Blogi - Kun mikään ei riitä

En ymmärrä ihmisiä jotka yrittävät piilottaa oman vallanhimonsa. Eivätkö he tajua sitä, vai mikä on? Esimerkkinä henkilö, joka ikään kuin ohimennen toteaa, että eihän yksilö ole mitään tässä suuressa maailmassa, yksilö on vain pieni ja mitätön olento, ja sitten seuraavassa hetkessä hän on tarjoamassa ratkaisua siihen, millainen yksilön pitäisi olla. Käytännössä siinä ohjataan ihmistä olemaan tietynlainen. 
Kamalimmat tyypit tekevät tämän salakavalasti vihjaillen, ikään kun hän olisi syyllistynyt johonkin väärään. Se on pyrkimystä holhota, mikä sopii lähinnä lapsille.
Vallanhimoa tämä on. Maailman asettamista omaan pieneen järjestykseen. Näistä tyypeistä pääsee eroon kun sanoo, että oletpa sinä viisas. Viisaudesta he tykkää. Viisaudessaan he sujahtavat omaan psykologiseen umpioonsa, ja melskaavat siellä. Siellä heillä on ylin valta, kuten pitääkin.

Milloin runous on turhaa ja milloin filosofia on turhaa. Pitäisi huseerata jotakin tärkeää. Puuhastella osakkeiden kanssa tai saarnata tunnekuohussa. En tiedä.
Vuodet lapiomiehenä opetti sitkeyttä enemmän kuin yhdelle miehelle kuuluu, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, mitähän se kaikki liika sietäminenkin lopulta tekee ihmiseen?

Runous ei ole puuhastelua vaan paneutumista. Runous on maailma, mitä runoilija yrittää tuoda esiin. Taide yleensäkin on totuuden jäljitelmää, ja runous on vain yksi työkalu ammentaa sitä näkyviin. Työstä syntyy väistämättä tulos. Tajuaa sitä tai ei.
Filosofia taas on vallaton laji. Se ei oikeastaan pyri mihinkään, mutta filosofia löytää kohteen. Siinä sen taika. Filosofian myötä ajatus (kohteesta) kirkastuu. Filosofia ei ole mikään itsekäs laji, vaikkaa todellinen filosofi ei voikkaan olla väärässä.
Lapiomiehen sitkeys on nöyryyttä, kykyä saattaa työ loppuun. Mikä ainakin tässä yhteydessä on täysi paradoksi. Mitä tässä elämässä täytyy lopulta saada valmiiksi? Tarkoitan todella todella valmiiksi valmiiksi?
Jos saan runokirjan ulos tai filoryhmän vedettyä, pian on jo uuden aika. Ei sellaiseen mitään kohtuutonta sitkeyttä tarvitta, vaan ememmänkin viiteliäisyyttä aloittaa. Loput on heittäytymistä. Liika sitkeys sokaisee. Siitä tulee kovuutta.
Pitkäjänteisyys on eri asia kuin sitkeys. Pitkäjänteisyys on järjestyksellistä omistautumista. Omistautuminen on yksi onnen muoto - on olemassa onnellisuutta, mikä perustuu nimenomaa tuttuun arkeen ja sen odottamiseen. Tekemiseen. Tunteeseen että tämä juttu etenee ja saan aikaan valmista.

Kavereille suosittelen, että kirjoittakaa jos niin koette. Siitä kaikki lähtee. Älä jää pöytälaatikkotasolle. Hio. Julkaise. Ajan myötä syntyy teoksia, joita voi sitten latoa kirjahyllyyn. Teoksiin ei välttämättä sen erityisemmin kiinny, mutta kyseessä on matka joka tapahtuu. Koko projektin voi ajatella sisäisenä asiana, joka lopulta manifestoituu ulos yhteiseen todellisuuteen. Ihmisestä tulee onnellinen luoja. Sitä on taide eli luovuus.
Sama jos ihmisessä on lämpimiä tunteita muita kohtaan, eli ihminen luo sisäistä lämpöä jolla on kohde. Miksi pitäisi sen vain itsellään? Miksi ei jakaisi onneaan? Tai kai väki sellaisestakin tänään loukkaantuu. Pitäisi olla sadisti, että jengi voi uhriutua. Leikkiä marttyyria.

