Blogi - Kuulumisia

Kirjoittaminen on kuluttavaa puuhaa, myönnetään, samoin kuin kaikki muukin aktiivinen elämä. Salitreeniä en kirjoittamiseen vertaisi, tuntuisi väärältä väittää että kirjoittaessa yrittäisi puristaa ylös "painoja", mutta juoksulenkistä se menee. Kirjoittaminen nimittäin virkistää, pitää kiinni rytmissä, ja ajan myötä siihen liittyvä tekniikka kehittyy. Siitä tulee tapa, millä on arkiset rajansa, aikansa ja paikkansa. Sitä voi samaistaa itsensä sprintteriin, maastojuoksijaan tai maratoonariin - riippuen mitä kirjoittaa.
Kirjoittamatta jättämisiä en suosittele. Toki täytyy todeta, että aika harva näyttää löytäneen sen, mikä kirjoittamisessa aidosti vetoaa. Monella homma jää pelkäksi työkaluksi - hyödyn jatkeeksi tai jonkun muun tavoittelemuseksi. Itseisarvoa ei tunnisteta.

Someen on mukava julkaista ajatusralleja. Sellaisia tekstejä mitä mieleen juolahtaa. Ajatuksen virtaa. Se on aitoa ja vilpitöntä henkisyyttä - hengen tuotetta. Tarinaa siitä mikä sisimmässä milloinkin liikkuu, ja mikä liikuttaa. Eräänlaista autenttista olemista ja sen esiin tuomista. Luovuutta ja kiinnittymistä. Olisi outoa kirjoittajaa someen tarkkaan harkittuja raportteja. Tai sekoittaa pieni someminä autenttiseen ja suurempaan arkiminään. Pieni on aina osana isompaa, someminä on pieni ja vaatimaton, siten myös vain pieni osa ihmistä yleensä, eikä päinvastoin, someminä ei ole suuri, sellainen olisi logiikan vastaista ja myös matemaattisen älyn ja geometrian halventamista. Some on hyvin pieni siivu ihmiselämää ja sen sielunmaisemaa, jonkinlaista taustahälyä, ja se kyllä hälvenee jos somessa ei ole, tai mihin myös tottuu jos somessa on. Kaikkeen tottuu, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki totuttu olisi hyvää, mukavaa tai viihdyttävää.

Kreetan loma oli hyvä, mukava ja viihdyttävä. Mutta en silti (ainakaan vielä) ole niin masokistinen, että haluaisin olla Kreetalla useampia viikkoja putkeen. On kiva vaihtaa ympäristöä, se tuntuu vapaudelta, mutta en pysty olemaan lomakohteissa kauan. Ylipäänsä kaikki "liika" on huonoksi ihmiselle, ja kun homma menee tahdonvoiman puolelle, eli hampaat irvessä tekemiseksi, niin silloin on myös itsepetoksen riski korkealla. Itse en ole mikään suuri tahdonvoiman ihailija, itsepetos taas on surullista elämän hukkaan heittämistä. Sellaisessa menee mieli ja vatsa kuralle, kuten moni desbootti on juhlavasti opettanut. Rakastan suomalaista luontoa siinä määrin, että lopulta kotimökki voittaa ulkomaan olot - kotimökkiin ei juurikaan kyllästy, ja kotimökissä on aina jotakin pientä puuhaa laitettavana. Enkä muutenkaan ole lumoutunut elämästä, joka muka odottaisi tuhansine ihanine lupauksineen jossakin muualla, kuin siellä missä itse olen. Ajattelen niin, että elämää tulee tarkkailla sieltä käsin missä milloinkin on, orastava tulevaisuus mielessä - huomisen ja kymmenen vuoden aika-akselilla, jonkinlainen päämäärä silmissä.

Kypsyyttä on ymmärtää, että se sävy, miten maailmaa tarkkailee, olet sinä - tarkkailija. Tai paremminkin tarkkailijat. Tietoisuus on neurologisesti mitattuna paljon moninaisempaa mitä perstuntumalta ajattelisi, siksi "tarkkailijat" on oikeampi termi. Se sopii myös yhteen mielen monivedosmallin kanssa, vaikka hommassa onkin skitsofreeninen sävy. Sanotaan että ihminen ei ole ajatuksensa, ja toki se pitää monessa määrin paikkansa, ei ehkä juridisesti, mutta matemaattisesti, minäkään en ole muurahainen tai koppakuoriainen vaikka niitä ajattelisin, mutta olen osa sitä sävyä, mitä maailmasta milloinkin tarkkaan. Kun äkillinen kova ääni säikäyttää, olen sillä hetkellä osa sitä pelkoa mitä ääni herättää, ja osa sitä toimintaa, mikä minussa herää. Kun kissa tekee minut iloiseksi, olen osa sitä kissaa, joka saa minut iloiseksi. Annan tarkkailtavalle kohteelle värini. Teini, joka kuvaa TikTokiin videota jossa näyttää katukissalle keskisormea ei ole kypsä, kuten ei ole myöskään tekstaripalstojen tuotos. Käsittääkseni moni teini kertoo saavansa uusimmat tiedot juuri TikTokin välityksellä, tekstareita lukevia en ymmärrä mitä he siitä saavat. Sitä en tiedä, mistä moderni ihminen uskoo kypsyytensä ammentavan. Ehkä kypsyys sekoitetaan aikaan, ja sitä pidetään ikään kuin varmana asiana iän tai ammattistatuksen lisänä.

Meitä kissaihmisiä kritisoidaan monesti siitä, että pidämme söpöistä asioista. Mielestäni kriitikoiden olisi viisaampaa keskittyä omaan väkivallattomuuteensa - henkiseen ja fyysiseen - kaikkeen sellaiseen mikä tuhoaa heitä itseään ja ympäristöä. Jos kissan äly ei ihmiselämään haluakkaan alistua ja taipua, ihmisälyllä on silti mahdollisuus henkisiin muutoksiin ja kypsyyteen.