suojata itseä,
kivulias narsismi, 
ja
jatkuva arka liika kiltti pehmeys.

Ja että vältyttäisiin näiltä ym. nöyryytyksiltä, ne täytyy ensin tunnistaa, sitten tunnustaa, ja lopuksi ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka eivät äänestäisi siitä millaisia me ihmisinä olemme, eli he eivät keksi meitä heidän satunnaisilla havainnoillaan ja omilla mielipiteellisillä tulkinnoillaan, vaan he tunnistaisivat meidät ja meidän henkilökohtaisuutemme totuudellisesti. Tietäisivät elämästämme. He näkisivät todellisuutta, heikkoutta ja vahvuutta, eivätkä luiki karkuun näkemäänsä.
Toisin sanoen eivät pakoile totuutta.

Nämä oikeasti vahvat ihmiset syventyvät yhteisesti jaettuun elämään, he näkevät ihmisen, he kykenevät sanoittamaan henkilön. Ja kun ihminen tulee kykyineen esiin ja puhkeaa kukkaan, he sanovat: "olet pätevä tuossa" - mikäli kyvykkyys pitää paikkansa.

toisin sanoen kohtaavat ihmisen silmästä silmään ja vuorovaikuttavat. Dominoivat ja kestävät myös muiden kyvykkyyttä hajoamatta.

Tosiasioiden tunnistamiseen tarvitaan sellaisia kanssaihmisiä, jotka ymmärtävät ihmisten erilaisten heikkouksien ja vahvuuksien päälle, ja tunnustavat etenkin vahvuudet ilman psykologista vastapalvelusta

Parhaimmillaan ihmisestä karsiutuu pois myös ylimääräinen ja turha itsen korostus, narsismi, hyväksynnän haku ja muu selittely, koska niitä ei sinänsä tarvita. Hyvässä lykyssä ihminen ei halua enää jäädä uhriiksi, tai tehdä aiheetonta tuhoa, vaan luoda ja rakentaa.

Mutta kuten sanottu, näiden vahvojen ihmisten edessään täytyy uskaltaa, osata ja haluta olla itse vahva, voimakas ja pärjäävä. Toisin sanoen dominoiva. Täytyy olla jotakin aitoa ja todellista, minkä he sitten tunnistavat - jos tunnistavat.

Tällaista "totuudellista ympäristöä" ei saa yksilöterapialla luotua, eikä se synny myöskään tyhjistä kehuista. Siksi "miellyttämisen" yksilöterapia on ongelmallista, kun taas hyvä työelämä yhdessä pätevän filosofoinnin kanssa terapioi paljon.

Aidosti miellyttävä elämä on jotakin sellaista, mikä ei vaadi törkeän kovia ponnisteluja, mutta ponnisteluja kuitenkin. Se tuntuu miellyttävältä, omalta elämältä, kohtuulliselta ja sopivalta. Sanalla sanoen hyveelliseltä elämältä inhimillisine paheineen.

Hyvässä porukassa ihmisestä tulee vahva.