Blogi - Irti itsesäälistä, kohdata päivä: viisauden paradoksi

Kritisoin viisautta siitä hyvästä syystä, että siitä puhuminen on usein etäisen vaikeaa ja myös epäselvää ymmärtää. Käsitys viisaudesta on sotkuista ja se johtaa hämärille vesille. Aina ei oikein tiedä, vihjailevatko viisautta julistavat jotakin sellaisesta, että nimenomaa hän tai hänen tuttunsa/piirinsä eläisi jotain "salaperäisen hyvää elämää", ja että me muut jäämme siitä paitsi. Arvailuksi jää onko näin. Salapiireihin harvoin pääsee mukaan.

Käsitteellisessä mielessä viisaus on väistämättä riittämätöntä. On nimittäin mahdotonta mennä takuuseen siitä, mikä on lopultakin viisasta (viisas ratkaisu/tapahtuma), ja mikä ei ole. Mistä sellaisen voisi mitenkään tietää? Ei ole olemassa mitään vaihtoehtoelämää, mihin sitten vertaisi ja tarkistaisi menikö asiat viisaammin kuin nyt. Kun elämä sattuu kohdalle, niin se tulee sellaisena kuin tulee. Tässä mielessä minkäänlaisesta yberviisaudesta ei voi saada kunnon takeita. Riittämättömäksi viisaus jää, eikä viisauspisteitä jaeta kenellekään.
Ellei elämä sitten ole joku viisasten oma pikku peli mitä en ymmärrä.

Jotkut antavat itselleen viisaan arvonimen ikään kuin palkinnoksi omasta elämäntyylistä, kun ei oikein muutakaan enää keksitä. Henkilökohtaisesta viisaudesta tulee viimeinen oljenkorsi mihin tarttua. Kun ei meriitit riitä, niin aina voi ryhtyä viisaaksi. Eikö tämä syö viisauden arvoa edes omissa silmissä?
Vähän sama dynamiikka tapahtuu onnellisuuksien kanssa. Kun muutakaan ei ole, niin aina voi olla onnellinen. Tarkemmin sanottuna onnellisempia kuin ne huonot ihmiset. Ihan sama kuinka leväperäisesti eläisi, niin viisaita ja onnellisia ollaan.
Mistä sitä oikeasti tietää, kuinka onnellisia muut ovat?
Valtaosa elämästä on sosiaalista teatteria, kuten sen pitääkin olla (ihminen ei ole mikään raaka eläin), niin miltä se "onnellisempi onni" sitten lopulta näyttää? Viisautta ja onnellisuutta yhdistää ainakin se, että ihminen on kyllä mielellään tosi viisas ja onnellinen, ihan sama paljonko sillä itseään pettää. Laskut jäävät maksamatta ja asiat hoitamatta, tuleva tuho tunnistetaan ja ennakoidaan, mutta silti ollaan viisaita ja onnellisia. Mikään ei vaivaa eikä harmita.

Ihmiset puhuvat viisaudesta ja tarkoittavat sillä niin mystisiä asioita, että vaikea saada selvää mitä. Onko viisaus salatieteellistä mystiikkaa, itseensä käpertymisen taidetta, mikä sitten avautuu vain omalle sisäpiirille?
Vai onko se sama asia kuin moderni taikasana "tiede", jonka sanominen ylevöittää sanojan tarkoitusperiä tappiin?
Kuka voisi antaa lopullisen vastauksen viisaudelle, eli mikä olisi se viisain lopputulos mihinkään?
Jokainen onnettomuus voi aina kääntyä onneksi, ja jokainen onni voi aina kääntyä onnettomuudeksi, eikä niiden välinen kausaalinen yhteys ole välttämättä mitenkään tiedossamme tai käsissämme. Ei, vaikka kuinka leikkisimme luonnontieteilijää. Psykologinen kausaali on yhtä mysteeri kuin fyysinenkin. Maailma ei ole mekaaninen paikka, vaan oikeastaan tuntemattomien henkien riivaamaa.
Toistuva tahallinen (oma)tuho tuskin on kovin viisasta, mutta sitäkin täytyisi kysyä häneltä, jolla oli mahdollisuus ampua itseään päähän ennen kuin joutui keskitysleirille loppuelämäkseen kidutettavaksi.
Viisauden merkitys korostuu, kun alamme puhua eutanasiasta ja abortista.

