Blogi - Kuolema

Yhteiskunnan sietokyky hoitaa sairaita ei kestä, jos kaikki elää miten sattuu. Se on selvä. Tarvitaan kantava struktuuri ja terve moraali. Mutta millaisia ne ovat?

Eräs tuore alkoholitutkimus pyrki vastikään osoittamaan että alkoholipolitiikka korreloisi alkoholinkulutuksen kanssa, että jos vain poliitikot päättäisivät oikein, väki ei kuolisi niin paljon viinaan. Silmissäni tutkimus ontui. On aina niitä jotka kuluttavat leijonanosan alkoa, ja enemmän niitä jotka juovat maltilla, ihmiset eivät siis käyttäydy miten sattuu, vaan luonteelleen tyypillisesti - kulttuuriin sopivasti, ja tietysti myös yksilöllisesti, enemmän tai vähemmän sairaasti. Moraalisesti alkoholin suhtaudutaan suurin piirtein kaikkialla samalla tavalla: selkään taputellaan kunnes ryyppäät liikaa ja sitten asiasta puhutaan paheksuen seläntakana. Mikään todellinen ei muutu. Pelkkää tunneilmaisua: "minä tykkään tai en tykkää". Muuta ei osata. Tämä siltikin, että tiedetään alkon olevan addiktoiva aivot veltostava myrkky, joka oikeilla geeneillä puhkeaa sairaudeksi, eli suurinpiirtein samanlainen yhteinen ongelmatekijä kuin todelliset ongelmat vääristävä viihde, tai muu empatianpuute.

Sairas juominen on nimenomaa sairasta, ja sairauksia tulisi järjestelmämme huomioida ja hoitaa. Sairaus ei ole yksilön vika, mutta sairautensa hoitaminen on yksilön vastuulla. Neuvoni onkin, että keinot yleiseen alkoholinkulutuksen laskemiseen ei tulisi nähdä niinkään poliittisena ongelmana, vaan kulttuurillisena ongelmana. Pitäisi keksiä väelle parempaa puuhaa ja ajanvietettä kuin nykyinen vellominen. Tai tarkemmin, ihmisten tulisi itse löytää jotakin adekvaattia, jotakin mihin sitoutua, eikä päästää itseään tuuliajolle. Löytää jotakin mikä tuntuu jossain. Nykysellään yritetään ihan liikaa tasoittaa kaikkea ja kaikkia. Kertoa täsmällisesti mikä on tervettä ja mikä ei ole. Tehdä asiat mitäänsanomattomaksi. Kukaan ei ole enää mitään. Tämä on väärä pohja rakentaa. Siitä puuttuu innostus ja voima. Siksi kai päihtymys edes jostain on ajatuksena niin kiehtova. Ainakin pää on sekaisin, jos ei muuta. Tunne-elämää hoidetaan sitten syömisellä. Ja järki vähintään on väellä sekaisin. Hullaannutaan ja kiihotetaan mieli omista mielipiteistä tai somen puskaradioista.

Media ei ole analysoiva tai keskusteleva. Sen ydintehtävä näyttää olevan tunteiden viljely. Tämä ei ole kaukana somen toimintakulttuurista. Tunteita myydään ja tunteita ostetaan, rakkauskin nähdään hyvyyden vaihtokauppana ja yksimielisyytenä. Samalla mauttomuus, hajuttomuus ja äänettömyys vain lisääntyy. Tämä on kummallinen kompo. Kukaan ei ole mitään, emme rakastu toisissa mihinkään, ja väki ottaa siitä vieläpä nokkiinsa. Alkoholipolitiikka on kuvaava esimerkki. Eivät ne poliitikot sitä viinaa kenenkään kurkkuun kaada, yksilöllä on hommassa keskeinen roolinsa, eikä yksikään mainos sinänsä vielä pakota ketään ostopäätökseen, vaikka ajatusmaailmaan se salakavalasti vaikuttaakin, ihminen itse päättelee lopulta mikä on hyvä idea ja mikä huono idea, ja moni uskoo mitäänsanomattomuuden olevan se hyvä idea. Keskustelua ei käydä. Väki haluaa varta vasten löytää jonkun ulkoisen voiman mitä syyttää ja tuomita. Näin vapaudutaan omasta vastuusta ja velvollisuuksista. Ja koska yhtäkään sairasta reppanaa ei ole hyvä osoitella sormella (se antaa heikon kuvan itsestä), niin vahvaa politikkoa on mukava osoitella, siitä saa poliittisesti valveutuneen maineen. On joka tapauksessa helpompi tyytyä syyttämään ja tuomitsemaan, kun yrittämään muutosta parempaan. Ja lopultakaan mikään ei muutu, jos ihmisiä koulutetaan hirveällä melulla vain kilteiksi työläisiksi. Sellaisessa jää herkästi todellinen sivistys ja kriittinen ymmärrys saamatta. Ihmisyydelle ei jää tilaa, ja syfämen tyhjiö täytetään tietämisellä ja muulla helpolla roskalla. Lopulta eletään tuuliviirinä mitäänsanomatonta elämää, koska kaikesta tiedetään jo kaikki. Vain huijarit esittävät kiinnostuneita, ja hekin siksi, että voivat myydä omia tunteitaan. Ja koska tänään kaikki tietää jo kaiken valmiiksi, kukaan ei enää saa toisistaan mitään vilpitöntä irti. Kaverit hukutetaan vain oman ymmärryksen suohon.

