Blogi - Kukin ymmärryksensä mukaan

Eksyin Suomi24-sivustolle lukemaan mielipiteitä Wayne W. Dyeristä samalla kun yritin löytää tietoja hänen tekemästään suomenvierailusta. En löytänyt tietoja, mutta löysin muuta. Nimittäin kommentteja. Osa kommentoijista ihaili Dyerin myötävaikutusta elämäänsä, osa "fakta-analyytikoista" kirjoitti paljon kaikkea mutta ei sanonut juuri mitään. Toivoivat vain faktoja.

Wayne Dyer oli siis psykologian tohtori, mutta myös eräänlainen modernin henkisen kirjallisuuden isähahmo. Vanhempani olivat katsomassa häntä livenä kun hän oli suomessa puhumassa. Katsomossa istui myös muuan Jari Sarasvuo. Sarasvuo oli kuulemma todennut siellä ääneen, että hänelle Dyerin opit olivat jo tuttua kauraa. Mene ja tiedä.

mutta siis Suomi24 osastolla päiviteltiin että Dyer oli kyllä hieno tyyppi, hyvä henkinen opettaja ja kirjailija, mutta että välillä hänen kirjoituksensa menivät huuhaa-osastolle. Sitä ei tosin mainittu, milloin hänen kirjansa tarkalleen menivät huuhaa-osastolle. Faktoja vaativat ihmiset ovat ironisen usein todella epätarkkoja ja epätäsmällisiä vaatimuksissaan siitä, mitä he tarkalleen ottaen pyytävät, eli mihin he itseasiassa faktoja haluavat, tai mihin faktoillaan pyrkivät. Ymmärtävätkö he faktan ja todellisuuden eron?

Ihminen voi lukea mitä kirjallisuuta tahansa, ja miten paljon tahansa, populaaritiedettä tai hengellistä kirjallisuutta, silti lähtökohtaisesti olisi hyvä pyrkiä ymmärtämään sitä mitä kirjailija itse yrittää sanoa - vaihtoehtona sille, että yrittää selittää omaa tietämystään kirjailijan päälle - omaan, jo ennestään hahmotetun maailmankuvaan sopivaksi - siten miten on maailmaansa ja asioitaan jo ennestään läpi synkän historiansa tajunnut.
Eli olisi hyvä osata lukea kirjoja ahdasmielisyyden sijaan avomielisesti.

Tämä ensimmäinen lukutapa, eli avomielisyys, on vaikea laji, se vaatii lukijaa tajuamaan tietonsa rajat,

jälkimmäinen lukutapa, eli ahdasmielisyys, on helppoa, eikä se oikeastaan lisää mitään mihinkään. Ahdasmielisyys on kehämäisen päättelyn viimeinen muoto. Se on kyvyttömyyttä (tai haluttomuutta) ymmärtää (ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyntä) asioita. Lisäksi se on yliajattelua ja egosentrisyyttä, joskus jopa narsismia, varsinkin jos homma leviää rajattomaksi päällepäsmäykseksi. Silloin selitetään muidenkin maailma omaan ahdasmielisyyteen sopivaksi.

Dyerin kirjallisuus on siis hengellistä, joten sitä tulisi lukea samoin kuin lukisi Raamattua.
Raamattu ei ole historiankirja, eikä Raamattua kannata lukea historiallisessa kontekstissa faktoja etsien. Vain pätevä tutkija tai täysi typerys toimisi niin. Historiallinen todistevoima ei Raamatussa pitkälle riitä, vaikka Raamatun ympärillä onkin paljon historiallista menneisyyttä. Käsittääkseni moni pappi on kanssani samaa mieltä - Raamatussa pitäisi keskittyä enemmän Raamatun sanomaan, eikä etsiä pelkkää todistevoimaa tai piiloviestejä. Sama kun jos sanoisin että joku toimii rauhankyyhkynä, en oikeasti tarkoita että ihminen olisi lintu. Samalla avomielisyydellä tulisi Dyerin kirjallisuus hahmottaa. Käsitykseni mukaan tällainen moniselitteisyyden ymmärtäminen vaatii kuitenkin aivoilta useamman eri alueen aktiivisuutta, ja jos näin on, ehkä lukemisen ymmärryskyky on lopultakin biologista. Silloin olisi turha vaatia lukijalta moniulotteista ajattelua - laajempaa ymmärrystä - kielikuvien transsendenssia, kun siihen ei kerta kaikkiaan biologisesti kykenisi. Näille ihmisille suosittelen matematiikkaa (1+1=2, koska näin on sovittu, koska on puhtaan matematiikan teoria). Silloin puhuisivat faktat ja selkeät suljetut funktiot. Eli käytännössä kaikki se minkä ihminen jo etukäteen tietää.

