Blogi - Itsesyytös on suuruudenhulluuden muoto

Syytön heittäköön ensimmäisen kiven. Ja toisenkin, jos sädekehä kiristää oikein kovaa. Suuruudenhullu heittäkööt sen valtavan kiven. Niin paljon suuruudenhullu meille merkitsee.

Luulen että ajatus suuruudenhulluudesta, eli siitä että ihminen on omissa mielikuvissaan keskeinen henkilö muidenkin silmissä ja elämässä, juontuu ensinnäkin paisuneesta minäkuvasta, eli siitä mitä kokee ihmisenä olevansa, millaisen vaikutusvallan kokee omaavansa, mutta myös siitä mitä omalta Minuudeltaan odottaa. Kohtuuttomat odotukset johtavat usein pettymyksiin, sen me tiedämme, elämä ei palvele meitä odotustemme mukaisesti, ja tämä saattaa ohjata ihmisraukan kohtuuttomiin itsesyytöksiin: "Enkö olekkaan suuri? Miksi en ole se suuri rakkaus?"
On kuitenkin vaikea syyttää itseään, jos ei löydä itsestä mitään adekvaattia syytettävää.
Sitten taas korkeiden odotusten myötä syytettävää löytyy paljonkin.

Odotukset itsestämme ja toisistamme syntyvät harvoin siitä mitä ihminen autenttisesti on, vaan useammin odotukset syntyvät siitä mitä meidän halutaan olevan. Mitä meiltä odotetaan. Ihmiskuntaa ohjaa valtava propaganda- ja mainoskoneisto joka alituisesti luo mielikuvaa esimerkiksi onnellisista ihmisistä, rennoista kavereista, terveellisistä elämäntavoista, meikkien kauneusvaikutuksesta, ja Jumalasta, joka antaa kaiken jos vain viitsii rukoilla. Meillä on kaikenlaisia esimerkillisyyksiä "hyvänä ihmisenä" olemisesta.
Autenttisuuden, eli vapaana olemisen tunnistamiseen vaaditaan kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä mutuilu ja silmäily.
Autenttisuus ei ole sama asia kuin keveä olo tai onni, koska pelkästään yhdellä on jo lähtökohtaisesti enemmän kapasiteettia kantaa esimerkiksi velvollisuuksia ja vastuita kuin toisella. Puhumattakaan sattumasta tai muista olosuhteista, jotka meitä tilanteisiin ajaa  Velvollisuudentunto saattaa olla yksi sellainen autenttisuuden piirre, joka ei tee aina onnelliseksi.

Toisaalta vastuullisuus saattaa totta kai onnellistuttaa, mutta se on jo laajempi kuvio.

Ehkä suuruudenhulluus liittyy kohtuuttomaan rakkauden odotukseen (minun pitää olla suuri rakkaus, tai suuresti rakastettu) tai rakkauden toimintaan (minun täytyy osata rakastaa suuresti ja oikein), ja kun omat odotukset eivät kuitenkaan täyty (ne harvoin täyttyvät), alkaa suureellinen salainen itsesyytös.
Mitä teen väärin?
Enkö olekkaan rakkauden arvoinen?
Enkö osaakkaan rakastaa oikein?
Kristillinen perinne korostaa rakkauden merkitystä. Sillä saattaa olla haittansa. 

Olen törmännyt ihmisiin jotka opettavat miten kohdella introverttia ja miten kohdella ekstroverttia. Väistämättä sitä miettii, kumpikohan minä olen? Miten minut nähdään?
Siten miten minä itse näen itseni, vai siten miten toinen näkee minut? Vastaus on ilmiselvä.
Mietin, miten nämä ihmiset kokevat tarjoamansa rakkauden? 

Rakkaus on lähtökohtaisesti mukavaa. Mutta että kaikki rakastaisivat juuri minua tai minun omalla tavallani, tai siten miten juuri minä odotan rakkaudesta? Sellainen olisi suuruudenhulluutta. Maailma on täynnä kummallisuuksia ja omituisia rakkaudenosoituksia. Ainakin omasta perspektiivistä katsoen.
Rakkaus ei ole mitäsattuu puuhaa, sen voi jokainen myöntää, eli jotakin universaalia rakkaudessa on, eikä universaaleja asioita voi kukaan yksittäinen tietää. Mutta että joku olisi rakkauden auktorisoitu tulkitsija? Joku viisas? Uskokoot siihen ken haluaa.

