Blogi - Elää menneisyydessä ja tyytyä siihen

Mainostetaan että tulevaisuuden auto tunnistaa pulssista oletko kännissä. Muita merkkejä voi olla katse.
Tieturvallisuuden kannalta olisi tietysti hienoa jos väki ei enää ajaisi päissään, sen pitäisi olla itsestään selvyys, mutta väistämättä herää huoli, toimivatko nämä laitteet esimerkiksi pakkasella, ja mihin muualle dataa kerätään?
Olisi se aika ikävää jos synnärille lähtö viivästyy kun auto jää pihaan väärästä tulkinnasta. Varsinkin nyt kun synnäreidenkin määrä on laskenut ja välimatkat pitenee.
Voi hyvin olla, että tulevaisuudessa ihmiskuntaa ohjataan tällaisilla sivumennen kerätyillä moraalisilla pisteillä. Kiina on tätä jo puskenut läpi, tosin huonolla menestyksellä. Ajatus on kuitenkin tuttu jo ihmiskunnan alkuajoista. Keksitään moraalikoodi joka lupaa taivaspaikan.
Kärjistäen sanottuna tulevaisuudessa saattaa syntyä tilanteita, että olet ajanut autoa huonolla keskittymisellä, ja sinut arvioidaan johonkin datapankkiin epäilyttäväksi tyypiksi. Saatanan sikiöksi. Sosiaaliset pisteesi laskevat ja parinmuodostus vaikeutuu. Noh. Eipä tarvitsisi synnärillekään lähteä. Voisi ostaa seksirobotin.

On tapauksia missä mm Tesla syttyy tuleen eikä ovia saa enää auki. Kuolonuhreja on tullut. Mekanismien pitäisi olla helppoja ja turvallisia, niiden pitäisi palvella ihmistä, mutta joskus näyttää menevän päinvastoin: teknologia muuttuu demoniksi ja tappaa sekavalla käytöksellään, ja ihminen on se rationaalinen robotti, jonka täytyisi osata ja ymmärtää, ennen kaikkea totella, ja ottaa hymyssä suin vastaan kaikenlainen teknologia ja arviointi ja kritiikki mitä tilannetta tarkkaileva ulkopuolinen sitten pienessä mielessään käsittelee. Että ihmisen pitäisi palvella teknologiaa eikä päinvastoin.
Monen psykologinen ajattelu on jo nyt täysin mekaanista, arvioinnista riippuvaista, tosielämästä irtaantunutta, teknistä ja anelevaa. Typerimmät sanovat että oma syy. Kaikki on aina omaa syytä. Heti syntymästä pitäisi osata lakikirja lukea, että osaa elää oikein. Tai tiedekirja. Tai Raamattu. Että omasyy kun et osaa kaikkea.
Ei syy elämänkohtaloihin, tai kokemukseen omasta elämästä, ole pelkästään yksilössä. Oma temperamentti on toki aika keskiössä elämännäyttämöillä, mutta sitäkään ei voi itse keksiä, vaan se pelkästään on sitä mitä on. Ulkoinen yhteinen maailma on ja pysyy yksilöstä piittaamatta. Elämä on kovaa.
Mistä tulikin mieleeni, että Raamatussa ei puhuta mitään seksiroboteista. Vaikea sanoa ovatko ne saatanasta. Pitänee kysyä vaimolta.

En ole fanaattinen teknologian ystävä, mutta erityisesti kammottaa, jos joutuisi elämään jatkuvasti menneisyydessä. Siis psykologisessa menneisyydessä. Se olisi kirous.
Oman mielen arkeologiasta ei löydy sellaista kerrosta tai avainta, joka olisi suora avain hyvään tai onneen. Päinvastoin. Menneisyydessä kummittelee nuoruuden idealismit ja kaikenlaiset muut naiivit käsitykset, kuten lapsellinen rakkaus. Jos siis on sattunut rakastamaan ennen, niinä ammoisina aikoina.
Toki menneisyydestä voi poimia asioita, mutta nykylinssein niitä joutuu väistämättä tarkastelemaan, tulevaisuuteen kurottaen. Muisti kun ei ole mikään videofilmi, mistä voisi halutessaan poimia juuri niitä asioita mitä kaipasi, vaan muistikuvat rakennetaan joka kerta yhä uudestaan ja uudestaan aina kun muistellaan, ja ne väritetään nykypäivän väreillä. Muisti siis hämää, muovaa todellisuutta ja keksii lisää.
Enkä ymmärrä sitäkään, miksi jatketun muistin, kuten päiväkirjan tai muun muistijäljen luoma käsitys pitäisi määrittää nykyhetken ihmistä yhtään sen enempää, kuin hämäävän muistin. Miksi ylipäänsä muistella pääpunaisena. Antaa muistin olla muovautuvaa. Teknologia meitä syö. Sen epäinhimillinen olemus. Luonnoton täsmäävyys.
Miksi tyytyä menneisyyteen, keksiä sama vanha uudestaan ja uudestaan, miksi mennä lapin erämaahan etsimään itsestä jotain, mitä sisimmässä ei jo entuudestaan olisi. Ihan hyvin voi rohkaistua uuteen jo tänään.

En siis tyydy pelkkään menneisyyteen, enkä oikein käsitä heitä jotka tyytyvät. Uutta tarvitaan. Vaihtelua. Jokainen päivä on uusi. Mieleeni palaa ne järkyttävät sanat, jotka kuulin kerran erään rikkimenneen avioliiton raunioilta: "mutta sä lupasit rakastaa mua aina".
Ei saisi luvata liikoja. Ikuisuus on pitkä aika. Pitäisi puhua tahdosta, jopa halusta. Jos omaa tahtoa ja halua ei ole, tai niitä ei ruoki, se on menoa sitten. Jos ei mitään sosiaalisia riskejä ota, niin sitä kuolee lopulta pystyyn. Silloin ei tehoa enää mitkään sirkustemput.
Edellä mainittu epätoivoinen lausahdus kuulosti itsesääliseltä kiristykseltä. Että toista olisi pakko rakastaa. Onko sellainen enää mitään rakkautta?

Ihminen voi heijastaa oman rakkautensa koneeseen tai robottiin, mutta kone ei rakasta takaisin. Päinvastoin. Sellainen rakkaus on narsistista.