Blogi - ihme

Ihme on laajempi asia mitä äkkiseltään voisi ajatella. Arkikielessä sillä tarkoitetaan jonkinlaista epätodennäköistä tapahtumaa. Ehkäpä sattumaa.
Olisi esim. pienimuotoinen ihme, jos meidän kissat yhtäkkiä lopettaisivat nirsoilun ja alkaisivat syömään mitä eteen kannetaan. Tuskin niin tapahtuu..
Mutta ihmeitä voi odottaa.

Skeptikot karttavat ihmeitä ja haluavat selittää ne auki. Voidaankin kysyä, onko skeptikon päämääränä selittää ja tyrmätä ympärillämme tapahtuvat ihmeet sellaisella järjestelmällisyydellä, että skeptikko itse muuttuu kyyniseksi nihilistiksi,
eli epäilee tunteettomasti kaikkea mitä vain eteen tulee,
vai tavoitteleeko skeptikko nimenomaa ihmettä, eli "sen selittämättömän" löytämistä,
jakamattoman totuuden löytämistä, 
sen, joka jaksaa pitää meidän uteliaat mielemme virkeänä?
Onko skeptikko totuuden rakastaja, vai pelkästään nirso kaikelle uudelle ja ihmeelliselle?
Millainen on skeptikon suhde ihmeeseen? 

Uskonnollisessa kielessä ihme on jotakin suurempaa. Ihme on persoonallisen Jumalan teko.
Voidaan kysyä: jos persoonallinen Jumala on olemassa, niin voisiko hän tehdä sen ihmeen, että kissoistamme tulisi yhtäkkiä ruuan suhteen helpompia, ja vähemmän valikoivia?
Ehkä pitäisi rukoilla ja selvittää mitä tapahtuu.
Vaikka ei sekään mitään todistaisi.
Ihme jäisi selittämättömäksi.
Ehkä kissat vain jostain syystä muuttaisivat tottumuksiaan.
Ehkä eivät.
Rukouksen yhteys tapahtumiin jäisi joka tapauksessa leijumaan vailla logiikan siunausta. Siitä puuttuisi rationaalinen järki, jäljiteltävyys.

Toisaalta ihme voi olla paljon monimutkaisempaakin, eli jotakin jäljittelemätöntä. Kysymys kuuluu:
"voisiko persoonallinen Jumala luoda matemaattisia mahdottomuuksia"?
Esimerkiksi ympyröidä harpilla neliön ympyrän säteellä?
Jos voi, tajuammeko sitä? Tajuammeko näkemäämme?
Ymmärrämmekö näkemäämme ympyröityä neliötä (joka on nykytietämyksellä mahdotonta),
eli selkeytyykö ajatuksemme ympyröidystä neliöstä, jos Jumala tekee aidon ihmeen?
Vai voimmeko edes kuvitella persoonallisen Jumalan luomia ihmeitä?
Normi mielikuvittelulla matemaattiset ihmeet eivät luonnistu, mutta Jumalan ihmettä, ympyröityä neliötä, voisi kuitenkin silmin tarkastella, ja aistein aistia, vaikka tiedämmekin homman matemaattisesti mahdottomaksi,
mutta onko silloin ihmeessä ja sen odottamisessa enää mitään inhimillistä järkeä?
Onko järkeä rukoilla sellaista mullistavaa ihmettä, joka on lopulta tajuntamme ja kykyjemme ulkopuolista?
Eikö ihmettä olisi järkevämpi tavoitella järkemme sisäpuolelta, asioista joita pystymme käsittämään?

Yllä mainittu ajatus perustuu luonnonlakeihin. Luonnonlait, toisin kuin psykologia, ovat melko tarkasti selitettävissä matematiikan avulla.
Matematiikka on fysiikan kieli, ja fysiikka taas paljastaa fyysisen maailman toisiaan rikkovat lainalaisuudet, kuten että lentokone uhmaa painovoimaa.
Mutta fysiikka ei paljasta kissojemme nirsoutta, joka on paljon suurempi mysteeri kuin ihmeellinen lentokone tai aerodynamiikan kaavat.
Kissat toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan, enemmän tai vähemmän ennustettavasti - ihmeellisesti, mutta ei mitenkään liian ihmeellisesti etteikö niiden arkea voisi yrittää ennustaa.
Aerodynamiikka puolestaan vain on, vähän samoin kuin psykologian keskenään riidoissa olevat teoriat. Ne ovat, koska ne nyt vain sattuvat olemaan. Niitä on tutkittu, ja niistä on tehty konventio: yhteinen sopimus. Niiden avulla toistettavuus toimii eniten.
1+1 on tosi usein kaksi, koska näin on yhteisesti päätetty. 
Lentokone lentää, koska sen toimintakyvyn paradigmat on tarkoin laskettu ja teknologia rakennettu.
Yksi fysiikanlaki uhmaa toista fysiikanlakia. Se, mikä ennen oli ihme, kuten lentokone, on nyt tottumus. 