Mutta niin, Wayne Dyerilla on ollut ainakin itseeni hyvä vaikutus, ihan siinä missä länsimainen filosofia on lisännyt viisautta. Molemmilla on omat paikkansa sydämessäni. Samoin kuin myös tieteellisellä ajattelulla yleensä, ja erilaisilla päättelytaidoilla. En tiedä miksi koen vetoa näihin. Minä vain koen.

Tieto eli knowledge on sekin sivistävää, mutta ilman viisautta siitä muodostuisi lähinnä sekava riippakivi. Väinö Linna sai sodan jälkeen kovan puuskan lukea ja oppia asioita, hän luki vimmatusti melkeinpä mielisairauteen asti, Väinö yritti oppia jopa suhteellisuusteoriaa, mutta hänen ystävänsä toppuuttelivat - Suomessa kun oli vain muutama matemaatikko jolla olisi ollut siihen edellytyksiä. Sitten Väinö päätteli viisaasti, että mitä hän edes suhteellisuusteorialla tekisi. Ei se edistäisi hänen elämäänsä mitenkään - se vain veisi arvokasta aikaa elää.

Itse olen teorioiden ystävä. Olen erilaistan mielikuvituksellisten maailmanluontien kaveri. Todellisuuksien todistaja.
Jotta teoriaa voisi kutsua tieteelliseksi teoriaksi sen on oltava
a) pätevä ja
b) kumottavissa.
Raakoihin arkihavaintoihin perustuvat teoriat ovat siis aina oltava myös totuudellisuutensa lisäksi kumottavissa, sillä lopullista syy- ja seuraussuhdetta on mahdotonta todentaa teoreettisesti. Käytännössä voimme sanoa jotakin siihen tyyliin, että kahvikuppi on kyllä pöydällä, silloin faktana todella on se, että kahvikuppi on pöydällä, mutta kahvikuppiin liittyvät teoriat on oltava kumottavissa.

Esimerkiksi maa kiertää aurinkoa, sen me olemme tiedeyhteisönä havainneet (ei paljain silmin, vaan kaukoputkilla ja matemaattisesti), joten osaamme myös teoretisoida maapallon tulevia liikkeitä matemaattisin menetelmin. Emme osaa kuitenkaan varsinaisesti ennustaa miten maapallo tulevaisuudessa käyttäytyy, mutta meillä on siitä todella tarkkoja ja punnittuja arvauksia - teorioita. Silti meiltä puuttuu juurisyykysymys: miksi maapallo tekee mitä tekee? Miksi se suostuu tottelemaan omia lakejaan?

Jos päätän paiskata pöydällä olevan kahvikupin lattialle, joudumme vain arvailemaan mikä oli tapahtuman liikkeellepaneva voima. Miksi rikoin kahvikupin. Oliko syy ehkä itseyllytys, vai jonkinlainen hinku todistaa jotakin? Vai ehkä muuta? Vaikea sanoa.
Arvelisin hinkua todistaa, mutta miksi haluaisin todistaa yhtään mitään?

