Blogi - Kuolema

Yhteiskunnan sietokyky hoitaa sairaita ei kestä, jos kaikki elää miten sattuu. Se on selvä. Tarvitaan kantava struktuuri ja terve autonominen yksilömoraali. Mutta millaisia ne ovat?

Eräs tuore alkoholitutkimus pyrki vastikään osoittamaan että alkoholipolitiikka korreloisi alkoholinkulutuksen kanssa, että jos vain poliitikot päättäisivät oikein, väki ei kuolisi niin paljon viinaan. Tutkimus kuitenkin ontui. On aina vähemmistö joka kuluttaa leijonanosan alkoa, ja enemmistä joka juo maltilla, ihmiset eivät siis käyttäydy miten sattuu, vaan luonteelleen tyypillisesti - kulttuuriin sopivasti, ja tietysti myös yksilöllisesti, enemmän tai vähemmän sairaasti.
Moraalisesti alkoholin suhtaudutaan suurin piirtein kaikkialla samalla tavoin: ensin taputellaan selkään, mutta kun toinen ryyppää liikaa, asiasta kuiskutellen seläntakana paheksuen. Sellaisessa ei ole sankarillisuutta, sellaisesta on turha kokea ylpeyttä, ei vaikka juoru olisikin mehevä, sellaisessa ei mikään todellinen muutu. Homma pyörisi pelkällä tunneilmaisun tasolla: "minä tykkään/en tykkää tästä".
Osa ehkä tietää alkon olevan addiktoiva aivot veltostava myrkky, joka oikeilla geeneillä puhkeaa sairaudeksi, eli suurinpiirtein samanlainen yhteinen ongelmatekijä kuin todellisia ongelmia vääristelevä viihde, addiktiot yleensä, tai muu empatianpuute.

Sairas ryyppääminen tai muu itsetuhoinen huikka on nimenomaa sairasta, ja sairauksia tulisi järjestelmämme huomioida ja hoitaa. Sairaus ei ole yksilön vika, eihän ketään syytetä syövästäkään, paitsi ehkä tänään, mutta joka tapauksessa sairauden asianmukainen hoitaminen on yksilön vastuulla, eettisen yhteiskunnan vastuulla on kantaa huolta sairaista. Siksi neuvoni yleiseen alkoholinkulutuksen laskemiseen ei olisi niinkään poliittinen, vaan nimenomaa kulttuurillinen. Väelle pitäisi keksiä parempaa puuhaa ja ajanvietettä kuin nykyinen vellominen. Tai tarkemmin, ihmisten tulisi itse keksiä tai löytää jotakin adekvaattia, jotakin mihin sitoutua, ihan erimielisyyksienkin riskillä, eikä päästää itseään liikaa tuuliajolle tai muutenkaan liian helpolla. Eli etsiä ja löytää jotakin mikä tuntuisi jossain. Tavoitella sellaista kiintymystä jonka ottaa itse vakavasti.

Nykysellään yritetään liikaa tasoittaa kaikkea ja kaikkia. Kertoa täsmällisesti mikä on tervettä ja mikä ei ole tervettä, eli tehdä asioista mitäänsanomattomia. Asioiden eläväinen luonne jää silloin puuttumaan. Ei olisi jännitettä, ei suhteellisuutta. Olisi vain joko tai.
Mitättömyys on väärä pohja rakentaa sellaisia asioita mitkä myös tuntuisivat todelliselta. Mitäänsanomattomuudesta puuttuu innostus ja voima. Siksi kai päihtymys onkin niin kiehtova ja nykyisellään jopa vieras ajatus. Päihtymystä sekä halutaan että sitä kauhistellaan. Jäädään ehkä koukkuun rakkauden huumaan, mutta samalla antaudutaan kaikelle sille pelolle mitä rakkaus herättää. Innostus nähdään kirosana, sitä pelätään kuin tietämättömyyttä, ja pelkurit pelkäävät kaikkea missä on voimaa. Ja jos kukaan ei ole mitään eikä kukaan tunne mitään, kukaan ei ole ikinä heikko eikä vahva, silloin ketään ei tarvita. Syntyy huonoa tunne-elämää jota tyydytetään syömisellä tai huumeilla, mieli kiihotetaan laukkaan somen puskaradioista, omiin mielipiteisiin hullaannutaan narsistisella temmolla, ja omaa harhaista maailmankuvaa pidetään kaikkein realistisimpana. Sellaisesta on kypsyys ja kypsyminen kaukana.

