Blogi - runo

Hän kapusi alas kellariin
synkkänä sadesäänä
toivoen valoa ja valaistusta
jotakin haaleaa lohtua
olla etäällä
kaikesta

Tuntemattomat voimat
repivät häntä,
kysymättä lupaa
rienasivat sisintä
ja hän ajatteli juuri niitä ajatuksia
joita häpesi

Ei hänessä ollut lupaa
elää omaa elämäänsä
vaan kaiken rakensi
toivon varaan
väljään
hallitsevaan
jota ei kyennyt itse luomaan

Nuo vahvat
voimakkaat kahlitsemattomat mielipuoliset ajatukset
ja niiden lapsellinen tunne
loivat sen uskon,
että juuri hän voisi ohjailla
kaikki päätökset,
pakottaa muut tahtoonsa,
ja se kiristi hänen mieltään.
Uskoa..
Mihin?

Elämä, jonka olisi pitänyt olla jossakin järjestyksessä,
mutta jonka järjestyksestä kukaan ei puhunut mitään, olikin vailla järkeä,
eikä hänkään tahtonut olla järkevä,
koska järjeltä puuttui sielu
ja sielua hän etsi
tästä
järjettömyydestä

Miten täällä pitäisi surra kuolevaa? Siitäkin on tehty jo oppikirja.
Asiasta joka vain on.
Tuskaisena,
ja hän teki itsekin hidasta, sisäistä kuolemaansa,
kuten moni muukin järkevä ihminen tekee,
joka jo eläessään kuolee
tuskaillen itseään,
vaikka ei kunnolla ole edes syntynyt
uskossaan

Se jokin teki hänestä pienen,
ahdasmielisen,
eikä hänen enää auttanut kuin tuskailla sielunsa kapeudessa,
yhdessä totuudessa,
ja hän luuli tietävänsä niin paljon,
mekaaninen parka,
eikä uskonut luuloonsakaan.
Kaikki vain oli
kurjasti

Vapaus, missä on se vapaus,
hän kuuli jonkin pienen huutavan sisimmässään,
rykien lukittua ovea,
synkän kammionsa pimeimmässä huoneessa,
ja samalla hän häpesi pienuuttaan,
voimattomuuttaan,
kahleitaan,
joita oli niin kovasti elämäänsä haalinut.
"Miksi rakastinkaan pimeyttä, kuivaa, kuihtunutta elämää?"
"Miksi rakastinkaan mitäänsanomatonta otetta?"
Hän halveksi sydämensä vaimeaa ääntä,
ja vääriä
ja väärin esitettyjä kysymyksiä,
pysyen kahlittuna,
edelleen tuhlattuna
kuten aina,
kuten jokainen hänen rakkautensa oli lopulta ollut
tyhjää
kuluttavaa
heikkoa lipevää otetta

Vapaus,
ei vapautta ollut
Oli vain jokapäiväinen esiintyminen
suuressa sovinnaisuudessa,
jonka läpi näki vain harvat,
ja sitten taas toisaalta,
kukaan ei näe,
eikä sitä pidäkkään nähdä
elämän salaisuutta
omaa uskoa

Minä olin unohtanut tuulen,
sen lämpimän hyväilyn vasten alastonta vartaloa,
vasten alastomia vartaloita,
olin unohtanut mitä on olla ihminen,
kylmässä maailmassa,
mutta muistanut miten koneet toimivat,
järjestelmällisesti,
tajusin mitä hyötyä kaikesta oli,
mitä järkeä järki teki,
siinä mekaanisessa toimessa,
en vain osannut olla mukana
en ollut yhteydessä
järjen äänessä
sen luomassa
uskossa

Minä laitoin sen päälle,
ja se ryki,
ja se yski,
ja se piti meteliä.
Pian se oli päällä.
Ihmiset kiinnittävät siihen huomionsa, mutta eivät he sanoneet mitään.
Sieluun ei näet uskota.
Se on järkevä kanta
sanotaan
Onko?

Minulle oli kerrottu, että jotkut eivät edes tiedä sielun nimeä,
niin huonosti heitä ravitaan.
Heidän elämänsä on kuin mainoskuvista,
apaattisen iloista,
ärsyttävän lapsellista,
jatkuvaa liikettä kohti materialistista ikionnea,
ja nautintoa,
varmuutta,
olennaisen unohtamista
ei tiedetä mitä on olla se vahva käsi, joka ottaa vastaan hänet,
joka luokse kurkottaa.
Tiedetään vain se, mitä suusta pääsee ulos
ja sekin vain siksi, että sattuu olemaan korvat.
Äänellä ei välttämättä ole kuulijoita,
vaikka kaikilla näyttää kuulijoita niin paljon olevan,
onko?

Minä huudan!

Minulle on kerrottu, että vastasyntynyt on pulassa jos hän ei osaa syödä.
Vastasyntynyt vain itkee,
ja huutaa,
hänellä on silloin ongelma,
vika, sairaus,
myöhemmin kaikki tämä unohdetaan.
Unohdetaan sen ravinnon arvo, joka kerran ruokki osaamatonta,
piti hengissä,
unohdetaan itku,
kyynel, ja siihen liittyvä välittäminen
ja syömisestä tulee kilpailu,
näin minä syön, miten sinä syöt?
Hautakivessä surraan rakastettua,
joka ei koskaan voittanut mitään,
mutta osasi nauttia silloin,
kun ravintoa jaettiin.

Lopulta vastasyntynytkin oppii
syömään,
ja silloin surusta tehdään sairaus,
kyyneleestä oire,
koska aina pitää olla joku sairas mitä parantaa,
joku oire mikä tukahduttaa,
ei saa surra kuollutta,
häntä joka ei enää syö,
häntä joka ei enää jaa yhteistä ravintoa kanssamme,
ei saa surra,
se on sairasta,
suru ei hyödytä mitään,
kyyneleet eivät kostuta sielua,
koska sielua ei ole,
sielu ei tee järkeä,
eikä sellainen anna virtaa astua virastotaloon
olla reipas ja hymyileväinen,
ilman kyyneleitä,
hyödyllinen kansalainen,
hiljaa kuunnellen,
kun se tärkeä puhuttelee,
suru ei puhdista likaista sielua,
koska sielua ei ole
järkevä kanta
ole siis kyynisen onnellinen siitä,
että suruun on keksitty pilleri.
Ole kyyninen, koska sielua ei ole,
nauti
joku antaa siihen luvaan,
nautintoon,
selittää sen järkevästi
kunhan olet hyödyksi
nyt.
Osta, myy
sielusi
se on tarjouksessa
lähes ilmainen

Ja minä oksensin kaiken sen, joka lääkkeeksi oli luotu,
koneeseen,
olin hyödytön, ja niin tavattoman onnellinen siitä,
että sinä päätit jäädä
kanssani pimeään kellariin
jossa sieluni ei ole yksin
ei ikinä

Sielu - Joonas