Vain suuruudenhullu egoisti uskoo olevansa kaiken keskiössä, vetelevänsä yhteisönsä naruja, ja vain typerys on yhteisönsä vedätettävissä. Tästä tanssista ei rehellistä viisautta löydä.
Tiede auttaa suojautumaan, mutta tieteen kieli on yhteinen. Tieteellä torjutaan tieteelliset väitteet ja sen argumentit, mutta ikävä kyllä tieteen kieli ei ole omaperäinen, eikä se myöskään kumpua yksilön arkisesta elämästä. Tässä mielessä tiede on irtaantunut humaanista todellisuudesta, ja ottanut matemaattisen todellisuuden muodon. Tiede ei ole humaania yhteisönrakkautta, vaan pelkästään työkalu mikä viisastuttaa.

Viisas yhteisöllinen rakkaus on puolestaan uskoa ja luottamusta yksilön omaperäisyyteen. Yhteisön rakkaus luottaa ja tukee yksilöä, eikä se kaipaa suuruudenhulluuksia eikä typeryyteen asti meneviä tottelevaisuuksia. Näin ollen yhteisön rakkaudella ei ole myöskään varaa sellaiseen itsepetokseen, mikä saisi yksilön kääntämään mustankin valkoiseksi, uhraamaan kaikki yksilölliset kokemuksensa muiden takia, eli kääntämään ilon tuskaksi ja onnen kärsimykseksi, eikä sillä ole varaa yksilöön, josta muut ottavat erityistä mallin.
Yhteisön rakkaus on viisasta silloin, kun se on kiinni totuudellisissa kokemuksissa. Turhan takia ei saa itseään uhrata, mutta asioiden eteen täytyy taistella.

Tervehenkinen elämä on muutakin kuin sosiaalista näytelmää. Tervehenkisyyteen liittyy sellainen kiintymys, luottamus ja usko, mitkä eivät ole pelkkiä etäisiä muodollisuuksia tai kohteliaisuuden osoituksia, vaan myös kokemusmaailmallisesti totta. Välinpitämättömyydessä on yhtä vähän uskoa ja luottamusta, kuin pääpunaisena uskomisessa. Vaikea sanoa, miksi joku ihminen tuntuu paremmalta ja luotettavammalta kuin toinen. Vaikea sanoa myös, miksi joku tahtoo ehdointahdoin olla epäluotettava ja mystinen ihminen. Syitä, myös niitä hyviä syitä, on varmasti tuhansia.
Kuka lopultakin on viisas ja miksi? Ja mitä tässä sattumien rumbassa nimeltä elämä olisi lopulta niin kovin viisasta tehdä?
Seuraavaksi yritän selittää, miksi olisi viisasta kohdata uusi päivä silmästä silmään jo heti aamusta, ja miksi olisi hyvä irtautua itsesäälistä.

Kohdata päivä 

Kurjuus ja puute tuskin ovat viisasta kenellekään. Jos herää joka aamu kurjuuteen ja puutteeseen, olisi viisasta tehdä asioille jotakin. Jotakin viisaampaa.
Silloin tarvitsee myös kysyä itseltä ja kaverilta, onko puitteet hyvälle elämälle ylipäänsä olemassa? Vastaus on poliittinen. Jos ei ole, jottain tarttis tehrä. Passiivisuus ei pitkässä juoksussa kannata, yhteinen elämä menisi vain kurjemmaksi. Tarvitaan laajempia hartioita yhteistä maailmaa rakentamaan. Jotakin lähipiirimme ulkopuolista.
Jos taas uskomme elävämme jo nyt sitä syvällisen viisasta elämää, niin missä on se vaihtoehtoinen elämämme, mitä vasten vertailla ja punnita omia päätöksiämme, tunteitamme ja ajatuksiamme?
Mistä tiedämme, että nimenomaa tämä on se ainutkertaisen hyvä ja viisas elämä juuri meille? Että nyt olemme toimineet viisaasti? Ja että nimenomaa oma viisautemme olisi luonut nämä puitteet ja tämän elämäntilanteet?
Tai vaihtoehtoisesti, jos puitteet hyvään elämään ovat kunnossa, mutta elämä on silti tuskaista, mistä tiedämme, että tämä olisi sitä kaikkein kurjinta elämää? Mistä tietää ettei pahene?
Ja jos kurjuus todellakin johtuu itsestäni, haluanko viedä asioita vielä kurjemmaksi? Onko minussa viisautta parempaan, vai onko nyt perusteellisen sisäisen uudelleenkoodauksen paikka?