Värittömyyden voi todeta, jos vertailee esimerkiksi vanhoja ja nykyisiä aapisia. Vanha Satuaapinen täyttyi kirjavalla tavalla ihmisistä, väreistä ja runoista. Esimerkiksi Satuaapinen, kuvaa A-kirjainta näin:
"Auto Satumaahan ajaa. Katsos kuutta matkustajaa. Valo paistaa Satumaasta. Ajetaanpas sisään A:sta"
Modernimpi Pikkumetsän aapinen kertoo sukupuolettomista eläimistä, jotka eivät ole oikeastaan mitään. Ei ihmisiä eikä edes eläimiä, vain joukko naiiveja kulkureita.
Taikamaan juhlapainoksen aapinen kuvaa mm. pääsiäistä tylsästi:
"Pääsiäinen on ilon juhla. Pääsiäisen ilon voi tuntea kaikkialla, missä pääsisäistä vietetään. Monet pääsiäiskoristeet kertovat meille uuden alun ilosta."
Hyvää pääsiäistä vaan, pakko se on sitten olla iloinen kun niin sanotaan.

Satuaapisessa on jotakin mielikuvitusta rikastavaa, kun taas Taikamaan aapisessa on jotakin mitä alkoholipolitiikan tutkimuksessakin on - paljon mitäänsanomatonta tietämistä. Väitetään ykskantaan että pääsiäinen on iloa, ja päihdetutkimuksessa että alkoholi on vaarallista. Vesikin on vaarallista, usko tai älä. Ja on myös paskoja pääsiäisiä.
Luulen että kuolema kiinnostaa yhä enemmän nimenomaa siksi, että ihmisestä halutaan tohinalla tehdä äänetön, hajuton ja mauton kone, iloinen kone, terve kone, mielipiteetön ja ennen kaikkea elämätön kone. Koneeseen kadonnut reppana jää sitten pohtimaan, miten pääsisi pois tästä elottomasta mitäänsanomattomasta hullunmyllystä.

Kuoleminen on tietysti eri asia kuin kuolema. Kuoleminen on kehon prosessi siinä missä eläminenkin. Kuolemisessa elimistömme eri osaset, ja niiden eri luonnonlait, vuorovaikuttavat keskenään, pettävät ja lopulta hiipuvat, sitten maatuvat ja muuttavat muotoaan. Silloin ruumis jää matojen ruuaksi. Näin meistä muodostuu yhä uudempia mellastavia erimuotoisia luonnonlakeja. Yksi elämä päättyy, toinen alkaa. Eletään ja kuollaan. Kuolema taas on samassa mielessä tyhjyyttä kuin ikuisuuskin. Kuoleman jälkeisestä emme tiedä.

Voidaan puhua myös psykologisesta kuolemasta, joka on oikeastaan sama kuin että odottaisi nukkumaanmenoa. Valot himmenevät, eikä nukkuja enää tajua herääkö vai ei. Psykologisen kuoleman pelko on samaa kuin nukkumaanmenon pelko - silloin elämättömän elämä huutaa taustalla. Sitä miettii mitä kaikkea on jäänyt tekemättä ja elämättä ja mihin turhaan on aika tuhlattu. Narsistisimmat heräävät keskellä yötä itsesääliin tai tekemiinsä petoksiin, ellei kyseessä ole biologinen häiriö. Pahimmillaan elämä on kuin Pentti Saarikosken kynästä: aamuisin pelätään elämää, iltaisin kuolemaa.

Egon kuolema on dramaattinen ilmaisu. En ymmärrä miksi väki tahtoo tappaa egon. Toki ylpeys on eräs meissä oleva kivunlähde, ja ylpeys on keskeinen osa egoa, mutta ylpeydellä on myös moraalinen paikkansa meissä, moraali on normatiivinen oppi siitä miten meidän tulisi elää ja kohdella itseä ja muita, eli moraaliton ei kenenkään kannata olla, kannattaa olla ylpeä tekemästään hyvästä, siis oikeasta hyvästä, siksi egon kuolemisen sijaan olisi terveempi puhua tyhjyydestä: tyhjässä kun ei ole mitään, ei egoa eikä sen puutetta. Tyhjyys on osa ihmistä, ei koko ihminen, vain osa ihmistä, ja sitä on joskus vaikea ymmärtää - miksi ihminen ei voi olla kerralla kaikki, kerralla tyhjä ja eloisa? Mutta ei vain voi. Ihmisyyden osaset kyllä sulautuvat ja kypsyvät ajan myötä, kunhan niitä kypsyttää, eikä jätä raa'aksi.

Myös kuolema on tyhjyyttä. Meissä on siis kuolema jo valmiiksi sisäänrakennettuna. Elämän myötä kuolemme yhä lisää, mikäli ihminen vain on valmis edelleen tyhjentymään eli olemaan ilman puutetta. Usein se tarkoittaa luopumista ja hyväksymistä.
Pelko ja valta täyttävät sisäistä tyhjyyttä paljolla ylimääräisellä, silloin halutaan pitää kynsin hampain kiinni turhasta, ja taas täytytään puutteella. Verrattuna esimerkiksi seksuaalisuuteen, joka saa syttymään ja syntymään yhä uudestaan, ja joka ikään kuin sulautuu mieleen ja kehoon. Aamuisin ei ole hyvä pelätä elämää.