Aerodynamiikka on selitetty kovilla numeroilla, psykologia pehmeillä ja joustavilla sanoilla ja käyttäytymisillä.
Mutta emme silti oikeasti tiedä "miksi lentokone pysyy ilmassa" tai "miksi kukin käyttäytyy miten käyttäytyy" ilman matematiikan eli toistettavuuden luomia todentamia.
Meillä saattaa olla kosketuspintaa niihin kaavoihin ja todennäköisyyksiin miten lentokone pysyy ilmassa tai miten psykologian teoriat ollaan luotu, tai mitä toistuvuuksia kumppanilla on, mutta miksi kysymys ontuu silti.
"Miksi kumppani tekee mitä tekee?" 
Tässä mielessä maailmassa riittää ihmeteltävää. Itsestäänselvyyksiä ei ole. On vain enemmän tai vähemmän vakiintuneita tapoja, joita sitten sanoitetaan ja mitataan eri aikayksiköillä.

David Hume kirjoitti aikanaan:
"Mikään todistus ei ole riittävä todentamaan ihmettä, ellei todistus ole sellainen, että todistuksen virheellisyys olisi suurempi ihme kuin asiantila, jonka se pyrkii todistamaan"
Vähän kuin sanoisi kumppanille:
"sinä et voisi ikinä olla onnellinen ilman minua" 
Onnellisessa ihmissuhteessa kumppani nauretaan tässä kohtaa ulos talosta.
"Ai en pärjää vai? Katso!"
Ja silti kumppani lisää onnellisuutta.
Asiantila on onnellisuus, ja mikä pahempaa, järjetön onnellisuus, jossa ei ole täsmällistä logiikkaa, ei tarkkaa jäljiteltävyyttä.
Kumppani vain lisää onnea, ja jos sitä onnea rupeaa selittämään pois, vastaus olisi järjetön, täynnä epätäsmällisyyksiä.
Ja jos kumppani ei tuokkaan onnea, niin vähintään hän vähentää valituksen tarvetta. Muuten suhde ei olisi enää onnellinen suhde vaan epäonnellinen suhde, eli valituksia lisäävä suhde.

Mutta kuten eduskunnan sosiologit ovat asioita järkevissä mielissään pohtineet:
"luodaanpa kouluihin parisuhde- ja perhekasvatuksen lautasmalli, niin kenenkään ei enää tarvitse riidellä ja valittaa kotitöistä".
Saako sitten siitä lautasmallista valittaa tai riidellä?Taas päädytään matematiikkaan:
"sinä teet kaksi kotityötä, minä teen kaksi kotityötä, sopiiko? Kumpikin tekee saman verran, joten riitoja ei voi olla!!"
Ja juuri sillä hetkellä kumppani haukottelee: 
"Ei. Minä en nyt jaksa tehdä näitä kotitöitä.."
Ennustettavuus ja toistot ontuvat oikeassa elämässä, koska olemme ihmisiä emmekä koneita.

Mietin: onko niin, että ihminen ei valita, jos hänet kasvatetaan oikein? Luoko kasvatus sen ihmeen, että ihminen ei valita, vaan tyytyy onneensa?
"Viisas ja onnellinen ei valita, vaikka naapurin rouvaa hakataankin toistuvasti turpaan".
Hurjalta kuulostaisi tuollainenkin viisaus ja onni..
Maailma on täynnä pahaa ja kurjaa, jolle jonkun tarttis tehrä jottain..
Ehkä ihme pelastaa maailman?
Vai pitääkö itse kääriä hihoja?
Mene ja tiedä.
Luulenpa, että ihminen ei valita ainakaan niin hirveästi, kun oma moraalinen ajattelu ja oikeudentaju edes jotenkin tyydyttyy.
Silloin kotityöt tulevat siististi jaetuiksi ilman lautasmallejakin, koska podemme syyllisyyttä asioista, ja yritämme tehdä niille jotain.
Tulisiko kouluissa opettaa sitten oikeudentajua? Ehkä lautasmallissa on hiukan vivahteita siihen suuntaan. Mikään laki ei silti selitä pois ihmisyyttä.
Kukaan ei ole ajatusten lukija, vaan päinvastoin kiinni omissa maailmoissaan, jota pitäisi sitten sanoittaa vielä tähän yhteiseenkin maailmaan..