Elämä on dynaamista, eikä se koskaan ole pelkästään omien valintojemme summaa. Harvoin olemme edes perillä niistä tuhansista tutuista (ja vähemmän tutuista) valinnoista mitä arkisesti teemme. Lisäksi myös muut ihmiset määrittelevät asioidentilaamme omien tuttuuksien ja totunnaisuuksiensa kautta, ja vaikuttavat näin meihin. Plus että huomiota varastaa ne miljoonat muut kilpailukykyiset tärkeydet, mitä somessa ja telkuissa niin kovasti kaupataan.
Jos eläisimme erilaista elämää mitä nyt elämme, loisimme samalla myös toisenlaisia tapoja ja riittejä, emmekä voisi käsittää tai vertailla niitä nykyhetken tapoihin ja riitteihin, koska oma muuttunut itsemme ja alati muuttuva ympäristömme olisi niin perustavanlaatuisesti erilainen. Eivät fantasiaelämät ole yhteismitallisia todellisuutrmme kanssa, ja mittaajakin on väistämättä jäävi.
Voisimme toki tulkita vaihtoehtoista elämäämme nykyhetken spekseillä, mutta emme voi silti kokea sitä samoilla nykyhetken spekseillä. Empiria jäisi tekemättä. Jäisimme väistämättä oman tulkintamme varaan, ja nimenomaa jääveiksi, puolueellisiksi.
Oma tunnepohjainen tulkinta ole mikään yhteinen totuus, eikä varsinkaan ainoa totuus. Käytännössä se olisi vain tämän hetkistä spekulaatiota siitä, mitä ehkä ajattelisimme vaihtoehtoisesta elämästämme. Vaihtoehtoista elämää elävä minämme tuntisi ja ajattelisi asioista luultavasti täysin eri tavalla kuin nykyminänne. Sellaista voi olla vaikea hyväksyä. Varsinkin jos toinen minuuksista on kovin itsepäinen.

Ainoaksi keinoksi päästä kiinni kaikenlaiseen viisauteen olisi kohdata uusi päivä ikään kuin jokainen päivä olisi uusi. Tämä on armon teko. Näin menneisyytemme ei olisi päässyt liiaksi unohtumaan, mutta ei myöskään määritä sitä, mitä tänään edustamme. Loisimme itsemme uudestaan joka aamu. Irti eilisen typeryyksistä ja solvauksista, silti tarkasti muistaen kuka sanoi ja mitä. Kohtaamme murheet ja ongelmat aina aivan uusin silmin irti eilisistä tunteista. Tässä vaihtoehdossa on myös se hyvä mahdollisuus, että alkaisi tarkkailemaan laajemminkin omaa suhdettaan eri ympäristöihin.

Voimme parhaimmillaankin laskea viisaudeksi vain jotakin sellaista, että ennen oli kamalaa, enää ei ole niin kamalaa. Mistä päästäänkin siihen, että jos ei ole koskaan ollutkaan mitään kurjaa ja kamalaa, niin mitä viisaudesta voisi edes sanoa mitään? Miten voisi olla sisäistä perspektiiviä tai ymmärrystä asioiden viisaista tai epäviisaista tiloista?
Samassa mielessä kukaan ei voi koskaan täysin ymmärtää meitä nyt. Eivät he ole olleet saappaissamme. Eivät he tiedä sitä, mitä tänään olemme, ja mitä tänään edustamme. Itseasiassa sisäisen kypsyyden huomaa oikeastaan siitä, että ihmiset hiljalleen etääntyvät toisistaan. Olemme tietyllä tavalla aaveita toisillemme, mutta kykenemme silti yhteyteen ja kommunikointiin. Tajuamme, että toinen ei ole meidän kopiomme, vaan itsenäisesti rakentunut. Historiamme kummittelee vain meidän toistemme mielissä, eikä sen ole persoonaa määrittävää. Otan esimerkiksi raitistuneen alkoholistin.

