Blogi - Keho ruumiiksi: kaikkien ihailema kone
Tämä blogiteksti ei kilpaile tieteen kanssa. Se ei ole opetusta eikä tieteellistä psykologiaa tai akateemista filosofiaa, joten pyydän, älä lue sitä niin. En myöskään jaa lääketieteellisiä neuvoja. Älä silti hyppää junan alle, vaan pyri näkemään mitä teksti yrittää sanoa. Sen tehtävä on täydentää sitä, mihin tiede tai järjestelmällinen filosofia ei ylety.
***
Kuten sanottu, keho ei ole pelkkä kappale. Esineiden maailmassa kappaleet ovat eri muotoisia, törmäilevät toisiinsa ja menevät rikki. Siellä kaikki toimii mekaanisesti ja ovat selkeitä ymmärtää. Myös tosimaailmassa keho voi rikkoutua iskun voimasta, mutta lisäksi se kärsii näkymättömien tekijöiden kuten ajattelun tai sanojen vaikutuksesta. Esimerkkeinä pelosta lamaantuminen, vastenmielisyys tai seksuaalinen ilo. Keho on siis enemmän kuin pelkkä kappale. Se on osa psykologiaamme. Psykologialla tarkoitan mm. mielenliikkeitä, ajatuksia ja tunteita.
Voimakas ihailu tai kritiikki saattaa kääntää kehosuhteemme välinearvoksi, ikään kuin keho olisi tarkoitettu vain muiden miellyttämiseksi tai tuomittavaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Jo pelkästään julkisesti tapahtuva ihailu ja kritiikki paljastavat sen, että ihmisen psykologinen yhteys kehoon - omiin tai toisten kehoihin - on enemmän kuin mekaaninen. Suhde kehoon on sosiaalipsykologinen ja siten sosiologian ja filosofian tutkittavissa. Ajatus oikeanlaisesta kehosta ei ole vain yhden ihmisen idea, vaan se on kulttuurillinen ja siten opittu ja unohdettavissa.
Kehoon ei voi suhtautua myöskään anakronisesti, eli sitä ei voi sijoittaa menneeseen eikä tulevaan aikaan. Kehomme on tässä ja nyt. Ajatuksemme sen sijaan saattaavat liitää eilisistä loukkauksista huomisiin pelkoihin, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös kehomme vallitseviin olotiloihin esimerkiksi virittymisenä, jännittymisenä tai stressinä. Kysymys kuuluu: osaammeko keskustella kehon kanssa? Voiko kehoa ymmärtää läsnäolevasti tässä ja nyt? Lääkäri voi kertoa oireet ja tarjota lääkkeet sairauden tai häiriöiden varalle, mutta kehon hoivaamisen vastuu jää väistämättä itsellemme. Kukaan muu ei nimittäin voi hoivata kehoamme ilman lupaa. Oma kehosuhteemme paljastaa, pidämmekö kehoa hoivaamisen ja rakastamisen arvoisena. Ja kuten sanottu, yksi käsitys kehomme "arvosta" on opittu ympäröivästä kulttuurista.
Keho on siis enemmän kuin vain näkyvä kappale. Se on osa meidän psykologiaamme. Kuoleman myötä psykologia katoaa kehosta ja siitä tulee lahoava ruumis. Kehon ja ruumiin välinen ero on siis psykologinen, ei mekaaninen. Eloisa mieli elää eloisassa kehossa. Ruumis on kankeutta.
Keho ei ole myöskään vain tankattava tai rääkättävä eliö, vaan sen mahdollisuudet ovat paljon enemmän. Keholla on parantavia vaikutuksia siihen, miten käsitämme eilistä tai kohtaamme huomisen. Käsittämämme todellisuus ei ole vain ajatuksiemme vaan myös kehontilojemme tulosta. Jännityksestä vapaa keho ei ole niin altis huomisten uhkakuvien pyörittämiseen, vaan on enemmän vapaa kohtaamaan aistillisuutta ja huomioimaan mahdollisuuksia. Rääkkäämisestä vapaa keho ei itke uupumustaan vaan uskaltaa innostua ja olla luova. Hengittävä keho tunnistaa ilman raikkauden ja haluaa liittyy hetkeen. Yritän siis sanoa, että keho hoivaa mieltä samalla tavalla kun mieli voi hoivata kehoa.
Erilaisten kehoihanteiden korostaminen tai kieltäminen on varsinkin julkisuuden tapa suhtautua kehoon. Silloin riskinä on, että emme enää koe kehoa psykologisena osana itseämme, vaan irtaudumme siitä ja jätämme sen työkaluksi tai pahimmillaan ruumiiksi. Kehon psykologinen hylkääminen on sama asia kuin katkaisisi jalasta jänteen - se ei enää toimi kuten pitäisi.
Keho voi rakkaudellaan parantaa eksyneen ja jännittyneen mielen ja palauttaa psykologisen todellisuudentajun. Huomista saa ja pitää ajatella, mutta unohtamatta kuitenkaan kehoa. Koska keho osallistuu ajatteluun.