Blogi - Toivoa kateellisille
Sanotaan että valtaa ei voi ottaa - se annetaan. En usko siihen täysin. Ihminen on mitä on, valtoineen päivineen. Ei täysin itsensä herra, mutta herra kuitenkin.
Kaiken valtapelin ja biologian ytimessä etsitään sitten vapautta. Irtautumista.
Lähtökohtaisesti ihminen luulee olevansa vapaa valitsemaan, kunnes tuleekin nälkä, tai muu toive, ja taas tarttis jottan tehrä. Niin vapaus menetetään.
Pkoreassa mies uskoo olevansa huono, jos hän ei ole isänmaallinen. Onko se vapaaehtoisesti päätelty juttu?
Velipojan kanssa esitettiin kova puolustuspuhe "sitku"-elämälle. "Sitku"-elämä kannattaa.
Millä muulla tavoin sitä voisi kuvitella elävänsä kuin sitku-elämällä?
Jos olen esim. kirjoittamassa ja joku keskeyttää tekemään jotain, niin sanon:
"älä häiritse! ai nytkö muka tekisin jotain vai?"
En varmasti lopeta tekemisiäni kesken kaiken. Hoidan asiat sitten kun aika on kypsä. Ja sillä sipuli.
Sitä on vapaus. Sitä on sitku-elämä.
"Sitku" on vapauteen liittyvä moraali. Asia tehdään sitku niiden aika o. Eikä ny. Ny kirjotetaa, tai ny syödää, tai ny jutellaa. Härvätään niitä haaveita myöhemmi. Ja kun unelmoidaan niin unelmoidaankin sitten niin että pää paukkuu ja korvista sauhuaa. Nyt on nyt. Sitku hoidetaan sitku jutut. Eli joskus.
Tekee hyvää sitkutella.
Tänään kiinnostaa millainen sopeutuma ihmisillä on toiveisiin ja kateuksiin yleensä. Nyt kun unelmia tuutataan joka olkkariin, lehteen ja somekanavaan.
Eli miten toivosta tulee kateus, ja kateudesta toivo.
Kuvittele että olet miesten mies, max man äijä, kovis, se tosi kundi.
Kaikki rullaa hyvin, saat elvistellä kadulla omaan tuttuun tapaasi, kunnes tapaat kauniin naisen. Sitten sinulle selviää, että naisella on jo miesystävä; sinua kovempi karju.
Mitä teet?
Velipojan kanssa tätä pyöriteltiin. Mitä toivoa, mitä kadehtia.
Toivotko että saat naisen itsellesi, vai että naisen miesystävä olisi sittenkin huono ja heikko?
Tai ainakin sinua heikompi?
Et nimittäin voi olla kingien kingi olematta kingi. Jonkun on pakko olla paska. Tai ainakin sinua paskempi.
Haluatko löytää miehestä yksityiskohtia, joissa sinä näyttäytyisit parempana vaihtoehtona naiselle?
Etsitkö toisesta vikoja?
Esimerkiksi sellaisia, että sinä kuulut siihen oikeaan puolueeseen, tai että sinä olet moraaliltasi oikeanlainen, tai että sinä olet rationaalisen järkevä suhteessa häneen, tai että sinä kuulut niihin hyvien ihmisten ryhmään, joka ajaa ihmiskunnan parhaimmasta parhainta etua?
Sinä olet eniten taiteellinen buddha. Sinulla on baskerikin.
Vai näetkö naisen vääränä naisena? Ettei hän ole mitenkään sinun tyyppiäsi vaikka kummasti vetoaakin?
Mikä rooli toivolla ja kateudella on elämän hahmotuksessa? Minäkuvan hahmotuksessa? Siis ajattelun nyansseissa. Piilotajunnan tasolla. Miten toiveikas tai kateellinen ihminen näkee maailmansa? Edes hetken.
Äläkä väitä ettei kukaan toivo tai olisi kateellinen mistään.
Kateus itsessään voisi olla esimerkiksi sitä, että toivoo olevansa parempi mies, vaikkapa nyt sen itseään kovemman miesystävän kaltainen.
Näin kateus olisi itseen kohdistuva toive:
"tuo on jotakin mitä minä en ole, mutta joka minä haluaisin olla"
Yberman siis herättelee tiettyjä sisäisiä toiveita.
"Olisinpa toisenlainen, tuollainen kuin hän".
Vai toivooko silloin pelkästään kovan kundin symboleja, kuten statusta, isoa haukkaa, metsurinpartaa, tai muuta vahvaa?
Paitsi että tänään trendinä taitaa olla itkevä mies. Ehkä haluat olla itkevä mies.
Tai ehkä kateellinen haluaa olla samalla tavalla palkittu, kuin julkkisgaaloissa toisilleen palkintoja jakavat julkkikset?
Mitä miehen pitäisi siis pohjimmiltaan olla? Tämä on muuten se kohtalokas kysymys.
