Blogi - Kunnioituksen filosofiaa

Huomautan, että kirjoitan tätä tekstiä harrastemielessä. Kieli on sen mukaista.

Immanuel Kantin mukaan ihmisten ei tulisi olla toisilleen vain hyödyn välineitä, vaan nimenomaa päämääriä. Tämä tarkoittaisi, että mitä tahansa tehdäänkin, se tehdään ihmiselle, ihminen päämääränä.
Jos päätämme kunnioittaa ihmistä, silloin päämääränä on ihminen, eikä esimerkiksi "asiakas" tai "toveri". Ensisijaiset motiivimme suhteessa muihin eivät olisi kaupalliset eikä poliittiset, vaan humaanit. Silloin ihminen määrittää mitä kunnia on. Ei tuote tai sosiaalinen asema.

Ollakseen päämäärä, ihmisen täytyy todella tietää että hän on päämäärä. Että hän on aidosti kohde. Ja nyt kun pohdimme kunnioituksen filosofiaa, pohdimme kunnioitusta sellaisella tavalla, jossa ihminen myös saa kunnioituksen. Kunniotuksesta tulee elementti, jolla rakennetaan joko itsekunnioitusta tai toisten kunniottamista.
Elementin keskeinen piirre on siinä, että se joko on, tai ei ole olemassa. 

Kantilaisessa ajattelussa ihminen ei ole kaulaan ripustettu mitali, hän ei ole ammattinsa tai muu kimalle, vaan kunnioitettava sinänsä - ilman erityistä suoritusta. Toisin sanoen kunnioituksen elementti ei ole mitään ulkoista tai konkreettista.
Kant näkee, että ihmisessä olisi jo lähtökohtaisesti tietty jakamaton ihmisarvo, mitä tulisi kunnioittaa, eli jotakin, mitä ei saa rikkoa. Ihmistä ei saisi jakaa näppäriksi ja helposti käsiteltäviksi osiksi. Ihminen kuuluu itselleen.
En mene syvemmälle ihmisyyden metafysiikkaan enkä hyve-etiikkaan - eli siihen mitkä inhimilliset piirteet olisivat universaalisti arvostettavia ja siten ehkä kunnianarvoisia - vaan pohdin kunnioitusta nimenomaa elementtinä. Se on jotakin joka joko on, tai jota ei ole. 

Kantin normatiivisuus ylittää näppärästi utilitaristisen tarkastelun - seurausetiikan. Karkeasti sanottuna tärkeintä on, että kunnioitus ylipäänsä rakennetaan, että kunnioituksen elementti on olemassa.
Ja kuten sanottu, kunnioituksen kriteerit täyttyvät heti/vasta silloin, kun henkilö todella tunnistaa ja tunnustaa kunnioituksensa. Kunnioituksen elementti täytyy olla olemassa, se on ehto, ja se täytyy antaa ilman erillistä kaupankäyntiä.

Kuten sanottu, Kantilaisessa ajattelussa pyrkimyksellä tai pyyteellä ei ole sinänsä mitään merkitystä, kunhan lopputulos saavutetaan: jos itse tai vastapuoli kokee olevansa kunnioitettu, silloin ollaan maalissa - päämäärä saavutettu. Kunnioitus on löydetty. Elementti on siinä.

Pyyde/pyyteettömyys eli "salaiset motivaatiot" tai niiden puute näkyy seuraavissa tekijöissä:
1) yritänkö kuitenkin hyötyä kunnioituksen kohteesta jotenkin, esimerkiksi sosiaalisesti asemaani nostaen, kuten somettamalla tai muuten vain pyytämällä vaikkapa talkoisiin tai muuhun?
Tai ehkä rosvoan kohteen vasta vuosien päästä kun siihen aukeaa mahdollisuus?
Tätä tarkoittaa pyyde - pyydetään jotakin vaihtokauppana kunnioituksesta.
2) Tai ehkä taustalla ei ole kerrassaan mitään pyydettä. Kunnioitus herää kuin Buddhalla, vailla taka-ajatuksia ja oletuksia, kunnioitus olisi vilpitöntä.
3) Mahdollista on sekin, että kaksi täysin ristiriitaista suhtautumista ilmenee samaan aikaan, esimerkkinä eroottinen lataus, vietti, sellainen missä varattu henkilö flirttailee päästäkseen sänkyyn, mutta ei oikeasti etene pitemmälle, pelkästään flirttailee. Päämääränä on jotakin mielikuvitusrikasta, joka ruokkii ja vahvistaa kunnioitusta.

