Blogi - Kosto

Orwell kirjoittaa esseessään, miten eräs pieni juutalainen potki maassa makaavaa nukkuvaa vangittua SS-kenraalia, jonka jalka oli jo valmiiksi kidutettu muodottomaksi. Orwell pohti asian absurdiutta. Kerran niin loistelias ja komeaan univormuun pukeutunut korkea-arvoinen sotilas oli enää pelkkä säälittävä näky - reppana. Miten jostakin aiemmin niin mahdottomalta tuntuvasta asiasta tuli sittenkin mahdollinen?
Hommassa on samaa henkeä kun tarinassa, missä nainen ampui viisi laukausta huoltoaseman katosta pääalaspäin roikkuvan Mussolinin ruumiiseen. Yksi kuti per yksi kuollut poika.

Kostamisen idea on silti järjetön. Oikeastaan mitään todellista kostamista ei edes tapahdu. Miten potkimalla heikkoa tai ampumalla kuollutta voisi korvata ne kaikki Mussolinin ja SS kenraalien tapattama miljoonat viattomat? Kostonhenki tuhoaa suhteellisuudentajun.

Kostaminen perustuu oikeastaan fantasiointiin ja voimattomuuden kokemiseen. Kostonhaluinen kokee olonsa avuttomaksi, ja kun ihminen kokee olonsa avuttomaksi, hän fantasioi jotakin joka muuttaisi tilanteen - kääntäisi voimasuhteet. Ja kun tämä avuttomuuden tunne sitten väistyy, syntyy teko. Jalkapuoli saa nöyryytyksensä, Mussoliini luotinsa.

Laajempi kysymys lienee, miten yksittäinen pieni juutalainen tai yksittäinen pieni nainen ikinä kykenisi kostamaan fasistiselle koneistolle joka olisi täysissä voimissaan? Ratkaisu jää väistämättä fantasioinnin eli mielikuvituksen tasolle. Kuten tiedetään, mitkään faktat eivät ennusta tulevia käänteitä. Kostofantasian ongelmallisuus piilee juuri tässä - ihmisellä on hämmentävän pitkälle venyvä uskomus siitä, että paha muka saisi joskus palkkansa, vaikka jo pelkkä pahuuden ennakoiva määrittely on osoittanut monelle ylivoimaiseksi esteeksi. Jotkut turvautuvat määritelmissään omiin kokemuksiinsa, ehkä myös sivistykseen, yleiseen historiaan, toiset kopioivat hyvän ja pahan mallinsa pelkästään kirjoista. Jälkimmäinen koulukunta harvoin kiinnitä huomiota arkisiin kokemuksiinsa ja muihin seikkoihin. Mitä muuta se olisi kuin itsensä pettämistä.

Näitä maailmaa liikuttavia suurempia sotaisia voimia vastaan meidän on vaikea ja jopa liki mahdotonta taistella, mutta voimme aina valita puolemme. Voimme valita minkä puolesta taistelemme. Tämä määrittyy sillä kun hahmotamme rehellisesti kuka tai mikä on meidän vihollisemme. Ilman vihollisuuksia on tuskin elänyt kovinkaan rehellstä elämää. Mutta kun viholliskuva on vihdoin selkeä, voi kysyä, haluanko olla avuton viholliseni edessä?
Ajan myötä elämän ja tilanteiden voimasuhteet muuttuvat totta kai toiseksi siitä mitä ne nyt ovat, vihollisuudet muuttuvat, siksi voi pohtia, palveleeko yksilön oma kostonhenki ikinä mitenkään laajempaa oikeudentuntoa ja yleistä harmoniaa? Miksi sössiä liikaa asioita? Kostonhenki on kaikenlaisen harmonian vastakohta. Silti vihollisen edessä on tervettä olla vahva.

Määrätietoinen voima tarvitsee vastukseksi määrätietoista voimaa, eikä mitään yksilön fantasioimaa kostomentaliteettia, eli mielikuviteltua lupausta helvetin liekeistä. Siksi sodassakaan ei ole liiemmin varaa etiikkaan eikä muihinkaan tunteiluihin. Mutta rauhassa taas on. Ja siihen ajatus eettisestä oikeudentunnosta perustuukin - pyrkimyksestä harmoniaan, ei siis tasapainoon, ei kostoon, ei helvetin lieskoihin, vaan harmoniaan, sellaiseen tilaan joka kestää iskuja siinä missä tasapaino lähinnä vain järkyttyisi ja vaatisi jatkuvaa huomiota ja ylläpitoa.

