Blogi - Kirjoittamisen lystiä
Jatkoin taas Artturi - passiivis-aggressiivisen elämäntaidonvalmentajan kirjoittamista. Olen jo unohtanut kuinka hauskaa pidemmän tekstin kirjoittaminen on. Tarkoitan samalla tavalla hauskaa kuin että seksikumppani purskahtaisi nauruun kesken kaiken.
Kun kirjoittaa, käy väistämättä vuoropuhelua alitajuntansa kanssa. Nyt tuntui kuin kaikki mielensyövereissä kituva kritiikki olisi saanut välittömän käskyn tulla esiin ja hyökätä kimppuun. Paljon tuli ulos kaikkea mutta mitään ei syntynyt. Hirveä ajatella että on itse syypää ja terroristi oman luomuksensa sabotointiin.
Siitä huolimatta rakastan kirjoittamista. Myös näiden pitempien tekstien. Nautin kun saan luoda uutta. Artturi on minulle eräänlainen lempilapsi. Ja se sai pohtimaan mikä saa minut niin kiihkeästi luomaan hahmoa joka niin ivallisesti huutaa omaa hulluuttaan. Miksi haluan kaataa niin paljon tämän reppanan niskaan.
Kirjoitan siis satiiria. Artturin passiivis-aggressiivisuus kuvaa tilaa, jossa ihminen ei vain kykene suoruuteen, ei itselleen eikä muille, ja satiiri jos jokin on epäsuoraa ivaa. Se on pakoilua yksiselitteisyydestä. Artturi on tietenkin hahmona tervehenkinen ja vilpitön, omaan erinomaisuuteensa ihastunut, ja siksi kai pakeneekin kaikkea aidosti vaikeaa. Puhumme siis elämäntaidonvalmentajasta, joka sortuu jokaiseen inhimilliseen sudenkuoppaan - myös siihen helpoimpaan - henkisen vallan tavoitteluun ja ylläpitoon.
Yleisesti uskon että halu auttaa muita on melko pyyteetön. Tarkoitan pyyteettömällä sellaista vetovoimaa, joka ei kahlitse itseä tai toista mihinkään. Se ei ns. "pyydä" mitään eli on pyyteetön. Saa auttamaan ilman salaperäistä vastapalkan vaadetta. Mutta samalla se hyväksyy myös kaupankäynnin; jos raadat yhteiskunnalle, sinulle kuuluu asiallinen toimeentulo ja korvaus. Molemmat ovat pyyteettömiä haluja siinä mielessä, että ne ovat tavoitteissaan suoria ja selkeitä: tulla toimeen yhteisössä. Ja tämä pyyteettömyys on Artturille vaikea.
Henkiset valmentajat vievät tätä toimeentuloa joskus äärimittoihin. Eräs manifestointimainos lähetti juuri mainossähköpostia että ei saisi haluta mitään, koska halu synnyttää tunteen puutteesta, ja että tällä tavoin halutessaan ihminen täyttyisi vain vaatimuksilla ja saisi siksi osakseen lisää puutetta. Se on melko mustavalkoinen ja tynkä tapa nähdä halu. Väittäisin että silloin saa osakseen vain vaatimattomuutta. Maailma kuuluu niille jotka haluaa. Mutta Artturi ei uskalla tähän halukertomusten selkeyteen, siinä hänen tragediansa.
Artturi ei yritä kertoa kenellekkään mitään moraalista opettavaa tarinaa. Se ei ole tyylini. Kirjoitan koska haluan itse oppia, eli oma pyyteeni on suora. En vain tiedä mitä haluan oppia. Siksi sitä kai voi pyyteettömäksi kutsua. Ja sitä oppimisen syvä pohjavirta onkin - jotain mitä ei entuudestaan tiedä.