Blogi - Nostalgiaa

Tauti olikin sitkeämpi mitä luulin, joten filoryhmä piti perua. Seuraava kerta menee vasta tammikuulle, mutta minkäs teet.

Päätin sitten selata puhelinta ennen nukkumaan menoa ja törmäsin wanhaan irc-galleriaan. Irc-galleria oli (ja on edelleen) jonkinlainen esiaste facebookista ja muusta somesta. Siellä tuli itsekin aikanaan oltua.
Löysin erään ryhmän jossa oli saapumiserän 2/07 sotilaspoliiseja. Kuuluin samaan tuloerään, joten kiinnosti tunnistaisinko sieltä vanhoja naamoja. En tunnistanut. Mutta jotakin pirun nostalgista tuossa irc-galleriassa on. Yhdessäkin kuvassa istui vakavailmeinen nuori poika koira sylissään ja ilmoitti harrastavansa voimannostoa. Suloista. Muistot palasivat mieleen. Ai miten sitä yritti teininä hahmottaa paikkaansa maailmassa. Ja pakkohan sitä oli sitten poseerata ja elehtiä sen mukaisesti. Meikäläisestä ei vain koskaan tullut Jim Morrisonia - onneksi. Nyt vanhempana homma lähinnä huvittaa.

Nuoret ovat idealisteja. Olisi sääli jos nuoret eivät olisi idealistisia. Se olisi merkki mielen kahleista, ahdasmielisestä yhteiskunnasta, pakkomielteisistä hyvän elämän sapluunoista ja muusta huonosta mielikuvittelusta. Eli nuoren idealismi kunniaan, kyllä se elämänmyötä karisee jos vain pitää silmänsä auki. Ja idealismin pitääkin karista. Elämä on paljon muutakin kuin eri roolihahmoilla terästettyä psykologista draamasarjaa.

Ennen jotenkin ajatteli, että kaikella on oma aikansa ja paikkansa. Ehkä onkin, mutta ei todellakaan siten miten idealisti asian näkee. Se että istuu naama vakavana valokuvassa ja kertoo olevansa voimannostaja on aika pieni ja ponneton otos siitä mitä kaikkea voimannosto voisi olla. Silti nuori idealisti haluaa olla jotakin selkeästi tunnistettavaa ja tarkkarajaista. Ja hän haluaa poseerata sen mukaisesti. Hän haluaa olla "se" voimannostaja. Tämä poika halusi olla voimannostaja, ja ehkä hän sitä tietyssä määrin olikin. Vanhempana sitten ymmärtää, että samainen voimannostajien pöytä on katettu runsain eväin. Voimannostajan ei tarvitse olla synkkämielinen tai turhan vakava tai vaihtoehtoisesti pirtsakka. Voimannostajana oleminen ei vaadi mielikuvien täyttämistä millään tavalla, vaan se vaatii voimailua. Tämä pikku detaljee usein unohtuu jengiltä.
Toinen minkä väki tajuaa usein väärin, on se, että "erityisenä oleminen" ei itseasiassa vaadi mitään erityisenä olemista. Juttuja ei tarvitse vetää överiksi. Mutta kovalla pöhinällä sitä vain mennään ja tehdään itsestä brändi.. Hyi.

Oma idealismini koki kriisin kun tajusin perustavanlaatuisella tavalla, että vahvuudet ovat myös heikkouksia. En muista koska tämän havainnon tein. Luultavasti vuosia sitten ja toisaalta myös kaiken aikaa vieläkin. Jordan Peterson pauhaisi tähän väliin ettei heikkous ole sama asia kuin vahvuus, vaan heikko ja vahva ovat kaksi eri asiaa, ja niinhän se filosofisella logiikalla onkin. Minäkin olen vahva mies ja ajan lumiauraa pitkät yöt, mutta kun sitten saan taudin ja kaadun heikkouteeni, niin mitä minä silloin olen? Onko vahvuuteni jotakin sellaista, että jatkaisin töissä kuin perkele, vaikka olo olisi heikko, vai onko vahvuuteni jotakin sellaista, että uskaltaisin jäädä lepoon että pääsisin pohjimmaisesta heikkoudestani (taudista) eroon? Vastaus ei ole yksiselitteinen, eikä itsestäänselvä, mutta pohjimmiltaan jokin vastaus on olemassa. Vasta tarkkaavaisena sitä oppii tunnistamaan millaiset vahvuudet ja heikkoudet sisimmässä virtaa. Pääsee kiinni intentioon: siihen mihin ihmisenä pyrkii. Eikä kaikki todellakaan pyöri vain minun napani tai tautini ympärillä. Eli kyllä vahvuudesta ja heikkoudesta voidaan puhua samana asiana. Järkeilyllä asia ei muuksi muutu, mutta kaikille yhteinen käsitteistö - sosiaalinen konstruktio - eli tapa jolla ymmärrämme yhteistä kommunikaatiota ja toistemme mielikuvia/maailmankuvia, vaatii sen, että vahvalla tarkoitetaan jotakin tiettyä. Vahva täytyy osata erottaa heikosta. Silloin tarvitaan logiikkaa pitämään käsitteistö kasassa. Eli vahvuudet ja heikkoudet ovat usein pohjimmiltaan lähinnä kommunikatiivisia ongelmia.

