Blogi - Kosto

Orwell kertoo esseessään pienestä juutalaisesta miehestä, joka potki maassa makaavaa nukkuvaa vangittua SS-kenraalia nilkkoihin. Upseerin jalka oli jo valmiiksi kidutettu muodottomaksi. Orwell pohti asian absurdiutta. Kerran niin loistelias ja komeaan univormuun pukeutunut pelätty korkea-arvoinen sotilas oli enää pelkkä säälittävä näky entisestä itsestä. Miten jostain aiemmin niin mahdottomalta tuntuvasta asiasta oli nyt yhtäkkiä tullutkin mahdollinen?
Hommassa on samaa henkeä kun tarinassa, missä nainen ampui viisi laukausta huoltoaseman katosta pääalaspäin roikkuvan Mussolinin ruumiiseen. Yksi kuti per yksi kuollut poika.

Kostamisen idea on järjetön. Oikeastaan mitään todellista kostamista ei ainakaan näissä tarinoissa tapahdu. Miten potkimalla heikkoa tai ampumalla kuollutta voisi korvata kaikki ne Mussolinin ja SS kenraalien tapattama miljoonat viattomat? Symmetria ei toteudu. Kostonhenki on tuhonnut suhteellisuudentajun.

Kostamisen ajatus perustuu valtaisin fantasiointiin ja voimattomuuden kokemiseen. Kostonhaluinen kokee olevansa avuton, ja kun ihminen kokee olevansa avuton, hän fantasioi kaikenlaista mikä muuttaisi tilanteen, kääntäisi voimasuhteet, ja antaisi tilaisuuden näyttää. Ja jos oma avuttomuuden tunne lopulta väistyy, tulee teko mahdolliseksi. Jalkapuoli saa nöyryytyksensä, Mussoliini luotinsa. Mistään aidosta tasapainosta ei silti voida puhua.

Laajempi kysymys lienee, miten yksittäinen pieni juutalainen tai yksittäinen pieni nainen ikinä kykenisi kostamaan fasistiselle koneistolle silloin kun se on vielä täysissä voimissaan? Ratkaisu jää väistämättä fantasioinnin eli mielikuvituksen tasolle. Siksi kostamisen ajatus on lähinnä fantasiaa, ja siinä sen ongelmallisuus piileekin; ihmisellä on hämmentävän pitkälle venyvä uskomus siitä, että paha saisi joskus palkkansa, vaikka jo pelkkä pahuuden ennakoiva määrittely on osoittanut ihmiskunnalle ylivoimaiseksi esteeksi. Paha ottaa valtansa, ja kun se pääsee voimiinsa, se rikkoo, kostaa. Yrittää saada tasapainon. Eikä tasapainoisessa elämässä ole mitään väärää, verrattuna jatkuvaan alistettuna olemiseen.

Jotkut turvautuvat pahuuden määritelmissään omiin kokemuksiinsa, ehkä myös sivistykseen, yleiseen historiaan, toiset taas kopioivat hyvän ja pahan mallit suoraan kirjoista. Jälkimmäinen koulukunta, määritelmien kopioijat, oppivat hyvän ja pahan vain sen perusteella, mitä hyväksi ja pahaksi kirjoitetaan tai mallinnetaan, kiinnittämättä suurempaa huomiota arkisiin kokemuksiinsa. Silloin myös itsepetoksen ovi on eniten avoin.

