Blogi - Loppu

Mihin ihminen viittaa, kun hän puhuu lopusta tai loppumisesta? Kysymys on yksinkertainen, mutta vastaus ei.

"Lopusta" voidaan puhua vastakohtana "alulle", ikään kuin kuolemasta puhutaan vastakohtana syntymiselle. Silti hyvä patologi ymmärtää täsmällisen kuolinajan haasteet, samoin kuin abortin vastustajat puhuvat sikiön murhaamisesta.
Mitä tarkalleen on alku ja loppu, jos ei mitään käytännöllistä?
Televisiosarja loppuu, yksi jakso loppuu, mainostauko loppuu, mutta tapahtumat eivät katoa muistista eikä mielestä. Totaalinen loppu tarkoittaa sitä kun ei edes muista muistaneensa, ei alkua eikä loppua, mikä tarkoittaa käytännössä samaa kuin että asiaa ei enää olisi. Jäisi vain tyhjyys. Ei olosi alkuja eikä loppuja.

Kuoleman jälkeisestä elämästä on kysytty viittomakieltä osaavilta gorilloilta, mutta heidänkään käsitys kaiken lopusta ei miellytä ajattelevaa ihmistä. Jäädään runouden maailmaan. Gorillat viittovat jotakin tyhjyydestä, mutta tyhjyys ei silti ole sama asia kuin loppu. Ihminen voi olla niin tyhjä ettei hänestä riitä puhuttavaa, tai niin täynnä tyhjää että kokee vain valtavaa menetyksen tuskaa. Selitäppä tämä gorillalle. Tyhjyyksiä on erilaisia, eivätkä ne kuvaa loppuja.

Kaikki loppuu aikanaan, kuten sanotaan, päivä päättyy yöhön, kevät tappaa talven ja talvi synnyttää kevään, kevät kuolee lopulta kesän loisteeseen jne. Elämä jatkuu. Tulee uusi syksy. Näin ihminen elämänkiertoaan nimeää ja sen käsittää. Alku ja loppu ovat käytännössä samoja asioita. Yksi tulee toisen tilalle, eikä onnellisinkaan kesä saati synkinkään talvi ole niin lopullista sinänsä - ne ovat osa ainutkertaista elämää. Kasa loppumisia. Kun juominen loppuu, raittius alkaa.

Kuolema on viisasta hahmottaa loppuna, kuolleet eivät ole enää kanssamme elämäänsä jakamassa, heistä on tullut muisto, muisto mihin he eivät voi enää itse vaikuttaa.
Jotkut yrittävät jättää itsestä muistoksi suuria patsaita, kun taas jotkut ehdottomasti kieltävät kaikenlaiset mahtipontiset muistomerkit, molemmat usein samasta syystä: muistoaan ei voi enää kuolleena kontrolloida.
Ihmiset ajattelevat kuolleesta mitä ajattelevat, todellista tai keksittyä, saamme mahdollisuuden olla täällä, jakaa aikamme, tarjota ja vastaanottaa sitä mitä maailmalla on, ja sen mitä meissä itsessä on. Mutta se loppuu. Kuoleman jälkeen tarinaamme kertoo tai jättää kertomatta joku muu.

Kuolema on siis ensinnäkin loppu, mutta myös väistämätöntä. Kaikki kuolee joskus, ensin hiipuu, sitten loppuu. Tulee hetki, kun ei olla enää olemassa. Kuolema on jotakin väistämätöntä ja itsestään selvää, toisin kuin elämä. Elämäksi, ja tarkoitan todellakin elävää elämää vaihtoehtona kuolleelle kitukasvuiselle olemiselle, voidaan kutsua jotakin sellaista, jossa ei lähtökohtaisesti ole mitään täysin varmaa, missä loppu ei jatkuvasti kummittele. Tällainen elämä on virtaavaa ja spontaania. Elämä synnyttää kohdustaan yhä uutta elämää, se on vitaalista ja arvaamatonta, luovaa virtausta, kun taas kuolema edustaa pysyvyyttä, hidastumista ja lopulta menetystä, olla unohdettuna, tyhjääkin tyhjempi.
Pahimmillaan kuolema ja turva ovat toistensa synonyymi. Elämästä tulee jotakin niin tarkasti säilöttyä että se hukataan. Elämä jää elämättä.
Jos kysyy gorillalta mitä on loppu, turha odottaa mitään sen syvällisempää mitä naapurikaan sanoisi. Ihminen ensin opettaa ja sitten tulkitsee oman viittomakielensä. Myös oma tyhjyytensä ja turhuutensa täytyy kunkin nähdä itse. Rehellisesti.

Kissa tuskin hahmottaa tai erittellee lopun käsitettä. Kissalla ei ole niin syvällistä käsitystä menneisyydestä, eikä kauaskatseista ennakoivaa ajatusta tulevaisuudesta. Toisin sanoen kissan tulevaisuudenkuva tuskin koskaan katoaa mihinkään, se on niin lyhytnäköistä, ja tuskinpa kissan menneisyyskään puske hirveästi päälle, vaan luultavasti kissa varaa taktikointejaan pitkälti aistien varaan. Mutta ihmisillä on tämä pitkämuistisuuden kirous. Menneisyyden haamut vaanivat ja pakottavat hakeutumaan turvaan ylimitoitetuilta ja usein täysin turhilta peloilta. Kauaskatseisuus voi etsiä yhä uudempia jatkuvuuden muotoja synkästä menneisyydestä. Myös synkkä tulevaisuus on silloin taattu. Mahtipontinen rakentaa suuren hautarakennelmansa ettei varmasti unohtuisi kenenkään mielistä, samalla kun toinen ei jätä itsestään mitään merkkiä - ihmiset kun tuppaavat ymmärtämään asioita väärin.

Vapauden tavoittelu vaatii lopun ja etenkin rajallisuuden ymmärtämistä. "Vapaus mistä" ja "vapaus mihin" kuulostaa ehkä nokkelalta saivartelulta, mutta kun asiaa tarkastelee syvemmin, tarvitsemme loppumisia päästäksemme vanhasta irti ja tarttuaksemme uuteen. Loppuja tarvitaan irroittamaan turhat riippakivet. Joidenkin sisäisten elementtien täytyykin kuolla pitääkseen elämänliekkiä roihumassa.
Edellisessä blogissani kirjoitin toivosta ja yksittäisestä toiveesta.