Alkoholisti ehkä raitistuu, ja uskoo olevansa henkilökohtaisen viisas, koska ei enää juo. Ylimääräinen kurjuus on vihdoinkin kadonnut. Mutta onko kyse kuitenkaan sen syvällisemmästä viisaudesta, siitä voi olla montaa mieltä.
Alkoholistin aave kummittelee edelleenkin muiden mielissä, yhtä kurjana ja typeränä kuin ennenkin. Alkoholistin historia ei katoa mihinkään. Raitistunut itse ei varsinaisesti tee mitään, hän vain jättää toistamasta vanhoja typeryyksiään, mikä ennen teki hänet muiden silmissä niin kovin kurjaksi ja tyhmäksi. Ennen hän oli pakonomaisesti sabotoinut omaa ja muiden elämää, elämänpiiriä ja ilmapiirejä, mutta koska kaikki vaikuttavat kaikkeen, emme voi jäljittää, onko elämät, elämänpiirit ja ilmapiirit olleet jo lähtökohtaisesti kuinka viallisia tai tyhmiä, ja alkoholisoituminen vain yksi oire ahdasmieliseen maailmaan. Kuka lopulta olikaan se viisas, alkoholisti vai hänen ympäristönsä? Mene ja tiedä.
Alkoholisoitumisen voi siis nähdä myös viisaana ratkaisuna epäviisaaseen ympäristöön, yksilön ratkaisuna kurjaan maailmaan, kärpäsen irtautumisena kärpäsansasta, mutta silti alkoholismin myötä tyhmyys vain laajenee ja ympäristö tyhmenee, se on varmaa, eikä tyhmyys ole älykkyyden vastakohta. Älykäs alkoholisti voi luoda hyvinkin monimutkaisen mutta typerän ja kurjan ympäristön lähipiirilleen. Lähipiirin ilmapiiri voi puolestaan olla hyvinkin alkoholistinen ja kaiken sietävä. Silloin sama kurjuus vain toistuisi yhä uudestaan ja uudestaan yhä uudemmilla älykkäillä tavoilla, eikä sellainen ole missään mielessä viisasta. Kuka katkaisisi kurjuuden ja draaman? Myös älykkyys rappeutuu sitä mukaan kun aivot tuhoutuvat.
Oli miten oli, raitistunut alkoholisti ei varsinaisesti tee mitään, hän vain jättää tekemättä jotain. Hän on aave, jonka sisällä tapahtuu muutos. Kaikki ulkoinen, sen mitä hän on jo tehnyt, jää edelleenkin kummittelemaan muiden mieliin. Ei siis voida puhua alkoholistin henkilökohtaisesta viisastumisesta, vaan hänen irtautumisesta jostakin entisestä typerästä, eli luopumisesta. Ja kun jotakin jää pois, jotakin tulee tilalle. Raitistuneelle on muodostumassa ikkuna lisätiedolle eli viisastumiselle, ottaa hän tietoa vastaan tai ei. Alkoholistilla on raitistumisen myötä tilaa jättää lopulliset hyvästit ylimääräiselle typeryydelle ja kurjuudelle, luopua omasta sisäisestä kaltoinkohtelustaan, mutta jotakin tulee tilalle. Viisastumisen ehdot piileevät lopultakin siinä, että ympärillä on aidosti ammennettavissa uutta tietoa tai uudenlaista ilmapiiriä vanhan tilalle - ettei tuttu kurjuus toistuisi ja jatkuisi. Alkoholismi on yhteisöllinen sairaus.
Mainittakoot vielä, että alkoholismi on biologinen aivosauraus, missä kohtuujuopottelua ei voi enää tavoittaa, koska aivot ovat jo liian vastaanottavia alkoholille. Eivät aivot enää ykskaks alkoholia hylji, vaan päinvastoin, toivottavat sen aina ilolla tervetulleeksi kuin kotiinsa. Eikä välitön onnellisuus ole aina viisasta.
Summa summarum: kokonaisuus on aina enemmän kuin yksilöiden yhteenlaskettu tulos. Yksilö on lähinnä aave, joka kummittelee muiden mielissä ja elämässä. Yhteisö on täynnä aaveita ja kummittelua, mutta se ei silti ole yksittäisten aaveiden luoma harha, vaan totisinta totta. Sosiaalinen todellisuus on olemassa. Tämä pätee kurjuuksissa, ja tämä pätee rakkauksissa. Se pätee kaikessa mihin liittyy ilmapiiri. Vain ilmapiiri kykenee selättämään yksittäisen aaveen kummittelun, tai nostamaan sen jalustalle.
Tässä mielessä myöskään viisaus ei ole koskaan yksilölaji, eikä sitä saa mieltää yksilölajiksi, mutta yksilöllä on toki mahdollisuus ja portti yhteisönsä synnyttämään viisauteen. Tämän ymmärtämisen voi tehdä joka aamu heti ensimmäisenä kun herää. Emme ole tässä maailmassa yksin, vain omin tietoinemme ja nokkinemme, vaan täällä on myös muita.