Maailmaa liikuttavia suurempia voimia vastaan meidän on vaikea ja jopa liki mahdotonta taistella, mutta voimme aina valita puolemme. Voimme valita minkä puolesta taistelemme. Tämä määrittyy sillä, kun hahmotamme rehellisesti vailla itsepetosta kuka tai mikä meidän vihollisemme on. Kun viholliskuva on rehellinen ja selkeä, voi kysyä, haluanko olla avuton viholliseni edessä? Haluanko olla alistuva?
Ajan myötä elämän ja tilanteiden voimasuhteet tietysti muuttuvat toiseksi siitä mitä ne nyt ovat, vihollisuudet muuttavat muotoon, siksi voi pohtia, palveleeko yksilön oma kostonhenki ikinä mitenkään laajempaa yhteistä oikeudentuntoa? Näkemykseni mukaan ei. Kostonhenki on kaikenlaisen yleisen harmonian vastakohta. Kuten sanottu, avuttomuuden hetkinä kosto on pelkkää fantasiointia, voiman hetkinä se on suhteetonta toimintaa, vammaisen nilkkoihin potkimista ja ruumiin ammuntaa.

Määrätietoinen voima tarvitsee vastukseksi aitoa määrätietoista voimaa, eikä esimerkiksi yksilön fantasioimaa kostomentaliteettia, esimerkiksi mielikuviteltua uhkaa helvetin liekeistä. Siksi sodassakaan ei ole liiemmin varaa etiikkaan tai muihin tunteiluihin, vaan tarvitaan kylmää kykyä raakaan toimintaan. Mutta rauhassa tilanne on eri. Ja siihen ajatus eettisestä oikeudentunnosta perustuukin. Rauha pyrkii harmoniaan, ei siis tasapainoon eli kostamisiin, ei keksittyihin helvetin lieskoihin, vaan sellaiseen tilaan, joka kestää joustavasti iskuja menettämättä muotoaan ja arvoaan. Tarvitaan oikeudentuntoa, joka palvelee yleisöä myös laajemmin. Tarvitaan pahuuden olemassaolon tiedostamista ja sen tunnustamista. 

Välttääkseen henkilökohtaisen kostonhalun ja siitä mahdollisesti koituvan kostonteon, tulisi olla kokemusta siitä että ei itse ole tilanteiden edessä liian avuton, tai ylipäänsä liiaksi asioiden vallassa. Että pärjää ja pystyy vaikuttamaan ympäröiviin tekijöihin. On vaikuttavana osana omaa ympäristöään. Olisi toisin sanoen voimissaan, vallan tuntoinen ihan konkreettisesti. Pitää huolen itsestään, uskaltaa pyytää ja saada tukea, mutta pysyä silti autonomisena. Ja juuri autonomian säilymisen vuoksi mitkään ulkopuolisen tuen ehdot eivät saisi koskaan olla liian velvoittavia, samalla tavalla kuin laki velvoittavaa, vaan jokin erityinen side ja yhteys tulisi avun antajaan muodostua. Sitä voi kutsua vaikka kunnioitukseksi. Tarvitaan siis keskinäistä ystävyyttä yli lain, käytännön välittämistä. Ei riitä että voimaannumme twerkkaamaan vain itsellemme, vaan tarvitaan myös yhteisön sisäistä resilienssiä. Voidaan puhua jopa kovasta rakkaudesta, liimasta, joka ei näe ristiriitaisuuksia yhteisöä tuhoavana tekijänä, vaan luonnollisena ja jopa välttämättömänä tapahtumana, riitana osana harmoniaa. Jos rakkaus tuhoutuu helppoon riitaan, kyseessä on silloin helppo rakkaus.

Oikeus pyrkii harmoniaan, ei siis tasapainoon, ei kostoon. Rangaistuksen tehtävä on osoittaa, että yhteisö ei hyväksy tiettyä käytöstä, esimerkiksi varkautta, raiskautta tai murhaa. Yhden ihmisen oikeudentunnolle alistuminen on aina vaarallinen, usein sotatilaan johtava laji. Syntyy nationalistisia kansankiihottajia, pikku Hitlereitä, jotka oikeuttavat vääryyttä ja pahoja asioita historiankirjoihin vedoten. Tapahtuneet kansanmurhat ovat siitä hyvä esimerkki.

*** 

Filoryhmä kokoontuu lauantaina klo.13. Aiheena rakkaus. Jotakin rakkaudesta voit lukea täältä