Vahvuutta meissä on aina tiettyyn pisteeseen asti, samoin kuin heikkouttakin. En itse mielelläni ruoki heikkouttani, joten siksi saa olla tarkkana, ettei revi itseään loppuun. Aika harva tajuaa tätä syvällisellä tavalla, vaan vahvuus ja heikkous nähdään lähinnä pintatasolla sosiaalisena konstruktiona tyyliin: "jos yhteisöni pitää minua vahvana, olen vahva". Vahvuuden irvikuvana voidaan pitää natsi-saksan keskitysleirejä, joissa kuihtuneet juutalaiset pullistelivat lääkäreille vähiä lihaksiaan osoittaakseen työkykynsä. Ilman työkykyä heidät olisi tapettu heti.
Tarinoiden mukaan ne lääkärit jotka tekivät näitä arvioita vetivät viinaa koska duuni oli niin kovaa. Paitsi kuulemma Mengele.

Vahvuuden kutsu voi olla yhtä petollista kuin rentoutumisen houkutuskin. Siinä missä liika rentous tekee heikoksi ja veltoksi, vahvuus voi sokaista. Elämän ei kuulu olla pelkkää lumiaurailua, ja jos rakastun pelkkään lumiaurailuun, eli että asioita tehdään hampaat irvessä loppuun vain koska halutaan luoda vaikutelma vahvuudesta, niin sitä saattaa menettää asioita, joista ei tiedä vielä mitään. Aika yksinkertaisesti loppuisi kesken. Elämää itseään ei tietenkään voi hallita, eli rentoutuakin täytyy kun siihen on mahdollisuus, ja asioita voi lähinnä yrittää järjestää johonkin suuntaan meneväksi, mutta oman polttoaineen seossuhde on aina pyrittävä jotenkin arvioimaan. Itseasiassa hahmotan epikurolaisen järkeilyn juuri jotenkin noin. Järki täydellistää ihmistä, mutta se ei varsinaisesti vielä määritä tai ohjaa ihmistä. Ihminen on pohjimmiltaan ihan toistenlaisten voimien (tai kaikenlaisten välttelemisten) vietävissä, etenkin, jos niitä ei ikinä tarkastele vakavuudella. Ihminen ei ole järkeilynsä tulos, vaan ihminen on eläin jolla on järki. Jos tunnistaa heikkoja kohtiaan niin on hyvä myöntää ainakin itselleen, että ne todella ovat heikkoja kohtia. Sama juju vahvuuksissa. Heikkous ei sinänsä ole vika tai jonkun syytä, mutta siinä on samoja fiboja kun tässä taudissakin: heikkoudesta haluaa jotenkin eroon. Elämän ironia piilee sellaisissa hyvän elämän resepteissä, jossa esimerkiksi burnoutin kokenut yrittää hampaat irvessä rentoutua. Silloin vahvuus todellakin on heikkous.

Mutta niin se nostalgia. Nostalgia on petollista. Aikuisen muistista tiedetään se, että se on jo hyvän aikaa sitten muovannut menneisyydestä jotakin ihan muuta mitä se oli. Toisin sanoen oman menneisyyden historiallinen arvo on jo kadonnut muistista, ja siitä on tullut enemmänkin fantasiaa - rikastettua narratiivia. Tarina, jonka päähenkilönä itse on. Käytännössä sitä menneisyyden reppanaa ei ole viisasta tarkastella tämän päivän laseilla ainakaan liian haudanvakavasti. Eri asia sitten saako siitä jotakin terapeuttista lisäarvoa. Nostalgia toki tuntuu tunteena tosi hyvältä, mutta mitään aidosti jäljiteltävää arvoa siinä ei ole. Menneisyyden minä paini ihan eri sarjassa ja eri eväin.