Kantilainen ajattelu ei paljon mitaleille kumartele, joskaan ei niihin myöskään sylje. Yhtä kaikki, kantilainen ajattelu velvoittaa ottamaan ihmisen huomioon nimeomaa yksilönä - yksilön tarpeina ja toiveina. Tämä tarkoittaisi sitä, että kunnioitus huomio toisen henkilön taustat ja kulttuurin, mutta ei niin paljon, että itse menisi rikki - Kantin logiikka kun velvoittaa myös olemaan oman itsen päämäärä.

Instagramissa vertailin kunnioitusta kättelyyn. Kättelyssä täytyy olla sisäinen tieto eli aie, että juuri sinua minä haluan kätellä, sinä olen kättelyni päämäärä - sinä ihmisenä. Sisäinen aie vahvistaa kunnioitusta, että se olen juuri minä joka sinua kättelee. Kädenpuristus voisi toki tähdätä keskinäiseen kunnioitukseen, mutta rikkoutumattomuuden hengessä, kumpikin meistä määrittää kunnioituksen rajat itsenäisesti. Herättikö kättely oikeasti kunnioituksen? Vinkkinä: löysä puristus on usein liian haaleaa, kova ote on taas hyökkäävää.
Kunnioitus ei siis ole pelkkä psykologinen henkilökohtainen tunne, vaan myös käsitys ja yhteinen tieto siitä, että sinä ja minä olemme erit ja itsenäiset persoonat - kunnioitettuja omina itseinämme sinänsä - ja että kumpikin meistä tietää sen. Kantilaisessa ajattelussa on roima ripaus tervettä narsismia.

Kuvitellaan nyt, että kunnioituksella tarkoitetaan huomion valoa. Ihmisen voi valaista hyvällä ja kunnioittavalla valolla, tai huonolla ja kunniattomalla valolla. Jos kunnioitamme itseämme, haluamme luonnollisesti tulla nähdyksi hyvässä valossa, ja jos kunnioitamme kumppania, haluamme myös hänen tulevan nähdyksi hyvässä valossa. Tässä meitä auttaa keskinäinen puolenpito - sanat ja eleet - minä olen puolellasi, luotatko minuun. Puhutaan toisistamme hyvää, ja toimitaan sen eteen. On osattava esiintyä kumppaniin nähden tätä kunnioittaen ja kunnioittavasti. Tässä kohtaa Kantilaisen ajattelun ylväys kuitenkin loppuu. Alkaa seuraukset. Pelkkä huomion valo ei pelasta ihmistä häneltä itseltään. Lopultakaan kunnioituksella ei voida keinotella, se ei ole pelkkiä sanoja, se on muutakin kuin vain velvollisuuksiin vetoamista. Esimerkiksi itsepetollinen tekee asiat laiskasti, ja uskoo tehneensä ne ahkerasti. Positiivinen valo ei tätä laiskuutta korjaa. Itsepetollinen lupaa, ja vieläpä uskoo lupaukseensa, jonka oudosti tietää myös pettävänsä. Valo ei yksin luottamusta luo. Päädytään taas hyve-etiikan maailmaan, jossa moniselitteisyys luo haasteensa. Epäterveitä narsistisia ongelmia syntyy, kun jäädään koukkuun omaan hyvään valoon, vaikka ympäristö turmeltuu omista toimistamme, jää rumaksi ja kurjaksi. Pahimmillaan ympäristön todellista tilaa ei omalta itsepetokseltaan edes kykene näkemään. Ei henkistä eikä fyysistä. Hyvä romuttuu.

Itsepetos on varmimmillaan sitä, kun valehtelu on ilmeinen. Tavallisimmillaan se on jotakin sellaista kuin että juoppo juo kymmenen kaljaa, ja ympäripyöreästi uskoo että niitä olikin vain viisi. Täydellisimmillään itsepetos on sitä, että vetää kännit eikä usko että on vetänyt kännit.

Kunnioituksen narsistinen haaste piilee siinä, että ihminen voi kunnioittaa itseään vaikka ei oikeasti kunnioita.