Välttääkseen henkilökohtaisen kostonhalun ja siitä mahdollisesti koituvan kostonteon, tulisi olla kokemusta siitä että ei ole tilanteiden edessä avuton, tai ylipäänsä liiaksi asioiden vallassa. Että pärjää ja pystyy vaikuttamaan ympäröiviin tekijöihin. Olisi toisin sanoen voimissaan. Vallan tuntoinen. Pitää itsestään huolta. Uskaltaa pyytää ja saada tukea, mutta pysyä silti autonomisena. Toisin sanoen ulkopuolisen tuen ehdot eivät saisi koskaan olla liian velvoittavia, silti jokin side ja yhteys siihen täytyy muodostua. Tarvitaan ystävyyttä, välittämistä. Tämän siis jo tiedämme. Ystävyys on voimavara. Ihmisten tulee osata olla toistensa puolella jotta vältytään kostomielialalta, kostonkierteistä ja muilta sössimisiltä. Ei riitä että voimaannumme twerkkaamaan vain itsellemme, vaan tarvitaan myös yhteisön sisäistä resilienssiä. Voidaan puhua jopa kovasta rakkaudesta - liimasta, joka ei näe riitaa yhteisöä tuhoavana tekijänä. Jos rakkaus tuhoutuu helppoon riitaan, se on silloin helppoa rakkautta.

Yhä enemmän polarisoituvassa maailmassa oikeudentaju huutaa aina vain lujemmin. Etenkin rapakon takaa valtaherrat sortuvat jopa keksimään täysin keinotekoisia riitoja, joita kotosuomessa sitten matkitaan. Syntyy voimakeskittymiä, jotka eivät piittaa sen enempää harmoniasta kuin lähimmäisrakkaudesta, vaan jotka kiikuttavat tahallaan venettä. Tämä tasapainon puute tekee sen, että keksimällä keksitään syyllisiä joita rankaisemalla uskotaan ikään kuin tasapainon palautuvan ennalleen. Se on kuitenkin äärivanha ilmiö. Käytännössä sama kuin että käyttäisi ruutia Mussolinin ruumiiseen tai potkisi avutonta SS kenraalia - mikään todellinen ei siinä muutu, tai tarkemmin sanottuna, voimasuhteet ovat siinä vaiheessa jo muuttuneet. Pahimmillaan veltoksi kosiskeltu kansa vain jatkaa tämän sirkuksen tuijottamista arkana, ja uskaltaa iskeä tikarinsa vasta jos vihollinen on heikko. Ei edes tavoitella etukäteistä voimaa ja pärjäämistä.

Humanistin on tietysti vaikea olla. Tulisi voida näyttää että raha ei varsinaisesti pyöritä tätä maailmaa sinänsä, vaan itseasiassa terveys ja tarinat. Ja yhä enemmän samaista sirkusta pyörittää ne tarinat, mitä rahalla voi saada. Aika harva mieltää olevansa ahne. Ei, jos naapurilla on enemmän.
Ikuinen vetoaminen taloudelliseen turvallisuuteen on sekin loppujen lopuksi samanlaista itsepetosta kuin neuroottinen terveysmielessä tapahtuva itsenkyttäily - helpommalla pääsisi jos vain löytäisi itselleen toimivia tapoja. Ei vertailisi liikaa.

Raha ei siis varsinaisesti selitä maailmaa, velkatalousjärjestelmä perustuu luottamukseen, ja osakemarkkinat ennakointiin, käytännössä tarinointiin. Todellisuus näyttäytyy siten mitä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Alkkikset tietävät tämän. Taas puhutaan inhimillisistä tekijöistä, ei faktoista, koska taloutta on yhtä mahdotonta ennustaa kun mitä tahansa muuta. Taloutta on lähinnä hauska spekuloida ja kommentoida.
Sodankäynti pohjaa logistiikkaan ja joukkojen siirtoon - ei hyveeseen eikä pään aukomiseen, ja kun sotaan on ryhdytty, sitä on vaikea lopettaa, koska kuten jo sanoin, sodassa ei ole etiikkaa, on vain yhä laajemmalti kasvavaa kiihkoa, nationalismia ja propagandaa. On joukkojen siirtoa - väkivaltaa.

*** 

Filoryhmä kokoontuu lauantaina klo.13. Aiheena rakkaus. Jotakin rakkaudesta voit lukea täältä