Media ei ole analysoiva tai keskusteleva. Sen ydintehtävä näyttäisikin olevan yhä enemmän tunteiden viljely. Älykkyyteen pyrkivät artikkelit kilpailevat näkyvyydellään, ei sisällöllä. Tämä ei ole kaukana somen toimintakulttuurista. Tunteita myydään ja tunteita ostetaan, rakkauskin nähdään yhä enemmän jonkinlaisena hyvyyden vaihtokauppana ja yksimielisyytenä. Yksimielisyys dominoivana voimana kuitenkin lähinnä tasoittaa, silloin mauttomuus, hajuttomuus ja äänettömyys lisääntyvät. Miehet kastroidaan, ja nainen alistetaan miehenkaltaiseksi. Lopulta kaikki on sitä samaa, mikä käytännössä tarkoittaa että kukaan ei ole mitään.. Tämä on kummallinen dynamiikka. Kukaan ei ole enää mitään, emme rakastu toisissamme enää mihinkään, ja väki kehtaa vieläpä ottaa siitä nokkiinsa. Olemisemme ja vuorovaikutuksemme mahdollisuus halutaan häivyttää pois kuin kirkossa istuisi. Väki on valmis alistumaan sellaiseenkin tietämiseen mikä ei tarkemmin katsottuna pohjaa mihinkään, mutta on perinne. Alkoholipolitiikka on kuvaava esimerkki. Alkoholi pesiytyy osaksi tiettyä toimintakulttuuria. Eivät ne poliitikot sitä viinaa kenenkään kurkkuun kaada, miten he ehtisivät? Yksilöllä on hommassa keskeinen roolinsa. Eikä yksikään mainos vielä sinänsä pakota yksilöä alkoholin ostopäätökseen, vaikka ajatusmaailmaan ne salakavalasti vaikuttaakin, vaan ihminen itse lopulta päättelee, usein ympäröivän kulttuurin tukemana, mikä on hyvä idea ja mikä on huono idea, mitä ostaa ja mitä ei osta, juonko ja kuinka paljon. Moni säästeliäs uskoo omaan erheettömyyteensä ja sairastuu puutteeseen, moni tuhlari uskoo mitäänsanomattomuutensa ja ostaa lisää. Näistä molemmat nähdään hyvinä ideoina ja siksi omia tuttuja toimintamalleja vaalitaan kuin kukkaa kämmenellä. Riitelevää keskustelua ei käydä, senkus säästetään itsemme kipeiksi, tuhlataan itsemme turhuuteen, ryypätään saman renttuväen kanssa aina hymyillen tai surkutellen, tai raitistellaan viisastelijoiden kanssa. Välitiloja ja vilpittömiä ristiriitoja ei löydetä, on vain logiikka, on ja off. Kaiken päälle halutaan varta vasten löytää joku ulkoinen voima mitä syyttää koko sirkuksesta, ehkä poliitikko, ja tuomita tämä sitten huonoista valinnoista. Näin vapaudumme omasta vastuusta ja velvollisuuksista kohdata elämä ja taistella taistelumme. Ja koska sairasta reppanaa ei ole hyvä osoitella sormella (se antaa älyllisesti heikon kuvan osoittajasta), niin osoitellaan sitten vahvaa poliitikkoa, siitä saa poliittisesti valveutuneen maineen.