Kehiteltiin velipojan kanssa paras neuvo rakkauteen. Se menee näin: "älä pyörittele silmiäsi". Joku jenkkitutkija on nimittäin kerännyt paljon dataa rikkimenneistä avioliitoista, ja kehittänyt oman kaavoihin perustuvan indikaattorinsa, ja suurin indikaattori avioliiton kariutumiseen ja rakkauden tuhoon oli selkeä: silmien pyörittely - halveksunta. Erojen lopullista totuutta on tietysti mahdotonta jäljittää, on mahdotonta olla varma syy- ja seuraussuhteista, niiden todennäköisyyksiinkin on vain viitteitä, mutta olen valmis uskomaan, että kumppanin halveksinta - tietoinen tai tiedostamaton - on pahin myrkky rakkauden syvenemiseen. Halveksunnalla ja arvottomuuden kokemisella löytyi myös yhteys lihoamiseen. Mene ja tiedä.
Yhtähyvin voisi syyttää kovatahtista elämää, mainontaa, ja roskaruuan helppoa saatavuutta.

Eli tuskin se rakkaus nyt niin kovin vaikeaa voi olla. Yrittää vain olla perillä omasta narsismistaan, eikä anna sille kohtuutonta temmellystilaa. Narsismiin nimittäin liittyy salakavala temppuilu: narsismissa halveksitaan salaperäisesti muita että oma arvo korostuisi tilanteissa. Narsismi on kateutta.

***

Kaikki tietävät mitä syyllisyys on, mutta harva siitä kehtaa puhua. Kai siksi, että syyllisyys ja häpeä ovat melko samankaltaisia tunteita.
Näistä häpeä on julkinen tunne, ihmistä hävettää ja hän haluaa paeta tilanteesta pois. Sama juttu kuin että häpeä saa peittämään kasvot. Ihminen haluaa kadota, vajota maahan, häpeässään ihminen ei kehtaa toimia tai olla näkyvillä, kun taas syyllisyyden voi oikeuttaa järjen avulla, ja syyllisyydessään ihminen voi olla hyvinkin näkyvä, jopa aggressiivinen. Hyvänä esimerkkinä itsepuolustus. Itsepuolustus on määritelmällisesti hyväksyttävää, itsepuolustuksessaan ihminen saattaa syyttää itseään kovuudesta, koska puolusti itseään, vastavoimana sille, että ihminen syyttää itseään siitä miksi ei puolustanut itseään tarpeeksi.
Hyvä kysymys kuuluu: viitsiikö kukaan puolustaa itseään, jos kokee itsensä hävettäväksi ja arvottomaksi?
Mitä siis lopulta on ihmisarvo, tapamme arvostaa itseämme? Millaisia arvoja suojelemme kovuudella?
Häpeän halventama ihminen joutuu toistuvasti jyrätyksi ja nolatuksi, nöyryytetyksi, joten kovuutta olisi hyvä olla suojelemaan turhalta häpeältä.
Häpeä siis nähdään useammin sosiaalisena ja olemuksellisena tunteena, kun taas syyllisyydestä puhutaan kun viitataan tekoihin.

On kaksi eri asia sanoa:
"koen häpeää että löin sinua kuonoon"
kuin että
"koen syyllisyyttä että löin sinua kuonoon"
ensimmäisessä viitataan oman Minuuden huonoksi kokemista, jälkimmäisessä viitataan pelkkään tekoon, ja teon juurisyitä voidaan tulkita niin reippaalla mielikuvituksella kuin vain lähtee.

