Blogi - Tuttuus

03.04.2025

Tuttuus on aikaa kestävä tuote, kuten coca-cola. Hyvänpäivän tuttu on eräs vänrikkinainen, joka tuli kerran kyydillä kotiin kertausharjoituksista.
Tuttu on se jota ei voi oikein kaveriksikaan kutsua. Yksi tuntee monta tuttua, mutta tietää enemmän, eli hänelle tuttu on enemmän kuin pelkkä tiedetty tyyppi, tai muu hyvänpäiväntuttu.
Tutussa on pieni tunnelatauma sinne tänne. Tutussa on ennen kaikkea erilaisia merkityksiä. Ainakin hänelle, jonka psykologiassa on erilaisia tasoja ja syvyyttä tunnistaa tuttuutta.
Älykäs tunnistaa monenlaista tuttuuden tasoa.

Kissa voi olla tuttu, kuten Tuukka kissa Kreetalta.

Toki voi olla myös niin, että kaikki on vähän mitä sattuu ja elämä silti ok puuhastelua. Elämä kelpaa vaikka ei ympäristönsä toimintaa hahmottaisikaan. Ymmärretään alkunumerot ja lopputulos, mutta mikään muu ei sitten olisikaan tuttua, ei edes oma minuus. Silloin ollaan onnellisia vaikka mikä olisi.
Narsistin kumppani on aina onnellinen koska niin käsketään olemaan ja niin pitää olla.
Onnellisuus on kilpailu.

Sinussa on jotakin tuttua jonka tunnistan myös minulla olevan, mutta jota en osaa sanoittaa, sanon. Kirjoittaja tietää tuttuuden kaipuun, lukija ei aina. Tuttuus yhdistää ihmisiä. Tuttu tunnistetaan. Tuttuus merkitsee.
Lennokas ajattelu ei saa olla liian lennokasta, muuten se ei ole tuttua kenellekään.

En todellakaan ole kuullut ihmisestä joka sanoisi vakavalla äänenpainolla:
"nyt olisi mukava kuulla joku tärkeä analyysi".
Tärkeä analyysi on harvoin mitään tuttua, ellei itse ole sitä kirjoittanut.
Tärkeän ja merkityksellisen ero on tässä mielessä kirkas: ihminen etsii elämälleen merkitystä, olkoot se oma analyysi tai muiden analyysi. Jotain tuttua merkitystä siitä täytyy repiä.
Merkitysten etsiminen elämässä on varma asia. Jos ei tätä tiedä, ei ole edes psykoosissa, vaan on saavuttanut vauvan tason. Vauvalle sekoilu on tuttua puuhaa, ne iilimadot eivät usein edes tajua käyttäytyä oikein.
Merkityksen voi löytää viihteestä, nautinnosta tai huumorista. Merkitystä löytyy myös henkisyydestä kuten kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, ehkä hyvistä keskusteluista. Joskus ainoa minkä ihminen tuntee eli tunnistaa merkityksellisenä on lohtu. Tuttu lohtu. Se on lohdutonta kuulla. Hollywood on täynnä lohtua, elämä ei ole. Velkaantunut yksinhuoltajaäiti jää yksin vauvansa kanssa.

Seksissä on jotakin tuttua, mutta mitä? Kumppaniinsa kyllästynyt tuskin tietää.
Mietittiin tänään voiko tantraseksi olla kirous? Esimerkiksi jos pohtii pariskuntaa, jossa toinen ei oikein osaa sanoa ei, ja toinen innostuu vähän liikaakin kaikenlaisista ajan virtauksista, kuten tantraseksistä ja sen suuresta valaistumiseen johtavasta nautinnon polusta, koska on keskiluokkaisuuttaan kyllästynyt jo kaikkeen tuttuun ja totuttuun, niin mitä käy sille osapuolelle, joka ei pysty sanomaan ei mutta haluaisi sanoa ei? Joutuuko hän pitkän tutun arkensa päätteeksi vielä pitkän tutun tantraseksin uhriksi?
Miten käy asioiden todellisten merkitysten? Tantraseksin on oltava tärkeää, näinhän kumppani vakuuttelee, mutta mikä on sen merkitys itselle, jos on taipumusta pikkupikku itsepetokseen?
Jäin tänään miettimään sitä ilmettä, mitä tantraseksin pelko voisi herättää.