Irti itsesäälistä - seiso omilla jaloilla

Itsesääli ei ole viisasta. Miksi sääliä itseään maailmassa, joka ei halua meidän olevan yksilöitä, omine yksilöllisinä haluinemme ja tarpeinemme? Maailma haluaa että olemme toistemme kopiot - ilman omaa persoonaamme.
Karl Marx kirjoittaa osuvasti, että kuolema on lajin voitto yksilöstä, ja sitä se todella on. Kuolla voi jo eläessään, ja itsensä voi kadottaa ikuisiin toistuviin sähläyksiin, oman itsensä karikatyyrina. Sitä on myös toivottomuus, eli se, kun ei enää usko mihinkään, ei edes itseen.
Yksilön oma sisäinen elämä on tärkeä. Järkensä eli sisäisen järjestyksensä voi menettää ulkoisiin paineisiin. Se tarkoittaa sitä hetkeä, kun ei enää tiedä miten päin täällä kuuluisi elää. Havaita, että kaikki neuvovat eri suuntiin, eikä mikään suunta tunnu enää omalta. Järkensä menettää, kun uskoo ja luottaa kaikkiin, jotka kirkkain silmin lupaavat hyvää elämää. Mistä he voivat hyvästä elämästä mitään tietää? Varsinkaan omastamme.
Terapiamaailmassa opetetaan, että omaterapeutti on hyvä asia, koska silloin monta ihmistä ei sählää joka suntaan, ja asioissa on järjestys ja tavoite, verrattuna esimerkiksi psykologiaan tieteenä, joka on riitaisaa sekamelskaa, mihinkään spesifiin lopputulokseen tähtäämätöntä, eikä siinä auta sekään, että jokainen tiedettä ymmärtävä psykologi vakuuttaa luonnollisesti nimenomaa niiden teorioiden nimiin, mitä hän itse käsittää. Ei hän voi muusta puhua, ja miksi puhuisi. Tieteilijän tehtävä on tietää, olla asiantuntija, mutta väistämättä aina hyvin kapea sellainen. Yritäppä nyt sitten tässä asiantuntijoita palvovassa yhteiskunnassa säilyttää se oma järkikulta ja järjestys, kun kaikilla on oma käsitys esimerkiksi viisaasta ja onnellisesta, hyvästä elämästä.
Myös Marxin mainitsema tavarafetissi on monelle yhä enemmän totta. Materialla ostetaan hyvää sosiaalista asemaa ja paikataan omatuntoa. Materian uskotaan olevan taikakalu, joka ratkaisisi kaikki henkisen elämän ongelmat. Jos vain annamme tämän tavaran, tai saamme sen tavaran, silloin hän tai minä olemme tyytyväisiä eikä elämään pettyneitä. Mitä muuta se olisi kuin huonoa omatuntoa? Moni samaistaa jopa järkensä pelkkiin ostopäätöksiin, ja samalla kutistaa itseään pelkäksi asiakkaaksi mitä pitäisi palvella. Mistä löytyy sisäinen palo, usko ja toivo, luoda jotakin pyyteetöntä itsenäisesti? Kykyä sanoa puolisolle että minä panen sinua ja se on hyvää.
Itsesäälinen ihminen ei seiso omilla jaloillaan, vaan hän on kuin ilmapallo, joka täytyy jatkuvasti puhaltaa täyteen tyhjää ilmaa että hän ylipäänsä toimii. Muuten hän luhistuu.

