Blogi - Elämänkatsomusta

Elämänkatsomus tulisi erottaa maailmankatsomuksesta jo ihan siitä syystä, että tiedetään puhutaanko henkisistä asioista vai luonnontieteistä. Itse olen taipuvainen tutkimaan nimenomaa elämänkatsomuksia, eli henkisiä asioita, ja vielä tarkemmin sitä, miten ihminen yleisesti ajattelee. Millaisia rakenteita ajatteluun liittyy ja kuinka kokonaisvaltaisesti ajatukset pitävät henkilöä otteessaan, eli omassa jatkumossaan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa velvollisuus. Minua kiehtoo millainen ajatusrakennelma tai kulttuurinen paine saa lapset kavaltamaan omia vanhempiaan, kuten Maon aikaisessa kiinassa tehtiin, ja nykyajan somessa tehdään, ja mikä saa aikuisen ihmisen palvelemaan sokeasti itselleen täysin tuntemattomia ihmisiä tai kaukaista järjestelmää omana isänmaallisena velvollisuutenaan?
Kritisoinnin ja samalla ajatuksellisen irtioton tulisi kuulua jokaisen järkevän aikuisen ihmisen arkeen. Ihan samalla tavalla kuin terve itsekritiikki kuuluu terveen ihmisen ajatteluun.
Elämässä ei oikein riitä, että näyttää mukavalta ja kertoo ajattelevansa kuin Immanuel Kant. Tarvitaan enemmän. Kategorinen imperatiivi on muutenkin outo.

Nyt aamulla luin erään tohtoriksi koulutettavan henkilön blogia, jossa tämä kirosi kirjoittamisen vaikeudesta. Hän oli kaivanut esiin vanhan iskulauseen joka julisti:
"täydellisyys on hyvän pahin vihollinen".
Olen eri mieltä, kuten hyvän filosofian periaatteisiin kuuluu. Paras on hyvän pahin vihollinen, eikä suinkaan täydellinen.
Täydellisyys on hyve. Jokainen teksti kyllä täydellistyy vuosien mittaa, kunhan vain kirjoittaa. Yksittäinen teksti voi toki menettää muotonsa ja hajota, mutta kyllä hyvä täydellistyy, kunhan sitä vain hio paremmaksi. Samassa mielessä ihminen täydellistyy kun hän ottaa hyveet vakavasti.

Ongelmia syntyy jos ajatus on heti alkuun siinä että tekstin (tai itsen) tulisi olla paras, että sen täytyisi heti kilpailla maailman parhaimpien tekstin kanssa. Luulenpa että kuka tahansa lannistuu sellaisesta vaatimuksesta. Kuten sanottu, täydellisyys on hyve, ja hyve täydellistää, hyve ei ole synonyymi parhaalle, eli superlatiivi. Hyve täydellistää sekä ihmistä että tekstiä.
Täydellisyys on myös subjektiivista siinä missä paras on komparatiivia korkeampi muoto, vertailevalla kilpailulla rakennettu ja narsistien aina niin rakastama superlatiivi. Ehkä ihmiset ovat tänään niin voimakkaasti rakastuneet omaan kykyynsä vertailla ja analysoida, että unohtavat nauttia matkasta ja etenkin matkan rosoisuudesta. Että kaiken ei kuulukkaan olla ennalta arvattavaa ja loppuun asti pureskeltua, vaan että tietty roso kuuluu elämään ja tekstiin ja se tarjoaa myös ihmisille ja lukijoille valtaa. Vertailu ja siitä juontuva kilpailu ei sekään tuhoa ketään, paitsi silloin, jos jonkin tietyn kilpailun voittaja nähdään kapeasti ainoana "parhaana". Mielestäni esimerkiksi palkitut ja trendikkäimmät kirjat eivät todellakaan edusta kirjojen parhaimmistoa.
Sodassakin voittavat lähinnä vain tarinankertojat ja tarinoiden lukijat, eikä sotivat osapuolet, koska sodan kokeneet ihmiset kokevat kauhua, kidutusta, tuhoa, tuskaa ja kuolemaa, mutta sotaa etäältä ja turvassa seurannut rakastuu juonenkäänteisiin, jännitykseen, muiden väkivaltaan ja nöyryytyksiin, mihin ei itse joudu osalliseksi.
Mielestäni rauhallinen harmooninen elämä on yksi voitto, yksiä parhaita tapoja kokea elämää, samoin kuin todellisten ongelmien selättäminen kasvattaa omanarvontuntoa.

Claes Andersson kirjoittaa runossaan niin osuvasti, että suru ilman kohdetta on tyhjyyttä. Voisin itse jatkaa runoilemalla, että tyhjä ihminen täyttää tyhjyytensä kaikella keinotekoisella ja heppoisella. Sieluton ihminen rakastuu ja palvoo etäisiä julkkiksia, tai antautuu jonkin ideologian pauloihin sellaisella sokeudella, ettei osaa enää kritisoida sitä. Kun ei ole elävää kohdetta, siis oikeasti elävää, psykologisesti latautunutta kohdetta minkä kanssa vuorovaikuttaa, niin sitten tyydytään korvikkeeseen.
Ihminen tarvitsee kohteen. Elävän ja läsnäoleva kohteen. Eikä tarvitse surra jos sellainen löytyy, vaan voi iloita kun elämässä on ihmisiä. Elämä saa olla ylitsevuotavaa.
Mielestäni Jiddu Krishnamurti selittää asian hienosti: tyhjyys on yksinkertaisesti tyhjää, siinä ei ole mitään: ei edes puutetta. Jiddun kuvaamalla tavalla mieli löytää vapauden olla, tutkia ja löytää.