Kaikilta ei voi odottaa kaikkea, vähiten kissoilta, ja esimerkiksi apina ei välttämättä kirjoita sitä kuuluisaa Shakespearin Hamletia, vaikka saisikin yrittää sitä loputtomiin. Apina, kuten kaikki meistä, voivat nimittäin jämähtää toistamaan itseään, omia tuttuja rönsyjä kaavojaan, huonoja tapojaan, jonka johdosta apinan Hamlet ei koskaan toteudu, vaan apina toistaa samoja jumejaan yhä uudestaan ja uudestaan hamaan tappiin asti, ja kirjoittaa vain sekasotkua. Näin meistä kaikki toimii jossain määrin. Meillä on rajat minkä sisällä operoimme.
Aivan kuten kissamme ovat jämähtäneet tiettyyn ruokavalioon, eivätkä tunnu sitä muuttavan. 
"Minä teen nämä kaksi kotityötä kuten lautasmalli opettaa, sinä teet nuo kaksi kotityötä koska lautasmalli opettaa, niin molempien oikeudentaju tyydyttyy, eikö vain?"
En rehellisesti usko että lautasmallit muuttavat ihmisyyttä suuntaan tai toiseen.
Parisuhde on ikuista voimapolitiikkaa, jossa toista ei saa jyrätä.
Perhe-elämä on totalitarismia. Mieluummin aikuisen totalitarismia kuin lapsen totalitarismia.. 

Jotkut jämähtävät huonoihin elämäntapoihinsa uskovaisen innolla, odottavat persoonallisen Jumalan selittämätöntä ihmettä, kun eivät syystä tai toisesta kurota siihen hyvään minkä itse hyväksi tietävät.
Ja niille nokkelimmille itsepetoksen tekijöille tiedoksi: huono ei ole hyvää. Ei, vaikka kuinka väittäisi. Vänkäämällä tai manipuloimalla huono ei muutu hyväksi.
Tai päinvastoin. Hyvästä ei tule huonoa.
Hyvä ei ole pelkästään näkökulmakysymys. Ghetto ei ole vauras ympäristö.
Ihmeitä ei parane odottaa silloin, kun on tottunut huonoon makuun, kuten persoonallisen Jumalan ihmeestä opimme (aidosta ihmeestä ei voi saada inhimillistä otetta), vaan täytyy yrittää olla luova ja luovia hyvää.

Luovuus ja järki tavoittelevat ihmettä - eli jotakin sellaista, joka muuttaisi vallitsevat itsensätoistuvuudet uudeksi - joksikin toisiksi, mutta luovuudessakin ihminen törmää väistämättä omien lainalaisuuksiensa rajoittuneisuuteen:
luovuudella on omat järkeen perustuvat rajoittuneisuutensa.
Luovuuden pitää pysyä lapasessa. Muunlainen luovuus on vain hulluutta ja sekoilemista. Hullu sekoileminen taas ei ole luovuutta, vaan silloin kyseessä on otteen - eli luovan kyvykkyyden menettäminen. Samanlainen järjettömyys kuin persoonallisen Jumalan luoma ihme.
Käytännössä luova ihminen operoi hulluuden rajoilla - toivottavasti järkensä puolella, eikä järkensä menettäneenä.
Järki on enemmän tai vähemmän järjestystä. Ja nimenomaa inhimillisyyteen pyrkivää järjestystä. Ihmisen työtä.

Tämä kaikki ei tarkoita sitä, etteikö ihmeitä olisi, tai etteikö kissat, apinat ja ihmiset voisi oppia jotakin uuttakin..
Tai etteikö itse kykenisi luovaan muutokseen.
Asioita ei vain saisi takoa mielipuolisen masentavalla temmolla, eli sellaisella, mikä juuri tänään on trendinä. Että kaikki heti tänne nyt:
"Istu perseellesi ja unelmoi telkkari, olet sen ansainnut"
tai 
"Olen ihmisenä suuri ja luova viisausnerosankari, joka ansaitsee kaikki naiset ja rahat heti"
Ihmeelle on ladattu hirveitä paineita, ja moraali ja järki on unohtunut. Huono ja laaduton paljous tuppaavat kulkea käsikädessä. 

Meidän kissat ovat luultavasti harmoniassa itsensä ja ruokansa kanssa, eivätkä kaipaa persoonallisen Jumalan ihmettä, kuten neliöityä ympyrää.
Pienempiä luovia ihmeitä taas tapahtuu koko ajan. On eri kysymys huomaatko niitä.
Järkevä ihminen osaa huomioida ihmeen. Ihme on tietyllä tavalla poikkeama järjessä.