Lyöminen voidaan järkeillä
a) fyysiseksi itsepuolustukseksi,
tai kuten jokainen narsisti tietää
b) henkiseksi itsepuolustukseksi.
Jos on taipumusta lyödä kuonoon, olemuksellinen häpeä olisi yhteisön kannalta parempi vaihtoehto. Harva näet halua väkivaltaa lähelleen, joten hävetköön eli rajoittakoot itseään sellaiset jotka väkivaltaa tekevät.
Mutta pelkkä tunne ei riitä.
Väkivalta on myös tekona tuomittava, eli siitä voidaan syyttää oikeudessa asti, toisaalta itsepuolustuksellisista syistä väkivalta on myös ymmärrettävää - silti juridisesti kiistanalainen.
Summa summarum: ihmisen olisi hyvä kyetä puolustamaan itseään tunteistaan piittaamatta. Käytännössä ymmärtämään omia tekojaan ja niiden motiiveja järjellä, ilman tunteiden (häpeän) lamaavaa vaikutusta, ja iskemään tarvittaessa takaisin.
Tässä mielessä sosiaaliset rangaistuskeinot, kuten nolaaminen, saattavat vain johtaa ratkaisemattomiin kierteisiin. Ihmisessä pitää olla aggressiivisiakin mekanismeja, eikä pelkästään itseohjautuvuus krooniseen häpeään.
Toisaalta tarvitaan julkinen rangaistusjärjestelmä, ja jonkinlainen poliisi jahtaamaan syyllisiä eli valvomaan rauhaa. Ja ennen kaikkea subjektiivinen kyky aiheuttaa kipua, jos toinen on hyökkäävä.
Elämä on konfliktialtista ja täynnä ratkomatonta häpeää, etenkin, jos ei ymmärrä aggressiotaan. 

Oikeudessa tuomarit tulkitsevat ja tuomitsevat tilanteita faktojen eli todistettavissa olevien tekojen pohjalta (syyllisyys), eikä siis syytetyn olemuksellista puolta (häpeä). En siis edelleenkään luottaisi liikaa sosiaaliseen konstruktionismiin, eli sosiaalisen intuition luomaan maailmankatsomukseen, jossa häpeän avulla yritetään säädellä asioiden arvojärjestystä ja niiden tuomittavuuksia. Tämä veisi katseen varsinaiselta toiminnalta ja silloin keskityttäisiin liikaa ihmisten "olemukseen".
Juridiikka taas on valtaosin pelkkää järkeä eli faktoja ja tekojen selittelyä. Ja jos kaikki inhimilliset konfliktit viedään pelkästään ulkoisen tuomarin järjen alle, oma järjenkäyttö ja vastuullisuus hämärtyy.
"Löin häntä, koska koin tilanteen uhkaavana" on pätevä selitys väkivaltatilanteissa, mutta ikiongelmaksi jää, miten määrittää teon uhkaavuus? Sekun on subjektiivista.

Juridinen syyllisyys punnitaan nimenomaa toiminnan eikä olemuksen kautta. Juridiikka on tuomarointia ja tuomarointi on julistusta. Laki on miten se luetaan. Tuomari on aina osasyyllinen tulevaisuuksiin, kuten Alburt Camus hyvin opettaa. Tuomarin tuleekin kokea syyllisyyttään ammatistaan.
Sotatantereella pärjäävät parhaiten ne, jotka eivät koe häpeää eivätkä syyllisyyttä vihollisen tappamisesta eli väkivallasta (tiedoksi kaikille jotka maalailevat itsestään kuvaa suurena sotasankarina), ja sota on julistuksenvarainen tila, jonkun täytyy julistaa sota, ja väkeä on pelottavan helppo saada hyökkäyskannalle kaikenlaisten vihollisuuksien maalaamisen jälkeen.
Sodassa tuomarointi on perustavalla tavalla erilaista kuin rauhan aikana. Sodassa sovelletaan tiukan kurin sotaoikeutta, mikä tarkoittaa käytännössä yhä enenemissä määrin auktoriteettista julistusvaltaa. "Jos et tottele, me ammumme sinut".
Silloin muiden tappaminen on oikeutettua yhteisen hyvän nimissä ja itsepuolustuksellisista syistä, kunhan tulikuri pysyy. Ellei hyökkäystrategina sitten ole "tuhoaminen" eli arkimurhien lisäksi kidutus, raiskaus ja kaaos. Iso pomo tuskin jättäisi sellaisia käskydokumentteja näkyville, mutta sodassa väki on innokasta päästämään petonsa irti, joten luultavimmin peto myös päästetään irti - ilman sen suurempaa dokumentointia. Silloin juridiikallakaan ei tee hevonvittua.

