Blogi - Ja hän rakasti minua toisinaan

Rakkaudesta filosofoidaan usein mysteerinä, mutta tuskinpa rakkaus mikään sen suurempi mysteeri on. Jos aiheesta voidaan puhua, ei se voi sisältää mitään valtavaa mystiikkaa. Pelkästään jo aiheesta puhuminen sisältää jotakin jonka jo tiedämme. Ainakin jos puheella on todellisuuteen pohjaava merkitys.
Toisin sanoen voimme tietää jotakin rakkaudesta.

Paskapuhe on asia erikseen. Paskapuhe on halvempaa kuin valhe, koska siinä missä valhe pohjaa totuuteen, paskapuhe ei pohjaa mihinkään. Paskapuhe on jätettä, mikä unohdetaan taakse ilman sen suurempaa tunteilua tai informatiivisia merkityksiä, kuten filosofian professori Harry Frankfurt mainitsee.
Pelkkä paskanpuhuja elää kevyttä elämää. Tässä mielessä rakkauden on hyvä pohjata jollekin muulle kuin pelkälle paskapuheelle.

Ajattelusta sen verran, että ajattelu on kielellinen toiminto, ja kun kommunikoimme, eli puhumme jotakin, tuomme kielemme eli ajattelumme näkyviin. Jos toinen ymmärtää mitä puhun, olen onnistunut jakamaan ajatukseni. Olen tuonut itseni esiin. Ja jos puhun jotakin totuuteen viittaavaa, annan kielelle sen toden merkityksen, minkä totuutena tiedän. Rakkaudesta voi siis tietää, mutta rakkauden on silloin oltava totta.

Erilaisissa uskonnoissa rakkaus on näkyvintä, etenkin rakkaus auktoriteettin, tai vaatimus siitä että meitä rakastetaan johdettavina lampaina, ja silloin kaikenlaista rakkautta todistellaankin kiveen hakatuin säännöin ja elein. Toisin sanoen tiedolla. Mutta siitä meillä ei ole mitään takeita kenen tietoa ja totuutta tämä rakkaus edustaa.
Tällainen rakkaus on myös poikkeuksellisen näkyvää, koska sen olemassaoloa vaaditaan yleensä todistettavaksi. Rakkaudella on silloin yhteiset ohjeet ja piirteet mitä se on ja mitä se ei ole. Ongelmaksi jää, että kun ohjeet ja eleet ovat selvät, meiltä jää näkemättä se, mitä emme vielä rakkaudesta tiedä. Eli se, onko olemassa vieläkin parempaa rakkautta kun se mitä nyt on käsillä?
Vai onko kaikki pelkästään tätä rakkautta?

Ei-tietämisellä tarkoitan kirjaimellisesti sitä, että meillä ei ole harmainta aavistusta asiasta. Rakkaus voi olla parempaa tai pahempaa kuin se mitä nyt tiedämme. Hyvä uutinen on, että meillä on sanat "parempaan" ja "pahempaan", joten totuus voidaan ottaa selville, kunhan suhtautuu totuuteen sen ansaitsemalla vakavuudella. Mutta nyt en mene näihin. Pysytään rakkauden olemuksessa, ja keskitytään romanttiseen rakkauteen.

Sosiaalisen median rakkaudesta ei kukaan ota mitään selvää. En tiedä panostetaanko somessa sanojen ja merkitysten maailmaan miten paljon. Somessa ollaan niin onnellisia että tuskin siellä puhutaan enää rakkaudesta. Rakkaudella ja onnellisuudella on keskeiset eronsa. Jokainen rakkaudenteko ei tee onnelliseksi. Ei itseä, eikä toista. Mutta rakkauden tulisi kuitenkin suunnata yhteiseen hyvään, ja siten onnellistuttaa. Ei sitä muuten voisi kutsua rakkaudeksi. Joten rakkaudella on oltava jokin yhteisesti mitattavissa oleva suunta tai päämäärä, kuten toive tai kasvaminen. Mutta ei yksinäisyys tai kutistuminen.
Rakkaus ei siten ole pelkkää sekavaa seilaamista. Rakkauden ehtona on näin ajateltuna yhteinen suunta.