Kurkistaako peilistä omien toiveiden ilmentymä, vai irvistääkö kateuden katkera kalkki?
Vastaus: mies on mitä on. Kaikista "hyvän miehen malleista" huolimatta.
Kaikkihan vastaa tähän kyssään että olen jo nyt eniten oma itseni ja hyvä näin. Olen paras versio itsestäni, kuten sanotaan. Olen saanut palkinnonkin.
Olen älykäs, nokkela ja ennen kaikkea viisas. Näin vastataan, mutta autenttinen biologinen elämä on monimutkaisempaa. Ei se kuuntele mielen selityksiä siitä mitä me muka olemme. Ihminen on eläin. Peilistä katsoo raadollisuus - elämän petomaiset kasvot. Taistelun jäljet. Saalistajan varmuus, tai saaliin pelko. Olemme osa luontoa, älyinemme ja selityksinemme. Ja luonto on mielipuolisen ennakoimaton. Paha tapaus. Ja vaativa. Luonto pelottaa, koskaan se ei paljasta milloin henki lähtee tai verottaja iskee.
Jos siis haluat jotain, sinä todella myös haluat jotain. Luonto on näin suuressa sekopäisyydessään päättänyt.
Ei haluaminen itsessään ole väärin. Ihminen on eläin joka haluaa. Halu vain herättelee tiettyjä ajatuksia ja ajatusrakennelmia. Pilvilinnoja ja vähemmän pilvilinnoja. Fantasioita, seikkailuja, draamaa. Niitä juttuja mitä telkusta näkee, mutta tiktokista ei. Kirjojahan ei kukaan lue.
Kysymys kuuluu näin:
ovatko haluun liitetyt toivo ja kateus lopultakin sama asia, vai jotakin toisistaan eriävää? Onko niiden takana sama puskeva voima eri vivahteilla?
Kurkistaako peilistä minun oma psykologinen draamani - minun narsismini, sen kohtuuttomine toiveineen ja kateuksineen - ikuisina selityksinä ylväästä ja alhaisesta tunteesta - toivosta ja kateudesta?
Vai ihminen, joka haluaa toteuttaa tänään yhden pienen toiveen?
Tai sitten jotain siihen tyyliin, että olen hiukan vain kateellinen, koska..
Kauniin naisen kateus on ihmiskuntaa piinaava ongelma. Jos nainen on älykäs, kaunis ja kaikin puolin vetävä, niin mikä tekee hänestä niin väärän?
Ei mikään.
Mutta miksi ihmiset sitten sanovat, että kauneudella ja muulla ei ole mitään merkitystä?
Että vain narsisti katsoo pintaa.
Samaan hengenvetoon esitetään toiveita ja haaveita. Unelmoidaan.
Onhan asioilla merkitystä. Ihan turha olla kateellinen.
Kateus on ihmistä piinaava voima, joka yrittää tasoittaa kaikista ihmisistä samanlaisia, jolloin kukaan ei ole enää mitään, eikä kukaan halua, toivo, haaveile tai unelmoi mitään.
Ei ainakaan persoonallisesti.
Kaikki olisivat niitä metsurinpartaisia itkeviä miehiä. Hyveissään täydellisiä.
Itse veikkaan että yksi jos toinenkin kateellinen tyyppi huijaa tässä esimerkillisten ihmisten kilpailussa.
Ihminen on epäilyttävä olento. Peilistä katsoo joskus vieras epäilyttävä hyypiö, jonka takana on outo elämä täynnä enemmän tai vähemmän tiedostamattomia itsepetoksia.
Ja se kaikki hahmotetaan minuutena.
Ainakin minä tunnen hyypiöitä, jotka eivät koskaan katso peiliin, mutta ovat kuitenkin intopiukassa sitä muilta vaatimassa. Miksi vaatia jotakin niin typerää? Kyllä sen näkee päältäpäin onko ihminen täynnä toiveita vai kateutta. Tai ainakin pitäisi näkyä, jos keskustelu on ystävysten välistä.
Itse tarkastelen kateutta ja toivoa jotenkin näin:
kateudessa jotakin puuttuu, toivossa jotakin haluaa. Käytännössä siis sama asia, yhtä ja samaa puutetta, mutta erilaisella orientoitumisella puutteeseen.
Jos haluaa jotakin puuttuvaa, niin se on ensinnäkin biologinen tarve. Haluan vettä tai haluan leipää. Sitähän kuolee ilman niitä.
Loput on enemmän tai vähemmän hatusta vedettyjä toiveita. Ne ovat jotenkin oudolla tavalla markkinoitu meille, että niitä me muka toivomme. Yhtäkkiä toivoo coca-colaa, tai yhtäkkiä toivoo moottoripyörää, tai yhtäkkiä toivoo samanlaista leukaa kun Ron Mossilla.