Eli sodassa ihmisen on luovuttava kaikista luontaisiin tunteisiin liittyvistä intuitiivisista eettisistä periaatteistaan ollakseen oikea sotasankari. Sosiaalisella konstruktionismilla ei ole sodassa mitään väliä. Ulkoinen kuri ratkaisee.
Psykopaatit eivät tunne häpeää biologisella tavalla, joten he soveltuvat jo lähtökohtaisesti erinomaisesti sotaan. Narsistit eivät ota syyllisyyttä itseensä, vaan he heijastavat sen muihin, joten he toimivat hyvinä agitaattoreina eli kansankiihottajina.
Psykopaatti voi oppia syyllisyyden sosiaalisena strategiana, hänestä voi tulla hyvinkin menestynyt sotaherra, narsisti taas painii väistämättä ongelmallisen luonteensa kanssa, eli hän jää etäiseksi alamaisilleen kaikessa vallantahtoisuudessaankin.

Narsisti on täynnä tyhjää rakkautta eli rakkaudettomuutta, eikä mikään määrä valtaa tyydytä narsistin sairauta haluja. Siksi narsisti julistaa, ja julistuksellisuus saattaa olla suuren yleisön silmissä karismaattista, kuten Hitler opetti.

Psykopaatti on hyödyllinen sodassa ja politiikassa, eikä tunnettua parannuskeinoa psykopatiaan käsittääkseni ole, joten sodat ja politiikat jatkuvat edelleenkin.
Narsistit taas ovat tuomittuja kompensoimaan omia luonteenvikojaan kutistamalla muita ja paisuttamalla itseään, eli agitointikin ihmiskunnassa jatkuu, koska narsismin kutsu on kova. Narsismissa jostakin ihmisryhmästä tehdään aina se "suuri ja hyvä" ja toisesta se "pieni ja huono".
Elämme länsimaissa hyvin narsistista aikaa. mm. moderni psykologia on julistuksellista hyvän elämän reseptiä, vastavoimana sille, että itse järkeiltäisiin ongelmia.
Narsismin hyödyt perustuvaat nopeaan hengellisyyteen eli hyvään ja huonoon "ilmaan" (hengellisyys on ilmaa - henkeä). Ihmiset uskovat narsistin mahtipontisiin julistuksiin usein siksi, että ne nimenomaa kuulostavat lupaavilta - onnelta. Totuus saattaa kuitenkin olla toinen.
Psykoterapia voi auttaa narsismiin.

Kaikilla meistä on enemmän tai vähemmän narsistisia piirteitä. Kauppaamme itseämme jatkuvasti ihmissuhdemarkkinoilla. Ja jos menestystä tulee, saattaa syntyä myös suuruudenhulluus sen lieveilmiöineen. Uskomme olevamme itse se hyväntahtoisin.

Itsesyytös on yksi suuruudenhulluuden muoto. Ihminen saattaa syyttää itseään tekemättömistä asioista vain koska odotukset ovat niin tappiinsa ladatut. Itsesyytöksiin ei ulkopuolisia psykopaatteja tai narsisteja tarvita, mutta jos omassa luonteessa korostuu jälkimmäisen piirteet, on riskinä että tulee pumpatuksi täyteen ilmaa. Ilmalla tarkoitan tyhjää arvotonta säälinsekaista rakkautta. Narsisti kun ei ymmärrä toisenlaista rakkautta, koska olemuksellinen häpeä ei päästä sitä läpi. Tyhjästä ilmasta syntyy narsistille suuruudenhulluus ja loputtomat itsesyytökset, koska kukaan ei ole kuitenkaan koskaan narsistin arvoinen. Edes narsisti itse.

Säälissä on rakkauden sävyt, sääli ei ole paha tai vääräasia, mutta ihminen tulee siihen helposti riippuvaiseksi, aivan kuten lohtuunkin.