Blogi - Kiinnostavia lainauksia osa 1

Aloitan tämän blogisarjan oikeastaan siksi, että tuli velipojan kanssa kiistaa miten sitaatteja pitäisi lukea. Tulisiko ymmärtää kirjoittajan henkilökohtaista ja samalla yksiselitteistä sanomaa? Entä jos sitaatti on tarkoitettu monimerkitykselliseksi?

Satunnaisesti kaapatut lainaukset on poimittu puhelimestani mihin olen niitä säilönyt

***

Jos huomaat olevasi väärässä junassa, poistu seuraavalla asemalla; mitä pidempään olet kyydissä, sen kalliimmaksi paluumatka tulee

- japanilainen sananlasku

Sanonnan mukaan elämä tulee sitä kalliimmaksi mitä pitemmälle metsään menee. Raamatun lailla tämäkin viisaus ohjeistaa tunnistamaan väärän suunnan heti kuin vain mahdollista, ja palaamaan takaisin. Käytännössä tämä vaatisi kuitenkin "tilannetajua" eli sen hahmottamista, milloin oma suunta oikeastaan edes olisi väärä. 

Olen joskus epäreilusti pitänyt tällaista "oikeaa" ja "väärää" elämänsuuntaa hahmottavaa tilannetajua viisauden synonyymina, mutta en enää. Viisaus ei ole yksilölaji. Ja tätä kai lainauskin kuvaa. Junalla on oma määränpäänsä, ja matkustajalla toive tai tavoite. Samoin kuin yhteiskunnallakin on eri määränpäät, eri toiveet ja eri tavoitteet. Matkustaja lähinnä vain on. Odottaa päätyvänsä johonkin.

Vapaassa maassa kyydistä saa jäädä pois milloin mielii, mutta kuka kertoisi mikä juna vie kohti oikeaa? Millainen määränpää kuuluu minulle? Mihin junaan voin istua odottamaan? Suomessa on monenlaista junaa mitkä vievät eri suuntiin, ja 15-16 vuotiaan nuoren pitäisi osata arvioida mihin ammatilliseen junaan hyppää ja milloin pois.

Mietin asiaa niin, että miten esimerkiksi Pohjois-Korean maaseuduilla kyetään mitenkään hyppäämään pois "väärästä junasta?". Käytännössä siellä on vain yksi iso Kim-dynastian kipparoima veturi, ja ääriään valvottu vaunuosasto. Yhteistä määränpäätä julistetaan ja lauletaan kuin pahimmassakin uskonnossa. Kaikki toivoo samoja asioita - jenkkien tuhoa - kun muustakaan ei tiedetä. Elämä on monin paikoin alkeellista raatamista eikä Kim Jong-Unin politiikka lupaa mitään hyvää eikä uutta heille, jotka syntyvät jo valmiiksi huonoon kastiin. Mahdollisuudet tulla tietoiseksi ympäristöstään tai siitä miten räikeästi on joutunut hyväksikäytön uhriksi on äärimmäisen pienet. Koulutus on valtion hyväksi tähtäävää politiikkaa, eikä laajempaan filosofiseen kritiikkiin ole energiaa saati mahdollisuutta. Synkältä siis näyttää. Ei sellaista sirkusta voi viisaudeksi kutsua. Niissä olosuhteissa yksilön viisaus ei yksinkertaisesti saa mahdollisuutta rakentua/rakentaa parempaa.

Tässä mielessä lainaus herättää enemmänkin kysymyksen viisauden luonteesta. Piileekö viisaus matkustajassa vai junassa? Kuinka henkilökohtaista viisaus lopulta onkaan, ja mikä on sattuman rooli tässä  maailmassa, joka riepottelee ihmisraukkaa humanismin ja hengissä selviämisen välillä? Toimiiko mikään aate meille riittävänä veturina silloin kun paikat ovat tarpeeksi kovat?

Junan vaihtaminen tuntuu hyvältä ja vapauttavalta idealta, mutta junasta toiseen hyppiminen pienestäkin vääryydestä kuulostaa kuluttavalta.

Ja kuten sanottu, elämä voi käydä kalliiksi silloinkin, kun ei viisauden puutteen, tietämättömyyden tai taloudellisen kurjuuden takia yksinkertaisesti pysty vaihtamaan junaa. Silloin ei voi pysähtyä asemalla. Täytyy mennä sinne minne viedään. Siinä menee henkilökohtaiset lahjat hukkaan. Eikä sellaista yhteiskuntaa joka hylkää yksilön voi oikein viisaaksi kutsua.
 

Kirjallisuus on hyväksytyin tapa hylätä todellisuus

- Fernando Pessoa

Tämä kuvastaa osuvasti todellisuutta. Kirjallisuutta ja lukeneistoa ihannoidaan. En tietenkään ole kirjallisuutta vastaan, mutta lukeneiston väen moraalia on aina kiva epäillä. Onko lukenut mies tosielämästä etääntynyt pelkuri? Mihin kukin vastatuulessa kykenee? Totteleeko hennot kourat todellisuuden kovaa kuritusta?

Kirjailijan rooli on tietysti kamalin. Se on pelkkää sisäistä briljeeraamista. Psykiatri ja runoilija Claes Anderdon kutsui kirjoittamista narsistien lajiksi - omassa päässä ja omassa yksinäisyydessä elämiseksi. Ensin kuvitellaan todellisuus, sitten kirjoitetaan se ylös, ja jos ryhdytään oikein villeiksi, yritetään vahvistaa tätä todellisuuskuvaa todellisuustutkimusten tuloksilla. Teoreetikot taas spekuloivat ja koittavat sovittaa erilaisia loogisesti eheitä kyhäelmiä tosielämään, mutta kuvitelmaksi sellainenkin vain jää. Ei teoretisointi ole todellista elämää, se on päänsisällä elämistä. Kirjaimet eivät hypi paperilta todellisuutta rakentamaan.

Itse vietin nuoruuteni lapionvarressa, eikä lukeneisto aina oikein arvosta tällaista rehellistä työtä. Työn arvo oli kuitenkin totta. Lapionvarressa kroppa muovautui, kättensä jäljet näkyi, ja testosteronipöllyissä kehtasi jopa naida suurempia surematta. Tämä oli lapiomiehen todellisuus eikä sitä halunnut karkuun.

Olen myös kritisoinut heitä jotka puhuvat alkoholista todellisuuspakoiluna. Valtaosa omasta juomisestani oli hauskaa ja rentouttavaa. En ymmärrä miksi se olisi karkuruutta?

Silti ei kirjallisuus todellisuutta hylkää. Kirjallisuus on kirjallisuutta, se on hengen materiaa ja sielun raaka-ainetta. Kirjallisuuden sijaan olisi hyvä luopua pelkuruudesta.