On siis helpompi tyytyä osoittamaan, syyttämään ja tuomitsemaan, kun yrittämään henkilökohtaista ja vilpitöntä muutosta kohti parempaan. Pitäisi voida kritisoida asioita paremmin. Mutta laajempi yksilöllinen kritiikintaju ei ikinä kehity, jos ihmisiä koulutetaan hirveällä melulla vain kilteiksi myöntyviksi työläisiksi. Sellaisessa jää todellinen sivistys ja kriittinen ymmärrys saamatta. Ihmisyydelle ei jää tilaa, ja sydämen tyhjiö täytetään millä milloinkin, usein tietämisillä ja muulla helpolla roskalla. Lopulta eletään tuuliviirinä mitäänsanomatonta elämää, ehkä kastroituna, ehkä ylikorostuneen maskuliinisena, ryypätään tai kohtuustellaan, ehkä raitistellaan, ja kaikesta tiedetään kaikki, mutta mikään ei tunnu miltään. Tällaisessa elämässä vain huijarit ja tilastotieteilijät esittävät olevansa meistä kiinnostuneita, ja hekin siksi, että voisivat kaupata meille tunteitaan tai tutkimuksiaan. Keskustelut jäävät käymättä ja totuuteen ei kuroteta. Ja koska kritiikitön ihminen tietää jo kaiken valmiiksi, emme saa toisistamme tai muistakaan mitään aitoa uutta irti. Hyvyttä jää tavoittamatta. Kaveritkin hukutetaan oman ymmärryksemme suohon vain että kaikki jatkuisi kuten ennenkin - oman uskomusjärjestelmämme viitoittamalla tiellä.

Tämän värittömyyden yhteiskunnallisen kehityksen voi todeta, jos vertailee esimerkiksi vanhoja ja nykyisiä aapisia. Vanha Satuaapinen täyttyi kirjavalla tavalla ihmisistä, väreistä ja runoista. Esimerkiksi Satuaapinen, kuvaa A-kirjainta näin:
"Auto Satumaahan ajaa. Katsos kuutta matkustajaa. Valo paistaa Satumaasta. Ajetaanpas sisään A:sta"
Modernimpi Pikkumetsän aapinen kertoo sukupuolettomista eläimistä, jotka eivät ole oikeastaan mitään. Eivät ihmisiä eivätkä oikeastaan edes eläimiä, vain joukko naiiveja kulkureita, jonkinlaisia epäpersoonia.
Taikamaan juhlapainoksen aapinen kuvaa mm. pääsiäistä tylsästi:
"Pääsiäinen on ilon juhla. Pääsiäisen ilon voi tuntea kaikkialla, missä pääsisäistä vietetään. Monet pääsiäiskoristeet kertovat meille uuden alun ilosta."
Hyvää pääsiäistä vaan, pakko se on sitten olla iloinen kun niin sanotaan. Ps. tämähän rimmaa.

Satuaapisessa on jotakin mielikuvitusta rikastavaa, kun taas Taikamaan aapisessa on jotakin mitä alkoholipolitiikan tutkimuksessakin on - paljon mitäänsanomatonta tietämistä. Satuaapisessa väitetään ykskantaan että pääsiäinen on iloa, ja päihdetutkimuksessa että alkoholi on vaarallista. Usko tai älä, mutta oikeassa elämässä vesikin on vaarallista, ja on myös paskoja pääsiäisiä.
Luulen että kuolema kiinnostaa yhä enemmän nimenomaa siksi, että ihmisestä halutaan tohinalla tehdä tyhmä, äänetön, hajuton ja mauton kone, iloinen kone, terve kone, mielipiteetön ja ennen kaikkea elämätön kone. Koneeseensa kadonnut reppana jää sitten pohtimaan, miten pääsisi pois tästä elottomasta mitäänsanomattomasta hullunmyllystä. Kännejäkään ei voi vetää, sekun on niin vaarallista, ja pääsiäiseenkin on vielä liian pitkä aika.

Kuoleminen on tietysti eri asia kuin kuolema. Kuoleminen on kehon prosessi siinä missä eläminenkin. Kuolemisessa elimistömme eri osaset, ja niiden eri luonnonlait, vuorovaikuttavat keskenään, pettävät ja lopulta hiipuvat, sitten maatuvat ja muuttavat muotoaan. Silloin ruumis jää matojen ruuaksi. Näin meistä muodostuu yhä uudempia mellastavia erimuotoisia luonnonlakeja. Yksi elämä päättyy, toinen alkaa. Eletään ja kuollaan osissa.
Kuolema taas on samassa mielessä tyhjyyttä kuin ikuisuuskin. Kuoleman jälkeisestä emme tiedä.

