Blogi - Kuulumisia

Työntäyteiset pari viikkoa on rokottanut kirjoitusaikaa. Blogille ei riitä aikaa, vaikkakin joitain someneppailuja olen ehtinyt heittää. Tuskin niitä kukaan lukee. Kirjaa pitäisi kirjoittaa mutta myönnettäkööt että ajatus ei parhaillaan pysy täysin mukana. Eräskin maanantain venyt 24h pituiseksi, siis työn ja muiden aktiviteettien osalta. Onneksi runokirjat saapuivat eilen kotiin, joten jotakin jälkeä minustakin jää tähän suureen maailmaan. Runous on villi harrastus. Mediaseksikäs ja näin.

Viime aikoina olen miettinyt mukavuusaluetta. Vaikea päästä kiinni siihen mitä se on. Tarkoitan että tiedän kyllä mikä on mukavaa, mutta en usko että olisin ikinä todella päässyt mukavuusalueelle. Jotkut puhuvat mukavuusalueen laajentamisesta, mutta onko sellainen itsepetosta? Olla mukavuusalueella ja tietoisesti tehdä asioista mukavampia? Eikö kyseessä ole enemmänkin sietokyvyn paraneminen? Oli miten oli, jos kerran on mukavaa, miksi ylipäänsä muuttaa mitään? Elämä osaa olla työlästä kaikkine omine ja muiden vaatimuksineen. Jos mukavuudet vetää tappiinsa, myös vaatimuksia on enemmän. Mutta näin se elämässä menee. Aina takaraivossa kolkuttaa jokin mikä on vielä tekemättä tai parantamatta. Se ei silti tarkoita että mielenrauha siitä menisi. Jiddu Krishnamurtin mukaan jokaisen tulisi oppia oma tapansa meditoida. Luulen käsittäväni mistä hän puhuu.

Hegel esittää että ihminen ei ole identtinen itselleen, mikä on mielestäni osuvasti sanottu. Ihminen ei ole koskaan täysin oma minänsä, vaan jotakin ristiriitaisempaa. Daniel Dennetin mielenfilosofian mukaan ihmisessä ei ole mitään keskusnäyttämöä, vaan lukuisia eri näyttämöitä, jotka priorisoituvat luoja ties miten. Mahdotonta sellaista olisi täysin jäljittää saati varmistaa, että jäljitetty syy olisi peräti toistuva. Siksi asiaa voi ajatella myös näin: jos identiteetti on prosessi - elämänmittaista kasvamista - niin miten olisi mahdollista olla vain yksi minä? Ihminen ei kasva kerroksittain vaan limittäin. Kronologia ei salli yhtä ja samaa minää, vaan suosii säröilevää minää - jotakin mikä ei ole ajallisella mittapuulla yhdessä ja samassa paikassa. Kasvuun tarvitaan sisäistä ristiriitaa - liikettä. Yhtä joka piiskaa ja toista joka rohkaisee. Tai ei välttämättä edes piiskaa, mutta vartioi kumminkin. Albert Camusin mukaan intelligentti ihminen vartioi itse itseään. Se ei ole vielä vankila, koska kyseessä on sisäinen prosessi. Vartijan avaimet on omissa näpeissä, mutta niin on myös vastuu. Eikös tämä ole juuri sitä mistä Hegelkin puhuu, että kukaan ei ole identtinen itselleen.

Arki on siis ollut reipasta. Väsymyksessä on jotakin tuudittavan rauhallista ja yksimielistä. Tarinoiden mukaan Simone Weil olisi tietoisesti uuvuttanut itsensä välttääkseen sisäiset ristiriitansa. Puhutaan jopa ei ehkä itsemurhasta mutta kannanotosta. Hän oli pitkään tietoisesti syömättä ja juomatta. Itseltäni tuo ei taittuisi.