Blogi - Kotilo kauhassa

Ajelin työmaalta varikolle ja seurailin miten pieni kotilo laahusteli pyöräkuormaajan kauhankulmassa reissaten päättäväisesti kohti sen oikeaa laitaa.

En tiedä mitä kotilo etsi, oikeassa kulmassa oli nähdäkseni samaa tyhjyyttä kuin vasemmallakin, mutta kotilo liikkui, hänessä oli liike, kotilo koki vetoa oikeaan, en vain tiedä miksi.
Kotilolla ei näyttäytynyt olevan näkyvää kohdetta, mitään ulkoista motivaation lähdettä, joten ehkä polte tuli sisimmästä - ehkä kotilo vain tahtoi elää, elämöidä, kuten niin moni ihminen perustelee elämänsä pakolla. Pakko elää tietyllä tavalla, tietyn tottumuksen mukaan, tehdä rahaa, käydä työssä, saada elämä näyttämään omiin ja muiden silmiin järkevältä ja johdonmukaiselta. Välttää naurunalaisuutta.

Omat suunnitelmani tiesin kellontarkasti. Lounasaika koitti, siksi elämä teki järkeä. Syömään piti päästä, tulevaisuus oli ennustettava ja selkeä. Taas olisi eläminen turvattu hetkeksi, löytyi pieni kelpo merkitys,

jäin silti miettimään minun ja kotilon välistä järkiperäistä suhdetta. Minun älykkyyteni ja järkeni haastoi kotilon järkeä, hänen rationaalisuutta, haastoin kotilon tyhjää tai ainakin tyhjältä vaikuttavaa ja tuntuvaa elämää, verrattuna minun tärkeään ja järkeenkäypään lounasteluuni,

mietin että mitä lopulta edes ymmärrän elämästä yhtään sen enempää kuin tuo kotilo?
Samankaltaiset retorishenkiset peruskysymykset ovat totta kai pyörineet päässäni aiemminkin, mutta puolustuksekseni sanon etten ole vieläkään saanut vakuuttavaa vastausta;
miksi elämme, onko motivaatiotekijät ikinä jäljiteltävän yksiselitteisiä, mitä kuoleman jälkeen on, mitä kotilon kuoleman jälkeen on, mitä rakkaudella tarkoitetaan (enemmän kuin älyllisesti), rakastaako kotilo, onko kotilossa rakkaus,

ja ylipäänsä mitä hyvää elämässä on henkisyyden, vastuunkannon, velvollisuuksien ja kaikenlaisen hedonismin lisäksi? Saako kotilo näistä hyveistä osansa?
Entä miten eri tavoin nämä edellämainitut henkiset olemisen muodot ja tavat ovat asettuneet minuun ja kotiloon, tai meidän välillemme, miksi minä osaan kielellisesti viestiä mihin matkaan, miksi minä voin hukkua omiin motivaatioihini, mutta kotilo nähdäkseni vain kulkee summan mutikassa vaistojensa vietävissä, ja pysyy silti lajina sitkeästi hengissä, tuskin ymmärtäen mitään minusta tai olemassaolostani,

miksi pohjimmiltaan edes luotan järkeen vastausten antajana, kun paras luonnonstrategia vaikuttaisi olevan kontrolloimaton tuuri? Minä en syystä tai toisesta halua tappaa limaista kotiloa ravisuttamalla kauhaa.

Entä kuinka paljon minulla oikeasti on järkisyytä suojella omaa sisäistä tyhjyyttäni, eli käytännössä rauhaa, kuinka voimakkaasti se on viisainta tehdä, ja kuinka paljon edes kykenen älyllisesti asettamaan paikkoihinsa maailmankaikkeuden syvintä tendenssiä eli kaaosta, vai onko kaikkeus koskaan ollutkaan kaaosta?
Teenkö ympärilleni enemmän tuhoa vai hyvää?

Jänniä kysymyksiä.

Kotiloista tiedän sen, että ne tuhoavat hyvinhoidettuja puutarhoja, ja saavat joskus paatuneimmankin buddhan murharaivoon.

