Blogi - Kunnioituksen filosofiaa
Aluksi muistutan, että filosofia on vain suunnannäyttäjä, joka ei vie lukijaansa perille. Turha siis odottaa täsmävastauksia. Omaa filosofista osaamista voi kehittää ja myös arvioida, toisin kuin tosielämän määränpäätä, eli faktoja, jotka ovat ennemminkin vain olemassa, kasvottomina ja tylsinä, ja johon sisältyy aina tulkinnanvaraisuus. Esimerkkinä kuolema, joka on faktoista pysyvin. Sen ympärillä käytävä keskustelu on silti ikuista. Vaikea sanoa mitä kuolema todella on, jos ihminen ja hänen muistonsa jää kuitenkin mieliemme syövereihin lepäämään. Joskus kummittelemaan.
Yleisesti voisi sanoaa, että filosofia ei pyydä lupaa ajatella. Filosofia on ikuista paljastumista sanan laajimmassa merkityksessä. Filosofinen osaaminen on hyödytöntä, mutta kannattavaa.
Minkälaiseksi esimerkiksi kunnioitus lopulta paljastuu, vai paljastuuko se täysin koskaan? Miten osoittaa terve ja kohtelias kunnioituksen käsitys menemättä kuitenkaan perille asti?
Kunnioituksen voi erottaa näppärästi maineesta. Kunnioitus ei ole sitä ihailua tai paheksuntaa, minkä maine saa osakseen, vaan kunnioitus näkee ihmisen enemmänkin itseisarvoisena määränpäänä, kuin sosiaalisena tähtenä tai hylkiönä. Ihminen voi olla kunnioitettava ilman mitään erityistä mainettakin.
Kunnioitus hyväksyy sen, että yksilö ei ole maailman mitta, mutta että yksilö on kuitenkin mitta. (Itse)kunnioitus syntyy yksilön itse itselleen asettamistaan rajoista, jonka sisäpuolella hän seisoo selkä suorana, mutta jonka ulkopuolella hän ei enää usko eikä koe olevansa kunnioitettu. Tosiasiat haastavat uskoamme (itse)kunnioitukseen, se on todellisuuden tehtävä. Härnätä tosiasioillaan.
Kun (itse)kunnioitus puuttuu, yksilö toimii yli tai ali moraalinsa. Motiivilla ei ole merkitystä. (Itse)kunnioituksen voi menettää tietämättömyyttään, tai sen voi menettää jahtaamalla mainetta. Usein molempia.
(Itse)kunnioitus menetetään kun raja ylitetään. Esimerkkinä, jos kokee (itse)kunnioitusta siitä että haluaa kohdella muita hyvin, niin (itse)kunnioitus katoaa tasan sillä hetkellä, kun sortuu halveksuntaan ja huonoon kohteluun. Pasifisti saattaa sortua väkivaltaan sodassa, tai raitis retkahtaa ryyppäämään. (Itse)kunnioitus katoaa, ja tilalle pyrkii aivan uusi sisäinen maailma uusine selityksineen. Uudet kortit on jaettu, ja jäljelle jää kysymys, pysyykö peluri samana?
Maine on se mistä puhutaan. Ongelmia syntyy, kun ihmiset puhuvat lähinnä siitä mitä sattuvat havaitsemaan, eivät siitä mitä on. Tässä mielessä empiria on vaikea asia varsinkin ihmistieteissä.
Filosofi Daniel Denett esittää asian hyvin toteamalla, että maailmassa ei kerta kaikkiaan ole mitään poliittista tapaa kertoa, että väki elää illusiossa. Totta on, että kunnia ja maine ovat yhtä lailla illuusiota ja siten katoavaisia, kunnialla ei ole biologisia juuria siinä missä maine voi perustua pelkkään ulkokuoreen, mutta (itse)kunnioitukseen voi silti psykologisesti vaikuttaa, kun taas maineeseen ei. Kunnioitus on aina eniten omissa käsissä, maine taas on eniten muiden käsissä. Siksi nämä illuusiot ovat luonteeltaan niin erilaiset.
