Blogi - Tekoäly haastoi rakkaudessa

Nousin ylös yöllä ja aloin kirjoittamaan. Pyysin tekoälyä haastamaan minua rakkaus-teemalla. Ajattelin että se pysyisi filosofiassa, mutta se pyrkikin koko ajan yhä enemmän psykologiseen suuntaan. Tässä meidän keskustelu:
 

Tekoäly:
"Missä kohtaa menee rajanveto rakkauden ja itsekkyyden välillä – ja oletko koskaan kutsunut rakkaudeksi jotain, joka lopulta paljastui haluksi tulla itse rakastetuksi?"

Minä vastaan:
"Tässä mielessä rakkaus voisi olla ajattelumme takana olevaa hyväntahtoisuutta, ja se olisi erotettavissa pahantahtoisuudesta (toive hyvyydestä, pelko pahuudesta/väärästä) Rakkaus ei siis olisi mikään yksittäinen tunne, teoria, tahtotila, järki- tai uskomusteoria, vaan se olisi yhteydessä hyvyyteen, toivoon. Se, miten tämä hyvyys tulee lopulta ilmaistua tosielämässä - sanoina tai tekoina, luo minuutta ja/tai persoonaa, se luo tekoja tai jättää tekemättä jotakin.

En usko että rakastaminen ja halu tulla rakastetuksi olisi eroteltavissa sinänsä. Jokainen toive sisältää pelon mahdollisuuden"
 

Tekoäly:
"Voiko ihminen tietoisesti valita olla rakastamatta – ei siksi, ettei tuntisi, vaan koska ei halua hyvyyden näkyvän? Ja jos näin tekee, mitä silloin tapahtuu hänen minuudelleen?"

Minä vastaan:
"Totta kai voi. Niin kauan kun ihminen on tietoinen, hänellä on vapaus valita - tietoisuutensa rajoissa tietenkin. Jos hän tunnistaa pelkojensa ja toiveidensa luonnetta.
 

Tekoäly:
"Jos rakkaus on mahdollinen mutta torjuttu – syystä tai toisesta – voiko silloin enää puhua autenttisesta minuudesta, vai alkaako ihminen kieltää myös osia itsestään?"

Minä vastaan:
"Ei voi, koska rakkaus on etiikan pohjavire. Se on sama kun hylkäisi toivon täysin ja keskittyisi vain pelkoon, unohtaen että toive on pelon alkuperä.

Kuten aiemmin kirjoitin, en usko että rakastaminen ja halu tulla rakastetuksi olisi eroteltavissa sinänsä. Esimerkiksi sodassa ei ole etiikkaa, siellä on vain tuhoksi yltyvää rakkaudettomuutta - voimakkaasti jakautuneita puolia jotka eivät saa toisistaan kiinni. Ei ole yhteistä toivoa, on vain erillistä, usein pahantahtoista toivetta"

Tekoäly:
"Milloin olet itse ollut lähellä unohtaa rakkauden etiikan – ja mikä toi sinut takaisin sen äärelle?"

Minä vastaan:
"Jos ajatellaan rakkautta edellä mainittuna tuhoamissotana, rakkaudettomuuteni on pahimmillaan ollut hallitsematonta tuhoa, parhaimmillaan tarkoin hallittua ja minimaalista tuhoa.

Tässä mielessä rakkauden etiikka olisi eniten kadonnut sisäiseen kaaokseeni ja epäjärjestykseeni, kuin vapaana riehuva metsäpalo kuumana kesäpäivänä,

ja rakkaudettomuuteni olisi ollut vähäisintä silloin kun teen tietoisesti tuhoa eli pahaa, eli kun olen pistävän polttava

Jos rakkaudettomuus on tuhoamissotaa, sen voi nähdä oman sisäisen kaaokseni sysäämisenä muiden niskaan. Valloittaa toinen, ja täyttää toinen minun omalla kaaoksellani. Rakkaus löytyy pyrkimyksenä harmoniaan. Harmonia on enemmän kuin tasapaino, eli kostonkierre (tilien tasaaminen). Harmonia on oikeudentuntoista järjestystä, johon liittyy keskeisesti hyvyys, eli toivo paremmasta, unohtamatta kuitenkaan pelkoa, mahdollista rangaistavaa pahaa