Blogi - Häntää jahtaamassa - hännillä
Jotkut sanovat ettei rakkaudesta kannata puhua, koska liikaa käytettynä käsite kokee inflaation. Ehkä siinä halutaan säilyttään jonkinlainen "rakkauden mystisyys" tai muuta, en tiedä. Mielestäni kuitenkin turhan herkkää ajattelua. Moni muutenkin rohkaistuu asioissa vasta liian myöhään.
Toisaalta kristillinen rakkauskäsitys on jo niin äänekäs, että tuskinpa mitään inflaation riskiä on koskaan ollutkaan: väki puhuu mitä sattuu tarkoittamatta mitään. Sanoja ei ole punnittu, niissä ei ole sisältlä, eikä hiljaista kypsyttävää hetkeä pidetä arvossa. Sanoista puuttuu lataus. On niin kiire että kaikesta tulee teknistä järkeiluä. Rakkauskin on vain jotain mihin viitataan ensin sormella, sitten kintaalla, julistetaan trendikirjan sanomaa kuin omaa sanomaa: "minä olen tämän viisaan kirjan jatke ja sen ruumiillistuma, kopioi kirjan ajatukset niin kopioit minun ajatukseni", kuten moni on päivän politiikan ruumiillistuma; vuodesta toiseen samaa päivänpolttavaa kasettia toistaen. Ei oikein ymmärretä itsen tai elämän vitaalin luonteen päälle, ja ulkoisestaan rakkauskäsitykset muualle.
Kyllä epärakkaudellisen teon tunnistaa, siinä missä aito rakkaus tuntuu hyvältä. Petollisen väen kanssa ei viitsi tunteilla, holtiton tunne-elämä on sydämettömyyttä, petollisten kanssa ehkä enemmänkin järkeillään, koska tunteilussa voi tulla turpiin, järkeily on vapaampaa, siinä voittaa vaikka olisi kuinka kiero valehtelija. Toki onhan järkeilykin tunteiden lailla rakkautta, jos miettii millaisiin kaikkiin paloihin rakkauden kokonaisuuden voi pilkkoa, mutta samalla rakkauden paradoksaalisuus on rehellisyyttä siinä missä se on valhetta: kuka hullu nyt ei valehtelisi, jos se olisi huonoista vaihtoehdoista viisaampi vaihtoehto? Kuka epärakkaudellinen hullu paljastaisi läheisensä hirviöille? Työntäisi rekan alle. Vain tilannetajuton lapsi tekee niin.
joka tapauksessa repsahdin rakastamaan. Mielestäni kuvaavinta rakkaudessa on se, että rakastaessaan ihmisestä todella tulee rakkaus: sama kuin että ihminen täydellistyy hyveidensä myötä - hyve on täydellisyys, samassa mielessä rakkaus on jotakin ideaalia - täydellistä, ei kuitenkaan välttämättä ihanne, mutta ihanaa. Rakkaus ja hyve ovat yhtä - ja tätä mentaliteettia esiintyy itämaisessa "dharmassakin", että kun tekee asioita missä on hyvä, ja kun nuo hyvät asiat palvelevat myös muita, voidaan puhua itsen- ja muiden messiaanisesta rakastamisesta - elämän tarkoituksesta. Turhan usein vain joku päsmäri eksyy siihen väliin ja kertoa mitä se todellinen viisas rakkaus sitten on, ja erityisesti mitä se ei ole. Saarnasmiehiä löytyy aina. Rakkaus voi olla petos, mutta ei koskaan itsepetos - ylipäänsä petolliset ihmiset takastavat tosi huonosti.
Myös tunnevoimaista elämää jotenkin karsastetaan järjettömänä tai epäviisaana, johtuen kai modernista "psykoosin" pelosta, mikä ei edes ole psykoosi vaan epäneuroottisuutta. Pelätään että se oma viisas identiteetti jotenkin hajoaa osiin jos kehtaa tuntea tunteita, siksi täytyy olla tosi cool ja tyyni, esiintyä vakuuttavana, järkiperäisen rehellisenä ihmisenä - tajuamatta että se kaikki löpinä tyyneydestä on ihan samaa muilta kopioitua ja apinoitua tunteilua kuin muutkin "seesteiset" arkitunteet. Sanoista puuttuu tunnelataus. Ja kun näiltä viisailta kysyy mitä rehellisyys on, silloin vasta aletaankin jahtaamaan omaa häntää. Omaa rehellisyyttään kun ei kerta kaikkiaan voi koskaan oppia tarpeeksi, kaikkinainen rehellisyys lähtee itsensä tiedostamisesta - mikä värintehtynä on loputon suo, narsismia, samoin kuin että omaan rakkauteen ei oikeastaan koskaan pääse sillä tavoin "puhtaasti" kiinni: se on mitä on - myös tunnetta. Tänään optimisti huomenna pessimistä, tyyneys ja itsetuntemus sen mukaista.