Blogi - Kaksi tapaa olla tyhmä

On oikeastaan kaksi tapaa olla tyhmä. Voi ensinnäkin heittäytyä täysin välinpitämättömäksi. Tämä vaatii päättäväisyyttä tai itsepetosta, mieluiten molempia. Se on sitä, kun ei enää edes pyri pääsemään yhteiselle aaltopituudelle muiden kanssa, vaan uskoo nokkeluutensa tai päsmäyksensä olevan tärkein todistusaineisto asiassa kuin asiassa.

Esimerkkinä Orson Wellesin elokuvassa Kolmas mies esiintyvä sitaatti: "Italiassa oli Borgioiden aikaan kolmekymmentä vuotta sotaa, terroria, murhia ja verenvuodatusta, mutta siellä syntyivät Michelangelo, Leonardo da Vinci ja renessanssi. Sveitsissä on ollut veljellistä rakkautta sekä 500 vuotta demokratiaa ja rauhaa, ja mitä he ovat tuottaneet? Käkikellon"

Nokkela heitto, mutta typerä. Kuka hullu haluaisi olla nero keskellä sotaa, terroria, murhia ja verenvuodatusta?
Miksi rauha, sivistynyt ympäristö ja käkikello eivät riitä?
Meitä on moneen junaan, kai siksi tyhmyyskin on niin monimuotoista. Ja nyt kun tyhmyydestä puhutaan, niin neron maine on ilmeisen houkuttava. Sitä halutaan tuskan ja kaaoksen hinnallakin.
Vain itsekäs haluaa korostaa omaa olemustaan piittaamaatta miyä se tekee ympäristölle. Olla tyytyväinen nerouteensa, vaikka maine olisi itsepetoksella mielikuviteltu tai itsepetoksella hankittu. Tosinero ei osa pelätä edes itoniaa.

Totta kai esimerkiksi edellä mainittu Da Vinci oli taitava, jopa nerokas, mutta tänään hän olisi luultavasti vain yksi tutkija muiden joukossa, riippuen olosuhteista. Hän tuskin erottuisi edukseen paljoudesta.
Väärissä olosuhteissa Da Vincin nerous tarkoittaisi samaa, kuin villi ja säikky susilapsi, joka ei pärjää. Lahjat jäisivät käyttämättä.
Sota ei Da Vincejä tee, heitä syntyy sodista huolimatta.

Päättäväisyys on hyve. On hieno asia tarttua tavoitteeseen ja viedä se maaliin, mutta homma muuttuu fanaattisuudeksi tasan sillä hetkellä, kun kaikki epävarmuus hylätään
Joulupöydässä nostin vertauksen, että elämä on kuin ruuhkainen risteys, ja tie on vain kerta kaikkiaan ylitettävä. Elämän pelko tarkoittaisi, että katua ei uskalla ylittää, mihinkään ei uskalla edetä, mitään ei uskalla tehdä eikä tavoitella, ja että vain jäisi paikalleen. Olisi käytännössä kuollut. Vain kuollut ei liiku eikä liikuta. Kuollut ei elä.
Fanaattikko ja narsisti menevät tien yli itsevarmasti katsomatta vasemmalle ja oikealle. Heiltä puuttuu terve epävarmuus siitä, onko muuta liikennettä. Siksi he ovat ihmisinä niin typerryttäviä. Kaikki on supervarmaa vaikka miten kolisisi.
Ruuhkaista tietä ei parane ylittää ilman liikenteen seuraamista. On viisasta olla epävarma viimeistään silloin, kun on päättänyt ylittää tien. On viisasta katsella ympärilleen, vasemmalle ja oikealle.
Elämä on pohjimmiltaan henkilökohtaista luovimista: mitenköhän tästäkin ruuhkaisesta risteyksestä nyt pääsee yli? Kadun voi ylittää itsevarman näköisesti, oman epävarmuutensa voi peittää, mutta olisi yhtä tyhmää sivuuttaa epävarmuus kuin velloa siinä.

Epävarmuus haihtuu lopulta uusien taitojen ja kokemusten myötä, samalla periaatteella, kuin usko haihtuu totuuden myötä. Silti meillä on aina uusi risteys ylitettävänä. Aina uudet ruuhkat ja epävarmuudet. Tarve epävarmuudelle ja herkistymiselle ei katoa.
Elämä ei ole vain yksi ruuhkainen tie mikä pitäisi luovia, vaan niitä riittää. Joka päivä on jotain.

Kahden ihmisen kohtaaminen pohjaa samaan kadunylitysideaan, mutta erona vain se, että muiden puolesta ei voi katuja ylittää. Itse täytyy haluta tullaa vastaan.
Yhteistä aaltopituutta on viisasta tavoitella, jos mielii osakseen rakkautta. Rakkaus on jaettua, kuinkas muuten. Se on sulautumista. Mutta tavoiteltu osapuoli ei ole suinkaan ainoa päämäärä tässä maailmassa, vaan kaikki ihmiset ovat päämäärän arvoisia. On typerä luulla, että kaikkia voisi tavoittaa.
Kysymys kuuluu: miten kukaan voisi tulla lähemmäs ketään, jos ei uskalleta herkistyä elämälle ja erilaisille keskinäisille törmäyskursseille?
Intiimi suhde tarkoittaa molemminpuolista kadunylitystä, vastaan tulemista, kun taas tavallinen näytelty ihmissuhde on lähinnä kadunyli huutelemista, ohjeiden huutamista, kertomista mitä toisen pitää tehdä, tai mitä itse aikoo. Hiukan kuulee mitä toinen sanoo, mutta ei sillä ole pitemmän päälle merkitystä, koska asia ja ihminen jää etäiseksi. Intiimiys puuttuu. Ja onhan se näin, että joitain ihmisiä on viisasta rakastaa hyvin hyvin kaukaa. Jotlut eivät ansaitse mitään.
Ilman vastaantulemista on ihan sama onko huutelu rakkauden osoitusta vai herjaa. Kauas se jää eikä mikään todellinen tartu.
On tietysti viisasta olla etäällä jos huutelu on pelkkää herjaa ja tuomitsemista, täynnä typeriä ohjeita, mutta samainen pelko voi tehdä, että myös intiimit suhteet jäävät solmimatta. Ei kuule myöskään rakkauksia. Elämä on riskiä puuhaa.

Yksi tapa olla tyhmä on siis jäädä välinpitämättömäksi elämälle. Vetäytyä omaan kuoreen. Hylätä lopullisesti intiimi yhteys yhteiseen maailmaan. Huudella ohjeita muille ruuhkaisan tien toiselta puolelta. Olla kuuntelematta muita.
Toinen tapa on olla välinpitämätön myös omalle välinpitämättömyydelle. Tämä tarkoittaisi itsen kaksinkertaista ja samalla lopullista hylkäämistä. Se on sitä, kun ei ole enää edes vähääkään kiinnostunut mistään. Miten tyhmyys voisi alkaa parantua, jos ei edes yritä saada lisää viisautta?
Viisaus alkaa epäilystä, eikä se oikeastaan pääty mihinkään. Tyhmyys näyttää aina ja kaikkialla samalta.