Yksilö ei voi muodostua psykologisesti ilman muita ihmisiä ja ympäristöä. Yksilö tarvitsee sosiaalisuuden ympärilleen tullakseen yksilöksi, ja ollakseen yksilö. Sosiaalisuus on yksilöllisyyden psykologinen elinehto. Turha karata lapin erämaille etsimään itseään, kun myös kotonakin voi hiljentyä. Kyllä sen pian itseltään kuulee millainen on omasta mielestä. Hiljaisuudessa lopulta kohtaa sen, mitä on olla yksilö sosiaalisessa maailmassa. Eikä kaikki koe sitä olotilaa mukavaksi. Monella on vaikea olla yksin. Miksi?
Tässä mielessä omilla jaloilla seisominen tarkoittaa nimenomaa sosiaalisuutta. Olla oma itsensä muille, mutta ei muiden kannattelemana. Tämä vaatii kanttia ja asennetta. Seistä omilla jaloillaan muiden edessä.
On jotenkin nurinkurista, että omilla jaloilla seisominen nähdään tänään lähinnä narsistisena vapautena tehdä mitä haluaa. Toteuttaa itseään miten tykkää, ilman sosiaalista vastuuta siitä, että toinen voi olla erimieltä tai suuttua ihan aiheesta. Omilla jaloilla seisominen nähdään myös taloudellisena asiana, taloudellisena riippumattomuutena, kai siksi, että olisi yhä enemmän valtaa suhteeessa muihin, eikä tarvitsisi alistua pyytämään apua keneltäkään.
Todellinen omilla jaloilla seisominen on kuitenkin ymmärrystä siitä, mistä itse alkaa ja mihin päättyy. Eikä se ole mikään staattinen ja lopullinen tila. Totta kai ihminen joutuu turvautumaan muihin. Maailma on yhteinen, eikä kukaan omista sitä. Pyytäminen kannattaa. Ihmisellä on myös psykologinen tapa laajentaa itseään ja vastuuntuntoaan asioihin ja esineisiin - kuten pitääkin, asioista ja tavaroista tulee meille itsemme jatketta. Elämä on jatkuvaa muutosta, luopumista ja saamista.
Itsesäälistä irroittautuminen tarkoittaa kykyä kohdata itsensä, ja seistä omilla jaloillaa yhdessä muiden kanssa. Siinä pisteessä ja sillä ryhdillä missä milloinkin on. Rikkaina tai köyhinä. Iloisena tai pettyneenä. Mikään askeesi ei muuta sitä tosiasiaa, että ketään ei lopulta kiinnosta, olemmeko kuinka köyhiä. Itse annamme asioille merkityksen. Samassa mielessä yhteiskunnan rakenteiden merkityksessä tulisi korostua ne puitteet, että jokaisella olisi ilmainen mahdollisuus hyvään elämään. Hyvällä elämällä tarkoitan ravitsevaa ruokaa, oman potentiaalin tunnistamista, ja mahdollisuutta vaikuttaa yhteisiin asioihin. Tietoa, suojaa, ravintoa.

Tunne-elämän viisaus

Tunteet eivät ole vain itseämme varten. Tunteet ovat sosiaalinen viesti, ne tarttuvat ihmisestä toiseen, ja niiden avulla hahmotamme ilmapiirien sävyjä ja tenhoa. Tunteiden kautta selviää kenestä tykkäämme ja kenestä emme. Enkä uskalla sanoa kuinka lopullisia mitkään tykkäämiset koskaan on. Somesta sen oppii. Itsesääli tarkoittaa muiden hylkäämistä, itseen käpertymistä, itsen kutistamista ahdistukseen saakka, ja lopulta pelkästään itselle viestimistä ja omien viestien kuuntelemista. Itsesäälinen ihminen ei tykkää itsestään, ja hän myös hitaasti hylkää itseään. Itsesäälinen ihminen ei enää usko, toive eikä tavoittele. Hän vetäytyy omaan kuoreensa. Kuoressaan hän marinoituu omassa surkeudessaan, ruokkii huonouttaan vertailemalla itseään muihin, tai vaihtoehtoisesti ylikorostuu mahtipontiseksi, ylivertaiseksi, sen sijaan että vertailisi entistä ja nykyistä itseään realistisesti tosiasioihin nojaten.
Onpa asiat miten päin tahansa, sisäinen vertailu on ainoa tapa hahmottaa oma edistyminen tai rappeutuminen, eikä kummassakaan auta valhe. Miten muutenkaan sitä voisi itseään ja omaa elämäänsä tutkia? Kukaan muu ei voi elämänlaatuamme puolestamme hahmottaa tai päättää. Itsesäälit eivät auta. Tunteita ja niiden viestejä täytyy totta kai osata välittää itselle, mutta myös muille. Se on ainoa keino kirjoittaa elämämme yhteisesti nähtäville - se on ulospääsy omasta kuoresta. Antaa muille mahdollisuus tulla nähdyksi.