Seksin roolikin on biologisessa halussa, mutta ei tarpeessa. Seksinpuutteeseen ei kuole. Siksi se ei ole tarve vaan halu. Väittävätpä vonkamiehet mitä tahansa. Älykäs mies mielellään selittää tahtonsa. Oikeasti seksiä halutessaan täytyy osata juttuja. Usein se on toiveiden kauppaa.
En oikein löydä, että ihminen voisi toivoa tai olla kateellinen ilman puutetta jostakin. Mutta ilmeisesti kaikilla on jo kaikkea koska kaikki ovat niin pirun onnellisia - vaikka tukehtuvatkin paljouteen. Ja ylläri pylläri, pian taas jostakin halutaan eroon, kuten krääsästä tai kumppanista, ja voala, halu on taas palannut. Taas on puute. Puute tilasta tai puute partaisista itkevistä metsureista.
Mikkää ei riitä, ja taas ollaan onnellisia.
Toivo ja kateus perustuvat siis haluamiseen, mutta halun eri tasoilla.
Taso 1: Haluan haluta (haluan vettä, mukava juoda)
Taso 2: En halua haluta (en halua haluta tupakkaa, koska tupakan takia yskin keuhkot pelloille, silti haluan tupakkaa)
Älä siis väitä ettet halua mitään. Halu on varmaa.
Buddha istui puun alla kuusi vuotta kunnes tajusi haluavansa riisiä. Tuskin hän sinänsä kateellinen oli mistään. Luultavasti vain tarkkaili ohikiitäviä mielensisäisiä toiveitaan ja kateuksiaan. Lopulta hänellä oli niin pirun kova nälkä ettei jaksanut tapella mielensä haluille. Buddhalle markkinoitiin riisiä ja tilaus oli valmis. Siddharta valastui, kuten jokainen henkinen etsijä luettuaan ensimmäisen kirjansa luovuudesta. Valaistuminen on tavallaan se riisi - halun täydentämä sisin - jotain on löydetty. Mieli kirkastuu. Jutut ovat selkeitä. Ja taas mennään niin että pätkähtää. Sotkua syntyy ja sutta tulee.
Toive on yhtä rationaalinen asia kuin että töistä saa rahaa, mene töihin jos haluat rahaa, tai ne muut suuret viisaudet mitä rationalistit voitonvarmoina viljelee. Jos ei töistä saa palkkaa niin työ on hyödytöntä. Täysin turhaa duunia. Älä tee.
Sama juttu toiveissa. Jos toive ei toteudu niin who cares? Uutta putkeen. Turha katkeroitua. Turha jäädä vellomaan puutteeseen. Turha olla kateellinen. Ei se mitään muuta. Sama puute piinaa silti. Eikä se hiljene, kuten Buddha tiesi ennen valaistuimistaan.
"Jottain tarttis tehrä" sanoi Buddha. Ja niin hän teki. Söi riisin.
Jos on oikeasti rationaalinen, niin sitten vain menee ulos ja näkee kauniin naiset. Herättää pilvilinnansa. Pilkkoo liiat kuvitelmat ensin unelmaksi, sitten haaveeksi, ja lopulta toiveeksi. Sitten esitetään toive.
Äläkä anna kateudelle valtaa. Sanoita toive sanoiksi sivistyneesti. Silloin se ei ole enää puute, vaan jotakin tarjottua. Ja vieläpä sivistyksekkäästi tarjottua. Tarjoa pyyntö vaikka näin:
"haluaisitko sinä..".
Sivistynyt ihminen ymmärtää, ettei kaikki ihmiset toivo samoja asioita. Kaikki eivät tyydy pitelemään kädestä, eivätkä kaikki imitoi pornoa. On olemassa myös muunlaista yhteyttä ja luovuutta. Sellaistakin mitä itse ei osaa edes kuvitella, ja mistä muut eivät puhu.
Mutta jos ei ikinä edes sanoita tai pyri toteuttamaan toiveitaan, niin silloin vasta päätyykin toteuttamaan muiden pyyntöjä:
"mene köyhä töihin!" tai jotain muuta superrationaalista.
Kauniin naisen ongelmaa on myös se, ettei heitä joko uskalleta pyytää ulos, tai heidän kanssaan ei uskalleta toivoa mitään, ja ne jotka uskaltavat, eivät välttämättä ole mitään hyviä toiveiden toteuttajia - päinvastoin kateellisia tyyppejä, joille ei mikään riitä. Heidän rationaalisuuteensa ei mahdu muiden toiveet - vain oma toive/kateus.
Tai sitten heillä ei riitä mielikuvitus edes kateuteen. Eivät oikein ymmärrä elämän mielikuvituksellisen pohjaluonteen päälle.
Ei tajua romantiikaa. Ei toiveita.
Nähdään vain kikkelin pituus ja se miten lanne liikkuu. Ja totta kai myös se rationaalisuus, että töistä saa palkkaa.
Ja sitten on pariskuntia ja sexfest-porukoita, joilla näyttäisi olevan kaikki buenoa niin vimpan päälle. Mitä sitä itseään muuttamaan heidän takiaan.