Ja niin - aivan yllättäen - silloin kotilo käänsikin oman kulkusuuntaansa. Nyt se teki päättäväistä matkaansa vasemmalle. Yllättävä suunnanmuutos vaikutti alkuun totta kai täysin turhalta ja mitättömältä käänteeltä, ja oikeastaan siksi se olikin niin yllättävä, nähdäkseni kotilo kulki nyt samaan tyhjyyteen mistä alunperin tulikin - mielestäni täysin turhaan, ihan samoin kun kaikki minun henkilökohtaisessa sisäisessä tai ulkoisessa elämässäni tapahtuvat suuret käänteet näyttävät ulkomaailman silmin pieniltä ja vaatimattomilta - heidän nähdäkseen täysin turhilta. Valtaosa ihmisistä tietää edelleenkin minusta yhtä vähän mitä minä tiedän tästä kotilosta ja tämän kotilon arvomaailmasta, hänen motivaatiotekijöistään, eivätkä mitkään maailman käsitteelliset selitykset koskaan riitä täysin kuvaamaan meitä ja meitä ympäröivää tyhjyyttä. Silti me kuvaamme ja selitämme toisiamme ikuisen vakuuden ja todistusten toivossa, ikään kuin kaikki joskus valkenisi meille jossakin seesteisessä meditaatiopuutarhassa.

en silti oivaltanut mitään, lähinnä hämmennyin, miksi kotilo, miksi teit sen? Etkö näe että käänteesi oli turha?

tai sanoitetaan tämä näin: ihmiset selittävät minut persoonana, ja minun persoonani merkityksen ihan samalla tavoin, kun minä selitän kotiloa ja kotilon sielunelämää. Jos siis sielun elämästä uskaltaa tässä yhteydessä puhua. Jotkut lapset abortoidaan tai jätetään abortoimatta koska puhutaan sielunelämästä, ihminen rakastuu liikaa sielunelämän käsitteeseen, omii käsitteen sielu ja käyttää sitä määritelläkseen syvällisen ja pinnallisen, kotiloilla ei tietääksemme ole tällaista käsitteellistä elämänhahmotustapaa, siksi uskallan puhua kotilon sielunelämästä, ja Minusta ja Minun elämästäni persoonana, se on tarpeeksi etäinen psykologinen termi että sitä uskaltaa käyttää,

ja lopultakin, oman persoonani kohtalo tulee vaivaamaan vain minimaalisesti ihmisiä, käsitinpä itse asioita miten päin tahansa, tai kuinka suureleisesti tahansa, siinä missä kotilon sielu aiheuttaa perustavanlaatuisia kysymyksiä.
Ihmiskunta ei minusta tai persoonastani hätkähdä, se ei piittaa, tietyn aikavälin sisään jaamme kotilon kanssa saman tyhjän kohtalon - me unohdumme sieluinemme täysin.

Tuskinpa kotiloa vaivaa tällaiset järkiperäiset elämän rajallisuutta koskevat egoa nöyryyttävät kuolemaan liittyvät älylliset suhteellisuudet ja äärikysymykset, yhtä vähän häntä kuin minua, kotilo ei varmastikkaan edes leikki ajatuksillaan, ainakaan samalla tavoin kuin minä.
Lisäksi meillä on yhtä vähän vastauksia annettavana toisillemme, tässä mielessä kotilo säästyy paljolta turhuuden vaivan tuskalta, kun taas minä olen kirottu havainnoimaan ja kirjoittamaan havainnoistani.
Kotilo siirtyy kauhannokassa tyhjyydestä tyhjyyteen, minä taas laitan mustaa valkoiselle luodakseni sanoja, lauseita, käsitteitä ja ymmärrettäviä narratiivisia jatkumoita, joita jotkut onnekkaat lukevat - liikuttavat ajatuksiaan tyhjyydestä tyhjyyteen - ja elävät omaa elämäänsä oman luonteensa tavoin - jos elävät. 

Se mitä minä ihmisenä kykenen parhaimmillaankin järjelläni tekemään, on pyrkiä ymmärtämään hyväntahtoisuuksien ja pahantahtoisuuksien päälle,

kotilon ajatukset ovat luultavasti minun ajatuksiani vähäisemmät, silti hänen liikeensä on jatkuvaa - nähdäkseni turhaan, mutta potentiaalisesti kotilo voisi olla liikkeissään myös monen puutarhurin kauhu eli nk. pahantahtoinen. Kotilo tuskin harhautuu ajattelemaan kosmista turhuutta, vaan toimii kuten kotilo toimii, tuhoaa puutarhaan omaa hyvyyttään haluten pahaa, eli omaa hyväänsä

samoin kun minä kirjoittajana toimin,

minulle turhuuden käsite on yhtä todellista kuin tylsyys tai hyödyttömyyden käsitteet, minulta voi kadota merkitys mutta Minusta ei katoa merkitys, se on jakamatonta, kunhan olen kosketuksissa merkitykseen,