Palaten vallanhimoon. Vallanhimon kylkiäisinä kulkee yleensä maine ja raha. Yhdysvalloissa nämä kolme on tiivistetty yhden ja saman kattokäsitteen alle, nimittäin menestys.
Lapiomies ei ole menestynyt menestyksen perinteisessä mielessä. Lapiomies ei ole mitään, ja muistoksi hänelle jää vain ne katoavaiset vatsalihakset.
Runoilijoista ja filosofeista ei kannata edes puhua. Eikä varsinkaan, jos he eivät ole julkkiksia.
Mutta jenkkimenestyksessä sitten, luoja, siinä on sitä todellista hypnoosia. Sitä on tosin vaikea ottaa tosissaan. Ihailla nyt tyyppejä, joista ei tiedä mitään. Ja ottaa samalla aika pois heiltä, jotka ovat lähellä.

Maine perustuu loppujen lopuksi muiden ihmisten puheille, siitä miten muut käsittävät todellisuutta. Sopiikin toivoa, että ihmiset ovat sivistyneitä ja rehellisiä. Ainakin lähipiiri. Sille ei voi mitään, jos ihmisiä ei vain kiinnosta.
Raha on rahaa. Raha ei haise. Rahattomuus tekee elämän vaikeaksi, kun taas raha tarjoaa enemmän valinnanvaraa. Köyhyyttä ja rikkautta yhdistää oikeastaan se, että kummallakaan ei ole ikinä tarpeeksi rahaa. Aina on puute.
Köyhyys maineena on ikävä asia, koska ketään ei kiinnosta. Köyhä on yksin oman puutteensa kanssa. Oma vika sanovat, mutta ihmiset nyt puhuvat mitä mieleen juolahtaa. Harvoin he tajuavat saati välittävät yhteisistä asioista sen enempää. Pitäisi olla kiinnostuneempi.
Rikkaista harva tietää mitään. Siihen kai perustuu myös heidän maineensa. Vähän kuin some. Kukaan täysjärkinen ei ajattele, että nämä someihmiset ovat sitä mitä päällepäin näyttävät. Mainetta siinä rakennetaan. Moni kuori kaunis, sisältä heikko ja laho.
Vallanhalu on primitiivinen tunne ja houkutus, joka sitoo vallan tavoittelijan kiinni valtaan. Valtaan jäädään koukkuun kuin alkoholisti viinaan. Kun vallasta saa otteen, siitä ei hevin luovu. Näin jäädään vallan orjaksi yksinäisyyteen. Aivan kuten alkoholisti rakastaa pulloaan. Uhraa muut saadakseen sen.
Valta houkutuksena ei kulje mitenkään käsikädessä vastuun käsitteen tai vastuuntunnon kanssa. On eri asia kantaa vastuu jostakin, kun antaa oman vallanhalun ohjata elämää. Joillakin on esimerkiksi mielipuolinen tarve olla oikeassa, tai olla kouristuksen omaisesti jotenkin puhtoisen moraalinen, vaikka tosiasiat riitelisivät kuinka räikeästi vastaan. Mistään ei oteta vastuuta, pelkästään valitetaan ja vaaditaan muilta muutosta. Ei siedetä mitään. Usein nämä ihmiset potevat elämästä niin turhaa syyllisyyttä, että torjuvat myös kaikki järkipuheet. Pelkäävät elämää ja rähjääntymistä. Siksi he valittavat. Rähjääntyneet ihmiset eivät kelpaa heille. Pitäisi olla söpö, alistuva tai maineikas. Myös raha helpottaa että sopii joukkoon.

Valta on erityisen tuttu kiistakapula parisuhteissa: miten saada toinen tajuamaan minun oma maailmani? Vastaus on helppo ja samalla vaativa. Nimittäin puhumalla. Mutta se mistä pitäisi puhua, jää usein sumuun.
Yritäppä kertoa tunteista jotenkin fiksusti, jos ei ole tottunut puhumaan tunteista. Kömpelöksi se menee, mutta menkööt. Jostakin se pitää aloittaa. Ilo, inho, suru, pettymys. Niitä voi nimetä. Niitä voi tarinallistaa. Niille voi antaa kohteen. Ja kun niitä kohdistaa, niin nimenomaa se on se hetki, kun psykologian kirja suljetaan, ja filosofia voi alkaa. Ihminen ymmärtää hiljalleen kohteen merkityksen, eikä ole enää pelkän tunteensa vallassa. Minä olen minä, väritän maailman ja muut kohteet sillä ymmärryksellä mikä minussa on. Toinen todella on toinen. Häneen pätee sama.