Voidaan puhua myös psykologisesta kuolemasta, joka on oikeastaan sama kuin että odottaisi nukkumaanmenoa. Valot himmenevät, eikä nukkuja enää tajua herääkö hän enää vai ei. Psykologisen kuoleman pelko on samaa kuin nukkumaanmenon pelko - ehkä elämättömän elämä huutaa siinä taustalla. Sitä miettii, mitä kaikkea on jäänyt tekemättä ja elämättä, ja mihin turhaan on aikansa tuhlannut. Narsistisimmat heräävät keskellä yötä itsesääliin tai tekemiinsä petoksiin, ellei kyseessä ole biologinen unihäiriö. Pahimmillaan elämä on kuin Pentti Saarikosken kynästä: aamuisin pelätään elämää, iltaisin kuolemaa.

Egon kuolema on dramaattinen ilmaisu. En ymmärrä miksi väki tahtoo tappaa egon. Toki ylpeys on eräs meissä oleva kivunlähde, ylpeys kun sattuu, ylpeys on keskeinen osa egoa, mutta ylpeydellä on myös moraalinen adekvaatti paikkansa meissä.
Ylpeyden rikastama moraali on sisäinen normatiivinen oppi siitä miten minun ja meidän tulisi elää ja kohdella itseä ja muita, eli moraaliton ei kenenkään kannata olla, siinä menisi yöunet, ylpeydettömiksi älkää siis kukaan heittäytykö, kannattaa olla ylpeä tekemästään hyvästä, siis oikeasta hyvästä, ja suojata omaa ylpeyttään, ymmärtää sen arvo ja hyöty, ja torjua ylpeydellä paha ja vääryys. Siksi egon kuolemisen sijaan olisi terveempi puhua tyhjyydestä: tyhjässä kun ei ole mitään, ei edes egoa tai sen puutetta.
Tyhjyys on osa ihmistä, ei koko ihminen, vaan vain ja ainoastaan osa ihmistä. Sitä on joskus vaikea ymmärtää, ihminen ei voi olla kerralla kaikkea mitä on. Emme voi olla yhdellä kertaa samaan aikaan tyhjiä ja eloisia, ylpeitä ja ylpeydettömiä. Näin ei vain voi olla. Ihmisyyden osaset kyllä sulautuvat ja kypsyvät ajan myötä, kunhan niitä muistaa kypsyttää, eikä jätä raa'aksi. Ylpeys ja tyhjyys ovat meissä. Tarvitsemme liekkiä ja kokonaisuutta. Kun kokee tyhjyyttä, ei koe ylpeyttä eikä edes ylpeydettömyyttä.

Myös kuolema on tyhjyyttä. Meissä on siis kuolema jo valmiiksi sisäänrakennettuna. Elämän myötä kuolemme yhä lisää, mikäli ihminen on vain valmis edelleen tyhjentymään eli olemaan ilman puutetta. Usein se tarkoittaa luopumista ja hyväksymistä, eli turhan tohinan vähentämistä. Pelko ja valta täyttävät sisäistä tyhjyyttä paljolla ylimääräisellä, silloin halutaan pitää kynsin hampain kiinni kaikesta turhasta ja mitäänsanomattomasta, mikä luonnollisesti johtaa puutteeseen, ja taas täyttyisimme puutteesta ja kaipuusta. Verrattuna esimerkiksi seksuaalisuuteen, joka saa syttymään ja syntymään yhä uudestaan, täyttymään ja tyhjentymään, ja joka ikään kuin sulautuu mieleen ja kehoon, toimii virtana meissä.
Terve ja elinvoimainen ihminen tuskin haluaisi seksuaalisuuden voimasta eroon. Seksuaalisuudessa puhuu yhtä aikaa voima ja antautuminen. Kysymys kuuluu: kuinka hyvin lukee tilannetta. Tässä mielessä seksuaalisen voi nähdä kuoleman vastakohtana.

Aamuisin on hyvä pelätä elämää yhtä vähän kuin iltaisin kuolemaa. Ole rohkea.