Blogi - Mielipide vai ei

Kävimme keskustelua siitä miksi analyyttista filosofiaa väheksytään, ja mannermaista korostetaan. Syitä emme tietenkään tiedä, sitä ei tiedä kukaan, mutta jotakin aiheesta voi silti sanoa.

Mannermaisessa filossa on tyypillistä, että ajattelu on jäljitettävissä johonkin. Ehkä perinteisiin, ehkä vallitseviin kulttuureihin, ehkä psykologisiin rakenteisiin. Pahimmillaan ajattelu jäljitetään pelkkään näkökulmaan ja tulkintaan. Siinä yksilö asetetaan ikään kuin todellisuuden syrjään odottamaan vahvistusta, samalla kun muut käyvät huutoäänestystä todellisuuskäsityksen muodostamisesta.
Analyyttinen filosofia puolestaan painottaa, että ajatus ei sinällään ole jäljitettävissä mihinkään tiettyyn, vaan se on melko kliininen. Ajatus muuttaa omaa muotoaan samalla kun sitä tutkii, eli ajatus muodostaa uusia ajatuksia ajatuksesta, jotka tarkkailevat, arvioivat ja muovaavat ajatusta. Kyseessä ei silloin ole varsinainen jäljitys, vaan käsityksen olemuksen ja rakenteen sisäinen tutkinta.

Hyvänä esimerkkinä käsiteanalytiikan puolesta puhuu tiedepiireissä paljon parjattu "mielipide". Väitetään että "mielipiteellä" ei ole väliä, vaan että vain ja ainoastaan faktoilla ja teorialla olisi merkitystä. "Mielipide" nähdään ikään kuin yksilön omana yksityiselämänä.
Mannermaisessa filosofiassa pohditaan mistä "mielipiteen" juuret juontuvat, mitkä tekijät vaikuttaisivat tämän käsitteen muodostumiseen, kun taas käsiteanalyytikko pilkkoo mielipiteen kahteen sanaan: mieli ja pide. Ne ovat jo olemassa olevia tosiasioita, yksittäisiä kohteita, eli jo olemassa olevia faktoja, ilman omaa historiaa.
Mieli ja pide - mielipide - on jokin asia tai käsitys, mistä mieli pitää. Mielipide on jotakin mihin mieli kiintyy, kiinnittyy, kohdistaa huomionsa, pitää kiinni. Esimerkiksi tieteilijän mieli kiintyy niihin faktoihin, jotka tukevat hänen teoriaansa, ja pyrkii irroittautumaan niistä teorioista, mihin faktat eivät enää sovi. Miten tieteellinen tutkija voisi siis ikinä olla ilman mielipidettä? Mieli kiinnittyy, pitää kiinni, tykkää ja tarraa. Kukaan ei pääse irti omasta mielestään. Olisi mieletöntä edes väittää niin.
Yksilö kiintyy tiettyihin runkoihin, halusi hän sitä tai ei. Vain psykoottinen ei kiinny mihinkään, vaan jää harhailemaan täysin palasina vailla mitään kiinnekohdetta. Psykoottisen yksilön huomiokyky on pirstaileina.

Käsiteanalytiikka ei ole nokkeluutta, vaan päinvastoin, se todistaa sen, että jostakin meidän käsityksemme ja kielirakenteemme on pakko muodostua. Käsityksiämme voi jäljittää montaa eri reittiä, mutta reitti on väistämättä rikastettu mielikuvituksellamme, eikä sen kohde ole yksiselitteinen. Analyysi todentaa myös, että lopputulema on aina jotakin selkeää - jotakin millä on muoto. Mielipide on mielipide, ei mikään muu, ei pelkästään muodoton abstrakti, vaan tosiasia.

Jos vallitseva kulttuuri antaa "mielipiteelle" esimerkiksi ikävän asian leiman, tai väärän asian leiman, kuten se joskus antaa, mistä voimme olla mitenkään varmoja, että olemme edes yhteisesti perillä siitä, mitä mielipiteellä tarkoitetaan? Vastaus on helppo: emme me voikkaan. Aikaa säästääksemme tyydymme olettamaan kuka mielipiteellä mitäkin tarkoittaa. Ihmiset olisivat nimittäin psykoosissa, jos joka sana jouduttaisiin vetämään käsiteanalyysin läpi. Siitä syntyisi vain sekoilua.
Samassa mielessä empiirinen tiede ruokkii yhteiskunnallista psykoosia, koska se yrittää yhteishavaintojen hengessä tartuttaa ihmiseen yleiskäsityksiä, ja tuhota yksilökäsityksiä. Lopulta väki on niin sekaisin, että kutsuu rakkauttakin psykoosiksi. Rakkaus on kuitenkin osa luontoa ja biologiaa, ei mielisairautta, miten se voisi olla psykoosi? Kuka viitsii kiintyä noin typeriin väitteisiin?

Käsiteanalyysi auttaa kärpästä irti kärpäsansasta. Vapauttaa hänet elämälle, tarkkailemaan elämää.

Mutta koska mitään käsitettä ei voi jäljittää oikeastaan mihinkään spesifiin, sellainen olisi animistista tulkintaa joka vain eksyttäisi ihmispoloa lisää, täytyy ylimääräistä mielikuvitusta kurittaa sillä ymmärryksellä, että ihminen luultavasti tekee korjaavaa käsiteanalyysia joka tapauksessa läpi elämänsä - tiedostaa hän sitä tai ei. Esimerkiksi rakkaus pysyy aina samana, mutta sen sisältö ja merkitys muuttuu elämän myötä. Rakkaus saa elämässämme yhä uudempia mielipiteitä.
Rakkautta on sekin, kun yhtäkkiä sanoo että ei rakastakkaan jotain. Mikä ihmisen biologiassa ja psyykeen rakenteissa muka niin yhtäkkiä muuttuisi, että ei yhtäkkiä rakastakkaan? Kaikenlainen rakkaudettomuus tapahtuu pikkuhiljaa ja passiivisesti. Ei julistuksenomaisesti. Se on sitä kun ihminen kuolee hitaasti pystyyn.
Sekoilu taas on vauhdikasta huumaa.