toisaalta yhtä vähän kotilo saa iloita tällä tavoin älyllisesti, reagoida tai jättää reagoimatta kuten pahuutta ymmärtävä puutarhuri, tai suunnitella ja toteuttaa omia suunnitelmiaan johdonmukaisesti, silti sielunmerkitys on Hänessä. Kotilo ei ns.rakenna puutarhoja, vaan ihmisen näkökulmasta hän tuhoaa niitä, kotilo on harmoniassa oman luontonsa kanssa, tuhoten puutarhoja, kotilon elontasapaino säilyy, ja vain siksi harmonia onkin hänelle ja kaikille mahdollista - harmonia säilyttää itse itsensä, antaa omalle olemassaololle mahdollisuuden, luo itseään ja tuhoaa itsensä jatkuvuuden periaatteita noudattaen, kuin egoistinen teini, joka hyödyntäen jokaista osaamansa harhautuksen tapaa silkasta halusta päästä kunnon panolle, mutta joka sitten ajallaan rauhoittuu vaimon piikittelyyn lapsien hoidosta, kun rahaakin pitäisi tuoda taloon. Ja nyt tuo kotilo on kauhassani vailla mitään selitystä miksi kaiken on tapahduttava miten ne tapahtuu.

Hyväntahtoinen saa olla, tai harjoittaa itseään hyväntahtoiseksi, tai toteuttaa harjaantunutta hyväntahtoisuuttaan, mutta kuinka suunnitelmallisesti sitä voi tehdä, se on eri kysymys. En tiedä kuinka helpolla kotilo pääsee verrattuna ihmiselämään,

yksi inhimillinen mielipide keksii tyhjää, toinen inhimillinen mielipide ratkoo ongelmaa, yksi rakentaa toinen tuhoaa, nämä kakdi kulkevat liian usein käsikädessä, kotilo tuskin näitä joutuu käsittelemään,

kotilo on samalla tavalla autonomiansa vanki, kuten minäkin olen autonomiani vanki; meistä molemmat ovat vankeina tässä pohjimmiltaan käsittämättömässä kaikkeudessa, maailmassa jossa tuntuu pahalta tehdä pahaa, mutta jossa pitää kyetä olemaan paha - suojellakseen hyvää.

Kotilo tuhoaa puutarhan, sammakko syö kotilon, hyvä voi olla kärkivoimaa, paha passiivista ja uinuvaa, kumpi on hyvä olento, kotilo vai sammakko,

millaisella voimalla ihmisen on hyvä puuttua elonkiertoon kun hön luo älyllisillä suhdanteita, tai vetoaa utilitaristiseen "suurimman mahdollisen onnenmäärä jaettuna kaikille" periaatteeseen,

entä eläinten elämän ja elämiseen yleensä ja sen jatkuvuuteen aktiivisesti tai passiivisesti suhtautuva ihminen? Kumpi on parempi? Tuleeko elämää ja eläimiä suojella ja millä velvollisuuden tunnolla?
Millainen ihminen on eläinten mielestä hyvä ihminen?

Jing ja jang ei ole totta. Hyvän ja pahan välillä on aina ja ikuisesti ja väistämättä tietämättömyyden kokoinen kuilu - jokainen hyvä voi olla pelastava, jokainen paha murskaava, kotiloille ja sammakoille voidaan kummallekin tehdä pahaa suojelemisen nimissä, voin tehdä pahaa jopa tietämättäni, vaikka yrittäisin olla hyvä,

samalla tavalla kuin raittiuteni tuhoaa luuserijuopon egon,

filosofiassa puhutaan akatalepsiasta - tietämättömyyden pohjavireestä, voin tietää mitä en tiedä, ja toisaalta, on asioita joista en edes tiedä että en tiedä. Minussa oleva pahojen voimien mahdollisuus on aina todellinen ja siksi minussa oleva todellisuus voi olla toiselle jotakin murskaavaa. Tietämättömyyden rooli asiassa kuin asiassa on siis varmaa,

silti on olemassa hän - kauhassani matkannut kotilo - persoonana, sielunelämää viettävänä biologisena otuksena, jonka tiedän ja jonka henkilökohtaisesti tunnen, johon heijastan sen mitä tiedän ja tunnen, aivan kuten muut ihmiset heijastavat minuun sen mitä he tietävät ja tuntevat - niin hyvässä kuin pahassa,

Markoetta-kotilo oli minulle vaaraton ja harmiton olento, silti hän ei ollut mikä tahansa kotilo, vaan nimenomaa minun huomiopiiriini asettunut kotilo - jotakin jonka noin vain rekisteröin ja tallensin, otin itseeni henkilökohtaisesti kuten paatuneempikin narsisti. Ehkä hän vielä omaa hyvää toivoen ja itseensä luottaen tuhoaa jonkun aloittelevan buddhan puutarhan, ja murskaa siten tämän unelmat helposta ikiseesteisyydestä?

Elämä on ikuista rakentamista, vai mitä Markoetta? Missä sitten kuljetkin..