Pystyn siis laskemaan maapallon (ja itseni) liikeratoja, tekemään teräviä arvailuja meidän molempien seuraavista liikkeistä, mutta varsinainen teoria siitä miksi näin on, miksi asiat tapahtuu, mikä on lopullinen syy- ja seuraussuhde, on kumottavissa yhä uudelleen ja uudelleen. Teoriat voivat tarkentua, ne voivat tulla yhä täsmällisemmiksi, mutta silti se on vain teoria. Vain se, mitä lopulta tapahtuu, tai on tapahtunut, ei ole kumottavissa, ellei kyse ole
a) harhaluulosta (harhaluulo on älykkyyden pahin kilpailija. Ihminen on harhaluuloihin kuten esimerkiksi juoruiluun taipuvainen eläin. Voimme juoruta, että Joonas rikkoi kahvimukin siitä syystä ja siitä syystä)
tai
b) harha-aisteihin, joka sekin on psykoottinen tila, silloin koetaan asioita joita ei ole. Nähdään demoneita ja mörköjä. Kuullaan ääniä. Nähdään harha, että Joonas rikkoo kahvimukin.

Itse veikkaisin että esimerkiksi maapallo pyörii auringon ympäri koska se nyt vain tykkää palloilla auringon ympäri (psykologisoitu selitys), tai että Joonas ehkä vain on neurobiologisesti taipuvainen todistelemaan asioita, siksi hän rikkoo kahvikuppeja - selittääksen järjettömän (luonnontieteellinen selitys)
Mutta loppuviimein kaikki tämä on vain yhtä arvausta muiden joukossa. Yksi arvaus elämäntehtävien ja elämäntarkoitusten luonteesta. Toki yhden arvauksen luoma tulevaisuuden ennuste on aina todennäköisempi ja tarkempi kuin toinen. Siksi voimme puhua vain lähinnä siitä, mikä olisi se luontevin ja arkisin vastaus maapallolle ja minulle - meidän molempien luonnolle sopivaksi liikehdinnäksi - eli meidän luonnollista ennustettavaa käytöstä, miksi maapallon on luontevaa pyöriä auringon ympärillä, tai miksi minun on luontevaa elää yhdellä tavalla mutta ei toisella. Nykyään esimerkiksi juon kaljaa äärimmäisen epätodennäköisesti. Ennen se oli luontevaa. Jotain tapahtui. Miksi muutos?

Maapallosta en tiedä, mutta ihmisellä on kyky muutokseen, jopa sellaiseen muutokseen mitä hän ei olisi ikinä arvannut tapahtuvaksi (ihme eli aito muutos). Ihmisessä oleva todellisiin muutoksiin kykenevä viisaus ei perustu tietämiseen (knowledge), mutta tietäminen silti sivistää.
Aito muutos perustuu sisäiseen liikkeeseen - liikutukseen - luonnollisuuteen. Se on autenttista, alkuperäistä. Ei päälle liimattua. Ei väkisin tehtyä.

Ihmisen oma kokemusmaailma tulisi ottaa tarpeellisen vakavasti. Mielestäni on osuvasti sanottu, että uskonnollisuutta ja tieteellisyyttä yhdistävät samat rajaavat dogmit - kummassakaan ihmisen omaa kokemusmaailmaa ei oteta tosissaan. Liika tieteellinen tai uskonnollinen ajattelu tekee sen, että ihminen ei kypsy, ihminen ei tule subjektiksi, vaan hän jää objektiivisuuden tasolle. Kypsyys on subjektiivista.

Myös moderni terapiakulttuuri on hukannut subjektiivisuuteen perustuvan kypsyydentajunsa - moderni terapeutti ottaa kyllä teoriansa vakavasti, mutta ei terapioitavaa ihmistä.
Tai mistä sitä terapiahuoneisiin näkee mitä siellä puhutaan. Viha ja nauru ovat tervemielisen ihmisen merkkejä. Näkyykö niitä katukuvassa?

Onneksi meillä on filosofia korjaamassa tätä pahaa inhimillistä puutetta.