Yhteinen aaltopituus on parisuhteissa tärkeää, kuten sanotaan, yhteisessä aaltopituudessa on kaikki se mikä symboloi tuttuutta, mutta onko aaltopituus merkityksellistä? Se on täysin eri kysymys.
Yhteisen aaltopituuden saavuttamiseksi tuttuuden kokemus täytyy olla, muuten asioista ei tule mitään, ei voi olla vierasta aaltopituutta, ainakin oma vaimoni tunnistaa heti jos olen muissa maailmoissa, epävireessä, mutta mitä tapahtuu kun tuttuutta laajennetaan väärään suuntaan pakotetun itsepetoksen johdattelemana, jolloin yhteiseksi aaltopituudeksi aletaan kutsua omaa tai toisen aaltopituutta?
Mikä on se hetki, kun sankari tajuaa tuttuuden käyneen omaksi kohtalokseen?
Kumppania ei enää voikkaan syyttää, vaan täytyy ihan itseään alkaa tutkia. Yksinäisyydessä. Omassa aaltopituudessa.

Oikein elävän ihmisen henkinen painovoima on raskasta. Tämä siksi, että oikein eläminen vaatii valintoja, mikä ainakin parisuhteessa saattaa vaatia kompromisseja ja uhrauksia. Oikein eläminen on siis vastuuta ja päätösten tekemistä. Toisin sanoen raskasta ja pelottavaa.
Vasta oikein elämällä tietää olevansa oman elämänsä herra. Tulevansa hissukseen tutuksi itselleen. Eli henkinen itsensä etsintä on raskasta ja yksinäistä puuhaa. Vaikeaa laumaeläimelle.
Tässä vastuullisessa käännekohdassa maailma ja oma elämä alkaa usein näyttäytymään mahdottomalta projektilta. Kaikkeen ei pystykkään, kaikkeen ei ehdi, tärkein pitäisi priorisoida. Ihminen tajuaa tulevansa omien valintojensa kaltaiseksi, onpa kyseessä addiktion hekuma tai katteeton toive, mutta sekavalta ja kamalalta se näyttää. Pelottavalta.
Ihminen rakentuu haluttuun suuntaan nimenomaa niistä valinnoista joita tietää tekevänsä, se on selvää, ja tässä juuri tuttuus astuu kuvaan. Tuleeko minusta se jonka tunnistan olevani, vai onko minussa vielä paljonkin itsepetosta karistettavana? Onko minusta tulossa joku toinen, jotain mitä en tunnista olevani, ja joksi en halua muuttua? Ehkä henkilö jota vain näyttelen? Alkoholisti ei tunnista olevansa alkoholisti, vaan hän uskoo olevansa joku muu, usein kohtuukäyttäjä.
Oikein elävän ihmisen lohtuna on toivo. Tässä mielessä hyvä ja jalomielinen toivo, eli toive tai toivomus, ei ikinä kumpua itsepetoksesta, kuten ulkoisesta kannustimesta, vaan sielusta, oman tilanteensa syvällisestä ymmärtämisestä.
Käytännössä siis muutoksen aate tulisi havaita juuri silloin kun ei koe oloaan kovin tutuksi, vaan toistaa tuttua epätuttuutta vuodesta toiseen.

Ihmisestä tulee myös ympäristönsä kaltainen. Jos ympäröi itsensä itsepetokseen taipuvaisilla hyvänpäiväntutuilla, jotka eivät toivo itselleen tai muille mitään, muuta kuin ehkä jotain että "kaikkea hyvää sulle, manifestoihan itellesi vähän krääsää", ja jotka johdattelevat sitten ympäristöään kaikenlaiseen pinnalliseen itsepetokseen, sitä saattaa huomata olevansa itsekin pinnallisen itsepetollinen hyvänpäiväntuttu, joka on alkanut toivomaan kaikenlaista krääsää, ja että kaikki toivokin on lähinnä mielikuviteltua itsen vakuuttelua. Todellisuudesta tulee silloin hyvää sepitettä: kuin Hollywood leffaa. Taianomaista. Eikä se ole enää hyvää elämää, eli oikein elettyä elämää. Toisin sanoen se ei ole enää henkisesti raskasta elämää, vaan kevyttä liitoelämää.
Henkisesti raskasta voi olla ilman hyvääkin elämää, mutta hyvää elämää ei voi olla ilman päätösten painolastin tuntoa, eli raskasta elämää, eli elämän painoa. Käytännössä siis valintojen vaikeutta ja niiden seurausten tunnistamista eli tuntoa. Tuttuutta.

Raskaan elämän ei aina tarvitse tuntua raskaalta, se on helpotus. Siitä meitä suojelee sekä tuttuus että tuttuudesta kumpuava toivo. Mutta raskaan elämän syvällinen onni on siinä, että ihminen tunnistaa itsensä omasta elämästään. Ymmärtää mikä on hänen painolastinsa ja mikä ei ole. Kaikki eivät taakkoihin kykene. Ja ne jotka eivät kykene liitelevät ihan omissa sarjoissaan.