Tarvitsemme ilmapiirin josta oppia ja ymmärtää vakaata tunnemaailmaa, mutta tarvitsemme myös järkeilyä erottaaksemme puhtaan järjen lainalaisuudet tunnemaailman oikukkaasta kirjosta ja niiden fantasioista. Tällaisia ilmapiirejä ei vain ole kovin montaa, vaan yhä useammin suuri ja loputon ihmismeri luo tunnemaailman ja sen pelisäännöt, määrittää hyväksytyt ja kielletyt tunteet, ahdistavat yksilöä paljoudellaan, ja hukuttavat yksilön viestit ja yksilöllisyyden yhteisön sanoman alle. Päälle tulee vielä se kaikkitietävä asiantuntija, joka kertoo mitä kaikesta tästä elämänsotkusta pitäisi ajatella ja tuntea. Asiantuntijan rooli on usein olla se tahaton paha, mutta silti totta. Tänään ei kuitenkaan kannusteta eikä edes osata ajatella itsenäisesti irti yhteisöstä, vaan ulkopuolinen tunnemaailma ja sen muodostama draama värittää järkeilyä liiaksi. Rakkaudestakin puhutaan psykoosina, ikään kuin se olisi ihmisessä oleva mielensairaus. Silti rakkaudet kuuluvat normaaliin järkiperäiseen elämään. Miksi ei kuuluisi? Kaikki tämä "viisausteatteri", missä esitetään, että oma järki olisi lopultakin jotenkin kahlinnut hyvän elämän merkit omaan reseptikirjaansa ja visusti oman tahdon palvelukseen, on hyvin tiedostettu esimerkiksi moraalisesti värittyneissä propagandoissa ja niiden teorioissa. Ihmiset uskovat itsestään viisaita, koska he elävät täysin riskittömästi - siten kuten toivotaan.

Tunteet ovat itsellemme, ja tunteet ovat muille. Kykenemme olemaan yksilöitä vain rajatulle joukolle. Kaikille ei pysty olemaan yksilö. Ei ole olemassa sellaista näyttämöä, joka näyttäisi saman itsemme kaikille ja kaiken aikaa. Isä ei voi yhtäkkiä olla ystävä pienelle lapselleen, mutta ystävällinen hän voi silti olla. Roolijako on selkeä, koska roolijako tapahtuu järjenkäytön avulla. Olen ystävällinen isä, en isällinen ystävä, koska tämä lapsi on pieni poikani, eikä ystäväni. Siinä logiikka. Silti moni on valmis tapattamaan kaiken yksilöllisyytensä ja yksilölliset roolikäsityksensä vain ollakseen samanlainen kuin muut, ja vieläpä koko ajan. Ollakseen samanlainen kaikille kaiken aikaa. Olla isäystävälapsi koko maailmalle yhteen ja samaan hengenvetoon. Hukuttamaan kaiken yksilöllisyytensä kertaheitolla ihmismereen ja sen vaatimuksiin.
Ja valtaosin olemmekin samaa merta kun kaikki muut. Meidän yksilöllisyytemme koitetaan ihan oikeasti selittää tyhjäksi. Se yritetään kaapata käsityksien ahtaaseen maailmaan. Miksi siis lopultakaan sääliä itseään, jos olemme vain pieni numero suuressa kaiken selittävässä maailmassa? Kuka meistä välittää, jos emme itse, ja meidän rakkaamme? Läheisyydelle on annettava arvo. Tarinoillemme on annettava persoonallinen arvo. Olemme yksi kahdeksastamiljardista reviiritietoisen petoeläinlajinedustajista. Eivät ne muut ole välttämättä niin kovin mukavia tai reiluja meitä kohtaan. Eivät ainakaan ne etäiset julkkikset, joilla on jo nyt turhan paljon reviiriä. Miksi kuunnella heitä?
Yksilön täytyy räpiköidä pysyäkseen hengissä, roolissa kuin roolissa. Ihan sama tekeekö sen filmitähden tyyneydellä, isällisellä otteella, hyvän rakastajan ylpeydellä, vai millä.