(Itse)kunnioitukseen voi vaikuttaa säätämällä omaa toimintaansa, kun taas maine pohjaa pääasiassa teatteriin, kulttuurillisiin tekijöihin, siihen keskusteluun mitä julkisesti käydään.
isälleni, joka ymmärtää vittuilun lainalaisuuksia hyvin, oli kerran sanottu, että hänen sutkautuksistaan pitäisi kirjoittaa kirja. Samalla hän on kiusallisen tietoinen siitä, miten samat vittuilun lainalaisuudet koskevat myös häntä itseään, ja hänen läheisiään. Maineen kannalta katsottuna maailma osaa olla kova ja ankara paikka, sekä psykologisesti julma, varsinkin, jos elämänlaatu ei pohjaa tosiasioihin, ja vaikka pohjaisikin. Kunnia taas on olemassa oleva tosiasia, fakta, siinä missä maineen vaikutuksen voi kyseenalaistaa.
Kunnian ja itsetunnon suhde on vaikea, koska itsetunto on moniselitteinen ja verrattain tuore käsite avata. Sillä viitataan niin erilaisiin asioihin riippuen kontekstista ja motiiveista.
Ytimekkäästi voisi sanoa, että jos kokee kunnian olevan pelkästään yksilön oma velvollisuus, yksilön oma projekti, tämä ottaisi kunnian vastuun pois yhteiskunnan harteilta, ja osoittaisi sormella pelkkää yksilöä. Että yksilö olisi vastuussa siitä, onko hän kunnioitettava vai ei.
Näin ajateltuna yksilön itsetunto, eli se mitä ihminen tuntee omasta itsestä, olisi täysin hänen omaa syytään. Samalla logiikalla itsetunnosta tulisi kunnian synonyymi, ja maineensa menettäneen tulisi syystäkin potea huonoa itsetuntoa ja (itse)kunnioituksen puutetta. Tämä tarkoittaisi, että se teatteri joka rakentaa mainetta, olisi merkityksellisemmässä roolissa, kuin kunnioitus omia tekoja ja tuntoja kohtaan. Asia on ajankohtainen ja ongelmallinen esimerkiksi naisten seksielämässä. Miksi naisten reipas seksielämä uskotaan joissain piireissä olevan kunniaton asia? Eikö nainen saa nauttia kyvyistään hyvään seksielämään? Miksi naisen pitäisi kokea kunnianmenetystä tyydyttävästä seksielämästään? Kaikenlainen naisten seksuaalinen jarru pohjaa enemmänkin huonon maineen pelko, kun aitoon kunnianmenetykseen. Ei voi viedä kunniaa, jos kokee toimineensa vilpittömän kunnianarvoisesti. Hyvä seksielämä on kunnioitettava tavoite.
Jos taas kunnia olisi pelkästään yhteiskunnan harteilla, ei yksilön tarvitsisi koskaan nähdä vaivaa eikä tehdä mitään kokeakseen oloaan (itse)kunnioitetuksi. Sekään ei ole reilua. Naapuri saisi olla vaikka millainen kusipää, ja silti meillä olisi velvollisuus kunnioittaa häntä. Onko se enää autenttista? "Kunnianarvoisa kusipää".
Samalla logiikalla omaa (itse)kunnioitustaan ei voisi koskaan menettää. Saa elää vaikka miten raukkamaisesti, silti hölmösti vain odottaisi, että kohtelu olisi aina kunnioittavaa. Tämä on narsismia. Maineen päämääränä ei ole kunnioitusta vaan hämäystä.
Arkisesti tiedämme, että näistä molemmat skenaariot ovat täysin mielettömiä. Väki kävisi sotaa toinen toistaan vastaan oman hataran kunniantuntonsa ja kovan maineensa puolesta; vaikka kukaan ei olisi varsinaisesti tehnyt mitään kunniaa loukkaavaa. Kuulostaa elämältä.
Kunnian, maineen ja itsetunnon voi kiteyttää siten, että se korkein itsetunto istuu luultavasti vankilassa, samalla kun kunnioitus kulkee selkä suorana kohti uusia pettymyksiä. Eikä kukaan välitä. Mainekin on samassa rytäkässä koetuksella, mutta onneksi se on aina pelastettavissa joko selityksellä tai pienellä itsepetoksella. Ehkä juuri tämän takia ihmisessä on rakkaus. Se helpottaa taakkaa henkisen elämän loputtomissa vaatimuksissa.