Sodat ovat täynnä erilaisten intohimojen oikeutusta, eikä intohimoinen tuhoaminen ole rakkautta. Esimerkiksi seksuaalinen pakottaminen on toisen persoonan tuhoamista. Sodassa ei ole varaa etiikkaan, koska silloin on vaarana tulla itse tuhotuksi, eikä tuhoaminen tai tuhotuksi tuleminen ole enää rakkautta, vaan tuhoa.
Sodassa ei ole rakkautta, vain tuhoa.
Eettinen ihminen on heikoilla sodassa. Tässä mielessä etiikan puute ei ole rakkautta.
Rakkauden ehtona on siis etiikka.

Biologit väittävät tietävänsä mitä rakkaus on, kuten myös veljeni, joka on kuullut juttua aivokemioista. Samuli Edelman vihjaili että rakkaus on psykoosi. Etenkin romanttinen rakkaus, joka on kuulemma niin yber epärationaalista, että modernia tieteilijää hävettää. Sen tiedän että vaimo luultavasti suuttuisi, jos sanoisin että en rakasta häntä. So far so good. Jotain teen oikein. Tai sitten vältän virheitä..
Voisi kuitenkin päätellä, että rakkauteen ei kuuluu kielen valheellinen käyttö. Rakkauden ehtona on siis totuudellinen kieli - minun totuuteni yhteydessä sinuun ja sinun totuuteesi. Yhteydellä tarkoitan yhteistä ymmärtämistä; yhteisymmärrystä, erona auktoriteettiselle tietämiselle: "minä tiedän paremmin itseni ja sinut, ja sen mitä rakkaus on".
Eli rakkaus ei ole auktoriteetti.
Rakkauden ehtona on symmetria.

Ehkä paras tulkinta rakkaudesta löytyy kunkin menneisyydestä. Moni on rakastanut exäänsä, mutta moni exä on rakastanut takaisin vain toisinaan. Onko rakkaus siis jatkuvaa, ja jos, niin miltä osin?
Onko rakkaudella ikinä mitään täsmällistä symmetriaa tai suuntaa tai pituutta? Jos jokainen rakkaussuhde olisi jatkuvaa ja symmetristä ja koko ajan etenevää - yhä syvenevää yhteyttä ja yhteisymmärrystä, tuskinpa eroja tulisi. 
Entä miten väki sitten rakastaa? Rakastavatko kaikki omalla tavallaan, ja mitä käy, jos tuo tapa muuttuu? Mitä käy rakkauden dynamiikan?
Ehkä rakkaus onkin pohjaluonteeltaan opportunistista, eikä siis kaavoihin kangistunutta? Ehkä ihastus ja rakkaus puhkevat aina aika-ajoin, kuten keväisin ja joulun jälkeen?
Ehkä väki vain rakastuu yhtäkkiä kun vanha rakkaus käy tylsäksi?
Pelkurit väittävät etteivät ikinä rakastaneetkaan.
Voimme päätellä tästä, että rakkaudella ei ole kaavaa, ja kaikenlainen yhteyden puute horjuttaa yhteistä suuntaa ja identiteettien yhteistä sulautumista. Ihmiset kasvavat ns.erilleen ja alkavat ehkä opportunisteiksi. Yhteinen rakkaus loppuu ja aletaankin rakastamaan omalla tavalla ja omilla ehdoilla toiseen sulautumatta.
Voimme siis todeta, että yhteinen rakkaus ei ole koskaan yksilöllistä. Yhteydenpuute tuhoaa kyvyn rakastaa henkilökohtaisesti ja ottaa rakkautta vastaan henkilökohtaisesti, koska henkilökohtaisen suunnan voi ottaa vain henkilökohtaisilla ehdoilla.
Eli rakkaus ei ole sooloprojekti, vaan se perustuu aina oman vapaaehtoisuuden rajoittamiseen eli velvollisuuteen.
Rakkauden ehtona on siis velvollisuus toiseen. 

Lopuksi. On vaikea olla yhteydessä siihen, joka pysyy piilossa, tai paisuu kuin pulla vieden tilan kaikelta muulta. Rakkaus ei siis ole ahdasta tai kutistavaa, vaan sen ehtona on tila.