Kirjailija joka menee kirjastoon, ja näkee ne muut tuhannet ja taas tuhannet kirjat, hänen pitääkin ahdistua ja järkyttyä näkemästään. Kilpailu on kovaa. Siksi kirjailijan täytyy suhtautua omaan tekemiseen orastavalla narsismilla ja matemaattisella itsepetoksella. Muutoin hän voi jäädä muiden jyräämäksi. Vaipua itsesääliin, ja pahimillaan luopua omista toiveistaan ja haluistaan kirjoittaa.
Silti liiallisena tämä samainen narsismi hylkää terveen sosiaalisuuden ehdot. Korostuneen narsistinen ihminen paisuu arvelluttavaksi mysteeriksi. Kukaan ei ota hänestä eikä hänen todellisista kyvyistään mitään selvää, koska mitään aitoa ei koskaan paljastu. Narsismi paisuttaa kaikkea mihin narsisti koskee. Kaikki on narsistista kiillettä ja hämäystä, superhyvää ja superihanaa, loistavaa ja mahtavaa, superlatiivista. Johonkin täytyy vetää raja oman narsisminsa kanssa. Esimerkiksi tämä teksti on hyvä. Parempi kuin moni muu, tuskin silti paras. Tämä riittää. Tulee hetki, kun keskeneräinen täytyy julkaista.

On syytä kysyä, miksi mainostaa narsistisella otteella omaa huonouttaan, kun voi olla myös hyvä? Tuntuu hyvältä olla hyvä, joten sitä on syytä mainostaa. Toisaalta tullakseen hyväksi, täytyy ensin olla huono. Kaikella on riskinsä.
Onneksi ilmapiirillä on enemmän vaikutusta henkilökohtaisiin tunteisiin, ja enemmän merkitystä elämään, kuin pelkällä huomiolla tai julkisivulla, ja fiksu ihminen kyllä kykenee vaikuttamaan yhteiseen ilmapiiriin. Julkisivuun ja huomioon hän harvemmin voi vaikuttaa. Sen tekevät muut. Suurin merkitys on tietysti totuudella, mutta se onkin jo vaikeampi juttu. Totuus ei ole kenenkään sanelemaa. Muutama sana vielä siitä.

Tieteissä pyritään totuuteen ja kannustetaan empiriaan eli havaintoihin. Havainnoista muodostetaan erilaisia nojatuoliteorioita, mikä lopulta tarkoittaa sitä, että empiiriset faktat sovitetaan aina teoreettisiin käsityksiin eikä toisin päin. Faktoista ei saa teoriaa, mutta faktat voivat kumota teorioita. Samasta syystä oma ensimmäinen havainto onkin aina syytä pitää mielessä ja jopa kirjata ylös. Muuten muut saattavat hukuttaa sen väärillä teorioillaan.
Näen, että kissani juo vettä aina viideltä aamulla, ja muotoilen siitä omia pikku teorioitani. Silti koskaan ei voi olla täysin varma, juoko kissa seuraavana aamuna vettä viideltä vai ei. Pelkkä teoria ei pakota todellisuutta olemaan tietynlainen, tottelemaan itseään. Teoriaan nojaaminen pohjaa aina havaintoin ja todennäköisyyksiin, eli käytännössä kokemusmaailmaan, faktojen paratiisiin. Elämä minkä koemme ei ole teoriaa, vaan kokemusta ja havaintoa - empiriaa ja faktoja. Siksi kokemusmaailman tuleekin olla myös ensisijaisena näyttämönä. Siksi oma havainto täytyy pitää muistissa. Armollinen täytyy olla, mutta unohtaa ei saa. Kun kissa ei juokkaan vettä viideltä aamulla, herää kysymys, mikä on? Miksi poikkeama tuttuuteen?
Samalla intesiteetillä tulisi nähdä myös hyvä ja huono. Mieluummin niin päin, että huonous olisi poikkeus hyvään. Psykoosi olisi poikkeus selkeyteen.
Jos ihmisellä on esimerkiksi jatkuvasti tyhmä olo, ensin pitäisi varmistua siitä, ettei hän tee mitään tyhmää. Asiaa voi toki teoretisoida, mutta käytäntö lopulta ratkaisee. Tyhmyys ei poistu sillä, että julistaa itsensä viisaaksi.
Tyhmyys ja tyhmät olot kuuluvat filosofian ja terapian piiriin enemmän kuin yhteiskunnan säätelemiksi faktoiksi. Tyhmyydet ovat yksilöiden omia projekteja, eikä yhteiskunnan tai kulttuurin saneltavissa olevia tosiasioita. Siksikään yksilön ei sovi jäädä yhteisönsä jalkoihin, eikä itsesääli todellakaan ole hyvä asia.